Lue keskustelun säännöt.
miten te yh:t jaksatte?
29.06.2007 |
Olen ollut keväästä asti yh ja nyt kertakaikkiaan tuntuu, että kamelin selkä katkeaa päivänä minä tahansa. Tai tavallaan katkesi tänään, kun puhuin exän kanssa puhelimessa ja olin just raahannut parkuvat lapset työpäivän jälkeen tarhasta kotiin. Yritin olla reipas, kun tiesin että huomenna lapset lähtee isälleen, mut aloin sit kesken kaiken itkeä vollottaa, että tää on niin h--vetin rankkaa...
Mies oli kyllä hyvä isä, mut muuten meidän suhde oli täysin kuollut jo pitkään. Miestä en kaipaa muuhun ku arkiralliin auttamaan, siksi en voi tavallaan pyytää takaisinkaan. Taitaa se niin olla, että mies kuitenkin teki jotain muutakin täällä ku kuorsasi sohvalla kaukosäädin kädessä... :(
Kai tämä joskus helpottaa, mutta kaikki on vielä niin uutta, että itse olen väsynyt ja lapset (2- ja 4-vuotiaat) reagoi raivoamalla jne.
Uuvuttavaa... Tätäkö se on seuraavat 15 vuotta?
Kommentit (14)
Alku hankalaa. Onnistut kyllä. Olet ja teet sen minkä jaksat. Jos ei ole ketään pyytää avuksi niin kysy vaikka perhekeskuksesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja tosiaan, nämä vapaat viikonloput on ihan luksusta :)
Saa viettää laatuaikaa itsensä kanssa.
Kyllä se siitä!
Onneksi sulla on kuitenkin omaakin aikaa joka toinen viikonloppu. Asuuko ex lähellä? Jos hakisi lapset vaikka yhtenä arki-iltana luokseen ja veisi aamulla tarhaan? Varmaan hänki haluaa lastensa parasta ja kaikkien etu on että äiti jaksaa pyörittää perheen arkea. Arki voi olla tosi uuvuttavaa ja varsinki ku tilanne on vielä aika uusi kaikille teille.
Lapset voi myös reagoida iskä-viikonloppuihin raivoamalla sit kotona. Meillä tyttö oli aluksi aivan järkyttävän hankala melkein koko seuraavan viikon, nyt homma pyöriny vuoden verran ja hyvin menee:) Aina on tosin menny mielellään isälle.
Ajan myötä helpottaa, voimia.
Tällä yh:lla ei ole lapsella isää, jolle menisi viikonloppuisin. Muutkin " turvaverkot" katkesivat ihan vauva-aikana, vaikka luulinkin omaavani laajat kaveripiirit.
Yksinjääminen, kavereiden katoaminen, oman perheen hylkääminen, työpaikan menettäminen ja muuttaminen sai aikaan aika kovan mylläkän, edelleen joskus masentaa ja on tosi rankkaa olla tosi yksin. Mut ei niitä vaihtoehtoja tosissaan monia ole, niin pakkohan se on jaksaa... Eikä tää voi aina olla tätä, yksin olemista... Pakko se on joskus auringon paistaa risukasaankin, tai yh:n elämään... :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
alku vain on ollut hankalaa, isompi lapsi reagoi raivollaan, ei itke isää, mutta saa hillittömiä raivokohtauksia, on aina ollut enemmän isän kuin äidin tyttö.
Molemmat asutaan samassa kaupungissa, isä vain on erosta kohtuullisen katkera (eli ei tätä olisi alunperin halunnut), ja vaikka on aina osallistunut perheen arkeen kiitettävästi ainakin läsnäolollaan, on menettänyt vaimon menettämisen myötä kiinnostuksensa myös lapsiin.
Tarkoitus on, että aletaan hoitaa lapsia joka toinen viikonloppu, mutta nämä kesäkuviot vielä sotkee, eikä käytännössä ole toteutunut.
