Ystävän syntymätön vauva kuolemassa..oma raskaus pelottaa! =/

Ystäväsi vauvan vointia seurataan varmasti tiiviisti ja kaikki mahdollinen mikä on tehtävissä myös tehdään.



Ymmärrän myös huolesi omasta raskaudestasi, mutta tuntuu siltä, että sitä huolta ja murhetta on jo ilmankin, vaikka ei kuulisi muiden huonoista uutisista.



Itsellä meni raskaus kesken rv 21 ja eräs ystävä oli samaan aikaan raskaana. Minulle ei tullut missään vaiheessa katkeraa oloa ystävän onnea kohtaan ja tuntui lähinnä helpottavalta kuulla, että jonkun raskaus etenee normaalisti. Tällä haluan sanoa, että ystäväsi varmasti tarkoittaa sitä, kun sanoo, että sinun tulisi nauttia omasta raskaudestasi.



Toivotaan, että ystäväsi raskaus etenee parempaan suuntaan ja vauva saadaan pelastettua. Ja toivon myös, että saisit itsekin rentouduttua oman raskautesi suhteen.

Ja sinullahan on jo kaksi lasta. Nauti niistä, vaikka et enää saisikaan lisää, jos vaikka jotakin ikävää tapahtuisikin mahan asukille. 12.vkon jälkeen on aika harvinaista että mitään enää tapahtuu.



Itsellä on aika erilaiset tuntemukset olleet kuin Reettakaislalla, keskenmenon jälkeen. Eli minulle on käynyt niin muutamankin kerran, ja olin todella katkera ja kateellinen muille. Miksi heillä kaikki onnistuu, ja miksi muka he ovat parempia vanhempia ja miksi juuri heille suodaan vauva, eikä minulle. Eli jos ystäväsi vauva menehtyy, niin hänkin voi tuntea näin, vaikka ei sitä ääneen sanokaan. Tuo tekstiviesti: että " nauti omasta raskaudestasi..." voi myös piiloviestinä tarkoittaa, että " pidä huoli omista asioistasi, äläkä ainakaan hehkuta omaa onneasi minulle, jos sinun raskautesi menee loppuun asti hyvin. Ja äläkä ainakaan ala surkutella mulle että mitäs jos meilläkin jokin menee huonosti" ... Minä ainakin ajattelin silloin näin kaikista raskaana olevista naisista. Välttelin ja vihasin heitä, vaikka naamatusten en sitä sanonutkaan. Enkä halunnut kuulla muiden vauvoista uutisia ja tarinoita, vaikka muuten kaipasinkin kipeäsi seuraa ja kuuntelijaa omalle surulleni.



Eli jos ystäväsi lapsi menehtyy niin älä mene vauvasi synnyttyä kertomaan kuinka ihanaa kaikki on, ja mitä kaikkea vauvasi osaa ym. Vaan ole vaan edelleen kaveri, jonka kanssa voi jutella kaikesta muusta, kuin vauvoista. Äläkä missään tapauksessa jätä ystävääsi yksin (ns. suruajaksi) koska ihminen tarvitsee muiden seuraa sellaisena aikana. Yksin miettiessä asiat vaan suurentuvat. Pidä häneen aktiivisesti yhteyttä. Ja varaudu siihen että hän ei halua iloisena nähdä vauvaasi, kenties pitkäänkään aikaan. Olisi kohteliasta kysyä, jos esim menet kylään, että " tulenko yksin, vai otanko vauvankin mukaan" . Eli voi olla että hän ei halua nähdä ihanaa tuoreen äidin onnea ympärillään, koska ei kestäisi sitä.

Minulla ei ole kokemusta keskenmenosta tai vauvan kuolemasta, mutta se tuska ja suru oli varmaan samanlaista kun menetimme odottamamme " terveen vauvan" . Eli odotusaikana kaikki oli kunnossa, nuoren parin ensimmäinen lapsi, ensimmäinen lapsenlapsi perheissämme. Kaverin kanssa odotettiin yhtä aikaa. Kaveri sai terveen tyttövauvan viikkoa ennen minua.

