Oletko koskaan potenut kolmenkympin tai neljänkympin kriisiä?

Huomaan olevani kateellinen ikäisilleni, jotka ovat menestyneet työelämässä, jopa miehelleni. Olen myös kateellinen toisten uusista hienoista kodeista. Itse olen roikkunut pätkätöissä ja työtilanne ei tunnu lisäopintojenkaan jälkeen paranevan. Omaisuutta ei ole.



Nyt kun on ollut aikaa ja tilaisuus tutustua omaan minääni, mietin todella olenko edes oikealla alalla. Kokonaan uutta alaa en niin vaan lähtisi enää opiskelemaan.



Ikääntyminen alkaa näkyä. Mitä sitten kun ei ole enää edes nuori ja nätti! Toisaalta pystyn kääntämään tilanteen myös edukseni ajattelemala mistä joku voisi olla minulle, eli mitkä ovat asioita joista voin olla onnellinen. Tällä elämänkokemuksella alkaa olla jo jonkinlaiset kriisinhallintataidot hallussa.

Minusta salaisuus on siinä, että onnistuu säilyttämään sen sisäisen lapsen itsessään läpi elämän ajan - ja yrittää ohjautua sisältäpäin; eli arvottaa omaa olemassa oloaan omasta hyvinvoinnista, ei sen pohjalta miten muut näkevät sinut (esimerkiksi työelämässä työnantaja voisi ajatella, että 45 v on vanha hakija - itse tiedät olevasi mieleltäsi nuori, elämä kunnossa ja elämäsi kunnossa ;o), ja saat toivottavasti välitettyä tätä tunnetta eteenpäin).



Itse olen alalla, missä pitää olla " nuori ja nätti" ja ikääntymisen paine konkreettisesti tuntuu. En silti ole siinä " eläkeammatissani" , ja haaveilen jonkin asiantuntija-ammatin opiskelemisesta - ikää on mittarissa 29 v; eli kolmenkympin rajapyykki kummittelee edessä. Kummallista kyllä kriiseilin sitä ensimmäisen kerran täytettyäni 24 v ja toisen kerran 28 vuotiaana - nyt on seesteinen olo iän kertymisen suhteen (ainakin väliaikaisesti ;o)).



Minustakin paras ikäkausi on lapsena ja vanhuksena (eläkeiässä) juuri sen huolettomuutensa takia; saa tehdä " mitä haluaa" ja elää omaan tahtiinsa. Toimeentulo on turvattua. Nämä ruuhkavuodet milloin tehdään / hoidetaan lapset, maksetaan omakotitaloa ja tila-autoa ovat ihmisen psyykelle kaikista pahimpia vuosia - ei ihmistä ole tehty tälläistä kilvoittelua varten, minusta tämä oravan pyörässä pyöriminen on siinä mielessä hukkaan heitettyä aikaa, että ihminen jatkuvasti suorittaa elämää ulkopuolisia tahoja varten - kaikkea toimintaa leimaa raha, sen haaliminen ja omaisuuden kartoittaminen. Ja mitä sitten, kun omistamme kaikkea ns. tarpeeksi? Olemmeko onnellisia? En usko, että olemme, sillä myös omaisuus omistaa meitä - itseasiassa olisimme vapaampia ja onnellisempia, jos omistaisimme mahdollisimman vähän; oikeastaan vain sen oleellisen - mitä se kenellekin on, se vaihtelee =o). Minulle se taitaisi olla ihan vain alkeellinen mökki jossakin kaukana muusta asutuksesta, ja lauma hevosia pihassa ;o). Miehelläni on sama haave, mutta hankalaa on toteuttaa tätä silloin, kun työelämä on täällä ruuhkaisessa E-Suomessa ja laskut tulevat säännöllisesti joka kuukausi. Ehkä sitten joskus, kun olemme eläkkeellä? Tai sitten saamme tarpeeksemme, ja olemme valmiita karsimaan elintasosta sen verran, että saamme haaveemme toteutetuksi... kuka tietää ;o).



