En ole vieläkään täysin tottunut perhe-elämään vaikka jo 2 lasta. Onko muilla tällaista?
Meillä 2 lasta, joista vanhin on 3-vuotias. En jotenkin vieläkään miellä olevani aikuinen, äiti, että mulla on perhe. Jotenkin lapset ei edes tunnu ihmisille vaan hmmm lapsille. Mikä ihme mun on? Olen ollut lasten kanssa hoitovapaalla esikoisen aikaisen äitiysloman loputtua, että ihan varmasti olen lasten kanssa ja paljon eikä silti olo tunnu perheelliselle ja elämäntilanne " pysyvälle" .
Kommentit (11)
Vierailija:
Ihanaa kun joku sanoo noin ensin =)
Rakastan lapsiani kamalasti, lapset on toivottuja, elämänkokemusta on, vuosien avioliitto takana ja en ole enää mikään " kakara" . Perhe-elämään sopeutuminen on ollut yllättävän vaikeaa... ei sitä oikeen aina tajuakaan. Lasten kanssa olen ollut koton yli kolme vuotta, lapset 1 ja 3. En voi sanoa katuvani, mutta moni asia tuntuu vaikealta ja monia asioita kaipaa ajalta ennen lapsia...
en minäkään vaihtaisi lastani mihinkään, mutta välillä tuntuu, että olis niin ihan aelää vaan itselleen ja saada tehdä iltaisin mitä haluaa.
täytyy muuten sanoa, että kun lastenhankintaan ryhdyttiin, olin sisäisesti jo päättäänyt, että nyt on juoksut juostu. että en ainakaan liian nuorena tehnyt lastani.
on tää välillä niin raskasta. luulen että osasyynä tässä on se,ettei oikein ole sellaista hyvää normaalin perheen mallia itsellä, joten kaikki oivallukset pitää tehdä perstuntumalta tai sen mukaan mitä on lukenut.
En kylläkään kaipaa mitään entisestä elämästäni. Ja tunnen itseni aivan äidiksi. Mutta en ole tottunut vieläkään perhe-elämään siltä osin, että en tässä kolmessa vuodessa ole saanut perheemme arkea oikein rullaamaan. Päivistä selviäminen tuntuu tosi työläältä ja päivät tuntuvat pitkiltä eli aina ihmettelen, että miten ihmeessä taas iltaan asti selvitään. Luulisi kolmessa vuodessa jo oppivan, mutta kun ei.
Haikailen hirveästi menneen perään.
Ikää 35, 2 lasta, joista vanhempi jo 6 v.
Tunnen kylmänväreitä, kun ajattelenkin entistä elämääni kaikkine romansseineen, virheineen, toilailuineen jne.
Nyt olen todella onnellinen saadessani olla kotona kahden lapsen kanssa.
Koti tuntuu nykyisin todelliselta " turvapaikalta" , jollaista minulla ei vielä ikinä ole ollut.
Itsekkin rakastan lapsiani (3v ja 5kk) ylitse kaiken, mutta silti musta tuntuu että olen jotenkin " irrallan" heistä. En osaa ehkä selittää tuntemuksiani täysin...
En missäännimessä uneksi ajasta ennen lapsia, silloin elämä oli huomattavasti vaikeampaa ja hiukan rempallaankin. Mutta jotenkin koen olevani yksilönä kovasti jotain muutakin kuin " vain" Äiti.
Olen taiteellisesti lahjakas ja kun toteutan itseäni unohdan kaiken muun ja silloin tunnen olevani eniten MINÄ :)
minäkin ajattelen kodistani samoin! Viihdyn täällä uskomattoman hyvin, ja tunnen tosiaan samoin tuon turvapaikan suhteen.
Vierailija:
Meillä 2 lasta, joista vanhin on 3-vuotias. En jotenkin vieläkään miellä olevani aikuinen, äiti, että mulla on perhe. Jotenkin lapset ei edes tunnu ihmisille vaan hmmm lapsille. Mikä ihme mun on? Olen ollut lasten kanssa hoitovapaalla esikoisen aikaisen äitiysloman loputtua, että ihan varmasti olen lasten kanssa ja paljon eikä silti olo tunnu perheelliselle ja elämäntilanne " pysyvälle" .
Vierailija:
En kylläkään kaipaa mitään entisestä elämästäni. Ja tunnen itseni aivan äidiksi. Mutta en ole tottunut vieläkään perhe-elämään siltä osin, että en tässä kolmessa vuodessa ole saanut perheemme arkea oikein rullaamaan. Päivistä selviäminen tuntuu tosi työläältä ja päivät tuntuvat pitkiltä eli aina ihmettelen, että miten ihmeessä taas iltaan asti selvitään. Luulisi kolmessa vuodessa jo oppivan, mutta kun ei.
Ihanaa kun joku sanoo noin ensin =)
Rakastan lapsiani kamalasti, lapset on toivottuja, elämänkokemusta on, vuosien avioliitto takana ja en ole enää mikään " kakara" . Perhe-elämään sopeutuminen on ollut yllättävän vaikeaa... ei sitä oikeen aina tajuakaan. Lasten kanssa olen ollut koton yli kolme vuotta, lapset 1 ja 3. En voi sanoa katuvani, mutta moni asia tuntuu vaikealta ja monia asioita kaipaa ajalta ennen lapsia...