Viikolla 39+1 todettiin yllättäen lapsen olevan perätilassa, leikkaus seuraavalle aamulle. Vauvaa vilautettiin minulle, yhdeksän pistettä ja vietiin eteenpäin. Heräämöstä tullessani hoitajat puhuivat kummia, vauva ei ehkä odotakkaan isän kanssa huoneessa, jotain puhuivat teholla olosta ja lämmöistä ja että vauva laitettiin hetkeksi lämpökaappiin. Mies palasi pelkän valokuvan kanssa teholta. Tähän loppui nuorenparin naivius ja huolettomuus. Vauvassa on jotain vialla, vasta kuukauden päästä saimme vauvan kotiin.

Itse vietin synnyttäneiden osastolla kaksi viikkoa sectiossa tapahtuneen mokan vuoksi, kolmen antibiootin voimalla, yksin ilman vauvaa. Silloin vitutti aivan törkeästi muiden äitien turhanpäiväiset ongelmat. " meidän vauva imee koko ajan käsiään" Säälin itseäni kun muut kuljettivat vauvojaan pikkusängyissään, minulla oli lypsykone ja antibioottitippa kaverina.

Eniten vihasin kaverin tyttövauvaa, minun olisi pitänyt saada sellainen. Eivät kaikki välttämättä ajattele näin, mutta se tuska ja katkeruus, miksi meille kävi näin, kuuluu surun käsittelyyn.

Tärkeää oli että ystävät välittivät, lohduttivat, kuuntelivat, herättivät jos menin liian pitkälle toivottomuudessani. Keksivät välillä muutakin ohjelmaa. Mutta sellainen ruikuttaminen jostain pienistä ongelmista terveen vauvan kanssa raivostutti, perhekerhot oli pahimpia. Kyllähän tällainen herättää kaikki läheiset, että joskus voi sattua omalle kohdallekin jotain. Mutta on turha pelätä kaikkea, eihän siitä tulisi mitään.

Maaria-80 kirjoitti:



" Ja sinullahan on jo kaksi lasta. Nauti niistä, vaikka et enää saisikaan lisää, jos vaikka jotakin ikävää tapahtuisikin mahan asukille. 12.vkon jälkeen on aika harvinaista että mitään enää tapahtuu."



Tuo on kaikista pahinta mitä voi sanoa, jos on lapsen menettänyt tai uhka menetyksestä. Itse menetin vauvamme rv 40+1 napanuorakomplikaatioon. Nauti elävistä lapsistasi, eihän se ehtinyt edes kotia tulla jne. Oli perheessä yksi tai kymmenen lasta, jokainen toivottu lapsi on varmasti odotettu ja rakastettu. Ei ikävää ja kaipausta voi pyyhkiä pois sanomalla, että onhan teillä eläviä lapsia. Ja Suomessa kuolee noin 500 lasta vuodessa kohtuun tai alle viikon iässä, ei mitenkään harvinaista. Yhtä monta kuin liikenneonnettomuuksissa.



Ap, sinun ystäväsi tapauksella ei ole mitään tekemistä sinun raskautesi kanssa. Se tuo vain lähemmäksi sen todellisuuden, että mitä tahansa voi tapahtua. Ei ole turvallista raskausviikkoa olemassakaan. Ikäviä asioita tapahtuu myös rv 12 jälkeen. Elä rauhassa omaa raskauttasi, mutta yritä ymmärtää myös ystävääsi.



Minulla oli myös tilanne, että ystäväni oli raskaana samaan aikaan. Meidän la:t olivat aika lähekkäin. Minä synnytin ensin kuolleen lapsen ja en uskaltanut siitä heti ystävälleni ilmoittaa, koska tiesin, mitä siitä seuraisi. Ystäväni raskaus sujui ihan normaalisti loppuun, vaikka hänellä tietenkin pelko oli suuri.



Koskaan en ole katkeruutta tuntenut ystävääni tai hänen vauvaansa kohtaan. Pitää vain hyväksyä, että meillä kävi huono tuuri. Kyselen välillä kuulumisia, mutta tosiasia on, että emme ole vielä pystyneet kasvokkain kohtaamaan. Tällä hetkellä meille riittää sähköpostit ja tekstiviestit.

Minulla on tällä hetkellä yksi terve lapsi ja olen todella kiitollinen ja onnellinen siitä. Ja jos tämä nykyinen raskaus päättyisi ikävästi, niin se ei tuntuisi läheskään niin pahalta, kuin se tuntui, kun minulla ei ollut vielä yhtään lasta. Tottakai kaipaus ja suru olisi varmasti suuria, mutta en usko että läheskään yhtä suuria kuin ensikoista menettäessä.