Toivotan kaikille mahdollisimman ANTOISAA elämää - ja nimenomaan niitä asioita, jotka itse kokee tärkeiksi - rohkeutta pohdiskella niitä asioita ja kulkea niitä kohti ilman ulkopuolista painostusta =o)!

Olin pienen lapsen äiti, ja silloin kolahti, että nyt alan lähestyä kolmeakymppiä, ja vauhdilla menee. Varsinkin kun lapsen kasvaessa ajan kulumisen huomaa ihan eri tavalla.



Ja nyt oireilen hieman kolmenkympin kriisiä. Eräänlainen mahdollisuus pysähtyä ja miettiä, että mitä tähän mennessä on elämässä tullut tehtyä ja mihin tämän jälkeen.



Sinänsä kyllä vanheneminen on ollut mukavaa, etteis iinä mielessä valittamista. En missään nimessä haluaisi olla enää kaksikymppinen.



Aika monet tutuistanikin kriiseilevät, ei se mitenkään poikkeuksellista ole. Minusta nämä " kriisit" herättelevät mukavasti, panevat ihmisen pohtimaan niitä elämää suurempia (ja ehkä vähän pienempiäkin) kysymyksiä...

Siksi asiasta täällä ohimennen mainitsinkin, kun se liittyy omalla kohdallani vahvasti myös elämänkatsomuksellisiin asioihin.



Kriisi on sinällään mielestäni ihan hyvä ja tarpeellinen.



Minullakin oli ensimmäinen kriisi ennen kolmeakymmentä, ja nyt seuraava aluillaan, noin kymmenen vuoden päästä edellisestä. :)



Edellinen muutti elämäni täysin, ja ihan samanlaista myllerrystä en enää halua(-isi).



No, katsellaan, mihin elomme vie... :)

...en muista, mutta joku totesi vanhenemisessa olevan hienoa se, että silloin ihmisessä ovat läsnä kaikki ikäkaudet. Siis myös se sisäinen pikkutyttö, joka pitää nelikymppisiä vanhoina...

MrsCee:

Kyllä, lähestyn neljääkymppiä (muutama vuosi vielä tosin) ja kriisi taitaa kolkutella ovella. Siis neljääkymppiä - " sellainenhan on ihan ikäloppu, ajattelin silloin, kun muut olivat aikuisia minulle..." Miten minusta Peppi Pitkätossusta tuli näin... aikuinen.

Ehkä sinä löydät aina itsestäsi sen Peppi Pitkätossun. :) Siis ei se sieltä sisältä mihinkään katoa.

Itsestäni tuntuu välillä, että tähän olisi kiva pysäyttää elämä: olen elämäni kunnossa, toisaalta sitä elämänkokemusta löytyy enemmän kuin viisi tai kymmenen vuotta sitten. Mutta eihän se niin vaan mene. :)

Nyt kolmenkympin paremmalla puolella sita katsoo kylla elamaa kymmenelta vuodelta taaksepain taynnaan typeria (isojakin) valintoja ja nyt sita vain yrittaa elaa elamansa kaidalla tiella yrittaen samalla tyontaa syyllisyyden- ja riittamattomyydentunteen taka-alalle.



Kieltamatta aika tikittaa ja nyt oltuani vuosia kotona alkaa mietityttaa, etta tata aivotonta kotielamaako minut luotiin elamaan sen sijaan, etta tekisin jotain " yksilollisesti merkittavaa" . En koe olevani mitenkaan erinomainen aiti tai vaimo, ihan tavallinen ja keskinkertainen, ja siten tunne oman itsensa turhuudesta valilla pilkistaa tajunnasta ja se on kai se, mista kriisina puhutaan. Missaan nimessa en enaa haluaisi olla se itseriittoinen kaksikymppinen, mutta en kylla haluaisi ylittaa neljankympin rajaa ilman etta voin sanoa tehneeni jotain " merkittavaa" . Itsehan mina sen maarittelen, mika on merkittavaa minulle - viela se " merkittava" on hakusessa.