Ja kun samalla mietin, oliko meidän ylipäänsä järkeä erota, vaikkei niin hyvin mennytkään. Ei vain ole enää kanttia pyytää miestä palaamaan, sillä silloin minun pitäisi todella sitoutua loppuelämäkseni, kun kertaalleen olen hänen maailmansa jo särkenyt.
ap
Meilläkin tilanne se, että pienet lapset, mutta suhde on laimea. Ollaan kai yhdessä vaan lasten vuoksi. Eroa olen joskus - useinkin- harkinnut, mutta onko se sen väärti? Vai odotanko vielä muutaman vuoden, että lapset hieman kasvaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kanssa olen ollut kahden alusta asti. Isä viettää toisinaan kanssamme aikaa, muttei koskaan hoida lasta. Itse asiassa minulle on tulossa parin viikon päästä ensimmäinen oma pieni loma. Lapsi tulee jo viisi vuotta, mutten ole aiemmin halunnut olla erossa. Nyt menee isovanhempien kanssa maalle. Olen ollut ihan villinä, kun mietin mitä kaikkea voin silloin tehdä. Tosin olen itse töissä, mutta onhan illat pitkät vapaita....tiedän, että lasta tulee ikävä, mutta tekee meille molemmille myös hyvää.
välillä on tosi raskaita viikkoja ja sitten taas helpottaa. Mulla erosta nyt 2 vuotta ja lapset on 3v ja 2v. Elämä olis varmaan tosi helppoa jos isä joskus edes pitäisi lapsia, mutta kun ei pidä. Kaikki on niin suhteellista. Uskon että mulla helppoa kun lapset on terveitä. Jos jää " tuleen makaamaan" on varmasti raskasta aina. Pitää psyykata itsensä, että tää nyt on tätä ja joskus voi olla omaakin elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
lapseni kanssa kahden, ja joka päivä olen siitä kiitollinen, että minulla ihana tytär, jo 7-v, ja olen ollut alusta saakka yh. tietysti on ollut rankkoja aikoja ja tulee olemaankiin, mutta olen oppinut kestämään ne rauhallisesti. Yritän sisullakin pysyä selväjärkisenä.
Samanikäiset lapset kuin ap:lla. Tapaamiset aiheuttaa vanhemmalle kamalan stressin, joka pahentaa jo muutenkin ärhäköitä uhmakohtauksia. Kun on paha uhmapäivä, tuntuu että maailma kaatuu päälle. Jos vielä taustalla on yksi tai kaksi huonosti nukuttua yötä, on kaaos valmis.
Itse päätin että en " ota miestä" lasten ollessa pieniä, siis keskityn vain heidän hyvinvointiinsa. Ehkä siksikin ajatus yksinhuoltajuudesta - hamaan tulevaan kestävästä yksinäisyydestä - tuntuu ajoittain todella masentavalle. Olen yksin nyt, hoidan lapset yksin, ja niin tulee myös olemaan...
Minulla on kyllä paljon vapaa-aikaa (eli lapset tapaavat isäänsä suht. paljon), mutta en osaa siitä nauttia. Varsinkin kun lasten isä kostaa omalla tavallaan lasten kautta sen, että minä alunperin halusin erota hänestä.
Pelottaa jo nyt, kuinka jaksan syksyn tarhaanviemisrumbat ja muut... nyt siis ollaan lasten kanssa kotona. Vaan pakkohan se on jaksaa, kuten joku täällä totesi. Lasten isä on tällä hetkellä ainoa " ylimääräinen" lastenhoitaja, eikä sekään oikein auta, koska emme ole väleissä enkä luultavasti tule häneltä paljoa apua pyytämään (koska ei sitä anna, ollaan kokeiltu).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oon ottanut elämänasenteeks päivä kerrallaan,ja oon tyytyväinen tähän
lapset jo koululaisia. Eivät ole tavanneet säännöllisesti isäänsä. koskaan ei ole tiennyt milloin on vapaata. Raskainta ehkä ollutkin juuri se kun ei ole koskaan voinut suunnitella mitään omaa.
Nykyään jo parempi tilanne, kun kaveri yökyläilyt tulleet kuvioon.
päivä kerrallaan asenne on munkin mielestä paras! kyllä se siitä, vuodet menee nopeaa loppujen lopuksi.
on vain yksi lapsi, mutta toisaalta kun ap:n lapset vähän kasvavat, niin ovat hyvää seuraa toisilleen (=äidillä helpompaa).