Kun minulla ei vielä ollut entuudestaan lapsia, niin ei todellakaan tuntunut kivalta palata sairaalasta kotiin ilman lasta. Tyhjään kotiin, jossa kaikki tavarat muistutti vauvasta! Minulla ei ollut ketään pientä ketä hoivata ja rutistaa. Ei ketään kuka tarvitsisi minua. Ei mitän syytä elää. Eli siinä vaipuu todellakin epätoivoon, jos esikoiselle tapahtuu jotakin!!! Ja oli tunne että olen todella huono ihminen, että minussa on jotain vikaa kun en pysty tekemään elävää lasta " niinkuin kaikki muut" , enkä ikinä pääse mukaan ja osalliseksi perheellisten ihmisten elämämäntapaan. Ja tunne takaraivossa että olen tehnyt varmasti jotain kauheaa, josta rangaistukseksi minulta vietiin lapsi. Ja pelko siitä että en enää ikinä tule raskaaksi ja saa uutta vauvaa. Olen loppuelämäni yksin. Mies ei siinä vaiheessa tuntunut miltään, lapseen verrattuna. Miehethän nykyaikana vaihtuu mutta lapsi on aina osa elämää. En tarkoita tällä lauseella etten olisi rakastanut häntä tai että olisi ollut ero mielessä, mutta siinä vaiheessa hän oli vaan todella toisarvoinen ajatus lapseen verrattuna.



Tämä nykyinen raskaus on erittäin odotettu ja kaivattu, mutta olen tyytyväinen jo siihenkin että jos minun kohtalokseni koituisi se että en saakaan enempää kuin tämän nykyisen yhden lapsen. Eli jos menettäisin nykyisen masuasukin, niin minulla olisi silti syy elää, rakastamani lapsi odottasi minua kotona ja tarvitsisi minua. Saisin hoivata ja rakastaa häntä vaikka kahden edestä. Ja nyt tiedän pystyväni synnyttämään terveen lapsen ja olemaan hyvä äiti ja minulle on suotu oma pieni perhe, josta olen koko elämäni haaveillut...



Eli toivottavasti nimimerkki 5vekaraa nyt ymmärrät miksi mielestäni pitäisi olla kiitollinen jo niistä kahdesta lapsesta, jotka vilmahiljalla jo oli.



Jostain luin että ekan 12vkon aikana kolmasosa raskauksista menee kesken. Sen jälkeen enää vain muutama prosentti. Eli mielestäni se on aika harvinaista! Ja vastasyntyneitä (alle viikon ikäisiä) kuolee muistaakseni vain joku muutama promille (johon meidän perhe nyt kuuluu).

Mutta tuli aiheesta mieleen tämä koskettava ja kaunis video, jossa aiheena lapsettomuus. Käykääs katsomassa tuo lyhyt elämäntarina.



http://www.tearsandhope.com/emptyarms_video.html



Jos menettää esikoisensa, se on mielestäni yhtä ikävää, ellei vielä sata kertaa ikävämpää kuin lapsettomuus. Silloin kärsit edelleen tahtomattasi lapsettomuudesta, mutta olet myös kohdannut kuoleman ja siitä koituvan surun.

Eräälle tutulle sanottiin sairaalassa heti vauvan synnyttyä että " paras ottaa lääkkeet ettei maitoa tule, kun ei taida vauva selvitä" . Harvinainen sydänvika jonka korjaaminen vaatisi 3 leikkausta varhaislapsuudessa + tämän lapsen syntyessä ei ollut olemassa vielä yhtään lasta, joka olisi selvinnyt kaikista noista leikkauksista. Oli sydänvika miten paha tahansa, ikinä en ole kamalampaa kommenttia kuullut kätilöltä tulleen - vauva nyt kuitenkin oli hengissä! Ja nyt kyseinen lapsi on 3. luokalla koulussa. Toivottavasti ystäväsi jaksaa pitää toivon kipinää yllä vaikka uutiset ovatkin nyt olleet huonoja!