On se kieltamatta hurjaa katsoa, kuinka julkkikset alkavat olla kaikki itsea nuorempia, oman ikaiset paljon saavuttaneita ja siten sita miettii, nainko mina vain tuhlaan elamaani tekemalla sita mita nyt teen. Vastuuntunto on sen verran tiukassa selkarangassa, etten nyt tasta lahtisi noin vaan liittymaan sirkukseen tai muuta hullua tekemaan itseani toteuttaakseni. Kai mina osaan viimeistaan kiikkustuolissa katsoa taaksepain elamaani ja arvostaa naita " turhanpaivaisia" paivia ja aatoksia.

Ensin meinasin kirjoittaa pitkät muistelot menneestä elämästä. Pyyhkäisin sen kuitenkin pois ja tutkin vain lähihistoriaa.



Täytin 40v. kolme vuotta sitten. Minä olen se, joka jaksan kertoa aina ja joka paikassa, miten vapauttava tunne se oli. Ei minulla ollut mitään synttärijuhlia ja vähän harmitti, että kukaan läheinenkään ei muistanut. Kerroin siitä yhdelle ex-työkaverille ja hän lähetti nätin nettipostikortin. Myöhemmin sain sitten veljeltäni kortin ja siskoltani kaulakorun.



Jos siis ei ota huomioon tätä, että kukaan ei huomannut vuosijuhlaa, niin muuten neljänkympin täyttäminen oli aivan ihana tunne. Minulta putosi kaikki taakka harteiltani. Jotenkin tuo, mitä edellinen kirjoitti, on juuri sitä kolmenkympin jälkeen ajattelua ja kun täytin neljäkymmentä, ei enää tarvinnut pohtia, mitä olen saanut aikaiseksi. Juuri tuona päivänä en edes tiennyt työttömyyden uhasta. Ei tullut mieleenkään, että voisin jäädä työttömäksi. Kuitenkin minulla oli aivan upean kevyt olo siitä, että vaikka mitä elämässäni tapahtuisi, ei tarvitsisi ajatella, että olen epäonnistunut. Kaikki näyttämisen halu oli poissa. Mietin juuri tuota työttömyyttäkin ja mietin, että se voisi päinvastoin olla vapauttavaa.



Tästä puolen vuoden päästä vasta tuli tieto, että saattaisin jäädä työttömäksi. Toisaalta jännitti, koska olihan se kuitenkin jotain sellaista, mistä kaikki pelottelivat. Toisaalta olin iloinen. Tuntui, että nyt koko maailma on auki edessäni.



Tulihan sitä sitten haettua kaikenlaista työtä ja haaveiltua. Irlantiin olisin päässytkin töihin, mutta perhe esti sen. Olin ajatellut, että kaiken saa järjestettyä, kun vain niin haluaa. Ehkä omin päin olisinkin saanut lähdön järjestettyä, mutta kun pitää vielä kuunnella miehenkin suunnitelmat, niin lähtö jäi tekemättä.



Välillä pohdin juuri Dannya, Hectoria ja muita 70-luvun kuuluisuuksia ja mietin, miten hekin ovat vanhenneet. Katson vanhoja ohjelmia (Kahden keikka, Ihmemies jne.) ja mietin, että nuokin ovat noissa ohjelmissa niin nuoren näköisiä ja nykyään ovat vanhemman näköisiä ja oloisia. Kaikki vanhenevat ja se on luonnollista. Toisaalta tuntuu kivalta, että on omia lapsia ja mielestäni se on minulle se asia, että vanheneminen tuntuu kivalta. Tiedän, että on joku, joka jatkaa minun jälkeeni elämää.