Mitä muuten tulee noihin " olisit kiitollinen että sinulla on jo lapsia" -kommentteihin, kun menetys kohtaa... jokainen lapsen menetys tai keskenmeno on MENETYS sen kokijalle. Se että jollekulle on käynyt vielä huonommin (ja näitähän löytyy aina, viimeistään jostain kehitysmaasta jos ei muuten!) ei mitenkään vähennä toisen menetystä. Samoin se että joku ei koe asiaa omalla kohdallaan yhtä rankaksi ei mitenkään korvaa tai helpota toisen menetystä. Korkeintaan tuollaiset kommentit loukkaavat. Puhun kokemuksesta. Sain taannoin keskenmenon rv 12 ja kun tulin ihan turtana sairaalasta, yksi parhaista ystävistäni soitti samana iltana ja kertoi oman tuoreemman raskausuutisensa (ei tiennyt minun raskaudestani enkä ko puhelun aikana kertonut hänelle keskenmenostani, yritin vain tsempata ja onnitella).



En ollut koskaan kateellinen hänelle tai kenellekään muullekaan mutta kommentit tyyliin " no, teillähän on jo 1 lapsi.... ja vielähän te ehditte..." tuntuivat todella loukkaavilta. Sellaisia laukoneisiin ihmisiin tuli sittemmin pidettyä väkisinkin etäisyyttä. Ja nyt kun on jo loppuraskaus menossa uusien yritysten tuloksena, pelkään yhä vauvan menetystä joka päivä + tuntuu yhä siltä, että tässä välissä menetimme yhden ainoalaatuisen lapsen - eikä suinkaan siltä, että nyt (toivottavasti!) tulossa oleva vauva olisi jotenkin edellisen korvaava. Hän on taas aivan uusi tapaus kaikin puolin.



AP:lle vielä tsemppiä omaan odotukseen ja jaksamista ystävällesi vaikka näin synkän aiheen ympärillä tässä ollaankin.



t Joululahja (rv 31+6)

Piti tulla tähän ketjuun sanomaan, että miten upea ja koskettava tuo video on. Täällä mä nyt itkee tihrustan kun katsoin :´(



lastwish (kuumepuolella edelleen)



Alkuperäiselle kirjoittajalla lämmin halaus ja oikein ihanaa odotusaikaa. Elämä tuo tullessaan joskus ihania joskus kamalia asioita, mutta onneksi niitä ei tarvitsisi yksin kärsiä. Nämä palstat ovat luoneet ihanan tukijoukon joista en luopuisi enää millään <3

Ensinnäkin ymmärrän keskenmenon kokeneena, mitä on kun pelottaa joka päivä uudessa raskaudessa. Myös joka päivä kun pääsee lähemmäs laskettua-aikaa on yksi päivä vähemmän pelkoa. Tiedän myös, että vauvan saaminen ulos ei ole mikään ratkaisu vaan sitten voi vielä tapahtua vaikka mitä kauheaa kunnes oma lapsi kuolee vanhuuteen (toivottavasti joskus kauan minun jälkeeni). Sinne asti en jaksa edes ajatella. Minä ymmärrän tuon kommentin täysin, että pitää nauttia niistä lapsista joita on. Itsekin käytän sitä itseeni lohduttautuessa, että on minulla sentään tuo yksi. Kaikilla ei ole edes sitä! Se ei mielestäni mitenkään vähennä rakkauttani tai kaipaustani kuollutta vauvaa kohtaan vaan lähinnä on silkkaa realismia.



Vaikka kuinka olen älykäs ja ymmärtävä ihminen, niin minua ei vähempää voisi oikeasti kiinnostaa kuinka monelle muulle on tapahtunut jotain kauheaa jos minulle tulee keskenmeno. Silloin se tapahtuu minulle! Minusta on täysi oikeus olla kateellinen ja vihainen muille, vaikka kuinka ymmärtäisi sen olevan jopa vähän lapsellista. Kaikki tunteet ovat sallittuja, eikä kukaan voi sanoa toisen tunteita vääräksi! " Ei noin voi tuntea" tai " ei noin voi ajatella" ovat tyhmien ihmisten kommentteja, koska juuri niinhän joku juuri tunsi ja ajatteli!



Tsemppiä ap:lle! Hyvin kaikki menee ja jos ei mene, niin eipä meillä maan matosilla ole siihen kauheasti mahdollisuutta vaikuttaa. Eikö?



Rv 21