Lue keskustelun säännöt.
Olenko ainoa " pehmoäiti" ?
26.06.2007 |
Lähipiiriini on kuluneiden 4-5 vuoden aikana syntynyt parisenkymmentä lasta ja olen mielenkiinnolla seuraillut eri perheiden toimintatapoja, ajatuksia kasvatuksesta jne. Yllätyksekseni olen huomannut, että lähes kaikissa ystävä- ja tuttavaperheissä vallalla ovat ns. kovat arvot: tuskin kukaan imettää yli 6 kk, lisämaitoa annetaan rutiininomaisesti, vauva laitetaan omaan huoneeseen nukkumaan ihan pienestä ja päiväkotiin heti äitiysloman päätyttyä tai viimeistään vuoden iässä, esikoiset - pienetkin - ovat hoidossa vaikka äiti olisi kotona vauvan kanssa, vanhemmat tekevät paljon asioita kaksin ja lapset ovat jo alle vuoden ikäisestä useita vuorokausia, jopa viikon hoidossa suht säännöllisesti.
En osannut etukäteen arvata, että minä, perhepedin nimiin vannova taaperoimettäjä, hoitovapaan työuran edelle laittava lasteni kanssa tiiviisti viihtyvä äiti olisin tällainen kummajainen.
Haluan korostaa, että uskon, että onnellisia ja fiksuja lapsia kasvaa monella eri tyylillä enkä tuomitse ketään. Jotenkin vain kuvittelin, että " minun tapani" olisi vähän tavallisempi; tuntuu oudolta että vaikkapa yli 12 kk jatkuvaa imetystä saa miltei puolustella..
Missä luuraatte te kaltaiseni " pehmoäidit" ja millaisia olette? Itse olen akateeminen kolmekymppinen pk-seudulta. Onko teillä samanlaisia kokemuksia?
Kommentit (24)
Täysimetin vähän yli puoli vuotta. Imetin yli vuoden. Lapsi nukkuu perhepedissä edelleen 3vuotiaana. Itse valmistin soseet lapselle. Kannoin kantoliinassa jne.
Olin ja olen edelleen edellä mainittuun tyytyväinen. Kotitouhujen lisäksi kävimme vauvauinnissa, muskarissa, tapasimme kavereita. . .
Mutta silti musta tuntui, että pää hajoaa, jollei ole muuta elämää kuin lapsi ja siihen liittyvät jutut. Elämä yhden lapsen kanssa kotona tuntui niin helpolta. Jäin kaipaamaan työni haasteita.
Pohdimme asiaa yhdessä mieheni kanssa ja tulimme siihen tulokseen, että on kaikkien etu, että aloitan työt. Aloitin työt lapsen ollessa yksivuotias. Ensimmäisen vuoden olin töissä 16h/viikko ja toisen vuoden 22h/viikko. Tein työta maanantaista torstaihin. Ensi syksynä aloitan täydet viikot maanantaista perjantaihin.
Lapsellemme palkkasimme ' maailman ihanimman hoitajan' . Olemme olleet kaikki tyytyväisiä tilanteeseen ja parempaa ratkaisua en perheelleemme keksi. Lapsemme siirtyy päiväkotiin aikaisintaan vuoden päästä ollessaan neljävuotias.
Tästä huolimatta en koe pelaavani kovilla panoksilla tai olevani jotain, mikä on pehmoäidin vastakohta.
Asetamme perheen onnellisuuden ensimmäiseksi ja meillä se on saavutettu näillä keinoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Toit kirjoituksessasi aika tärkeän pointin esille: monen vanhemman mielestä elämä pitää tehdä niin helpoksi kuin mahdollista. Tästä olen ehkä sitten hitusen eri mieltä: mielestäni elämää ei pidä ehdoin tahdoin tehdä vaikeaksi, mutta samalla mielestäni lasten eteen on oltava valmis myös vähän uhrautumaan, kunhan sen voi tehdä katkeroitumatta. Mielestäni (pienten lasten) vanhempien elämä ei voi eikä sen kuulukaan olla yhtä helppoa kuin lapsettoman parin. Jos tiedän jonkun asian olevan hyväksi lapsilleni, olen valmis tinkimään omasta hyvästäni; tällöin mielestäni kaikki lopulta kuitenkin hyötyvät.
Tuntuu että nykyaikana uhrautuvaisuus on kirosana, kenenkään, edes oman lapsensa takia ei saisi uhrautua yhtään. Silti olen sitä mieltä, että pianen lapseni tarpeet menevät juuri nyt omieni edelle. Saan silti sitä vapaa-aikaa jokusen tunnin viikossa, sen vietän lenkillä, shoppaillen, ulkosaunassa kaikessa hiljaisuudessa saunoen tms. Parisuhde hoituu arjessa, ei tarvita parisuhdelomia ilman lasta, enkä myöskään kaipaa baarissa hillumista kavereiden kanssa.
Olen siis pehmoäiti.
Se on siis kuitenkin vain LISÄmaitoa.
Tietenkin pidän omia toimintapojani parempina kuin tuttavieni toimintatapoja, en kai toimisi siten kuin toimin, jos en pitäisi valintojani parhaina mahdollisina. Parhaina mahdollisina MINULLE ja MEIDÄN perheelle.
Toit kirjoituksessasi aika tärkeän pointin esille: monen vanhemman mielestä elämä pitää tehdä niin helpoksi kuin mahdollista. Tästä olen ehkä sitten hitusen eri mieltä: mielestäni elämää ei pidä ehdoin tahdoin tehdä vaikeaksi, mutta samalla mielestäni lasten eteen on oltava valmis myös vähän uhrautumaan, kunhan sen voi tehdä katkeroitumatta. Mielestäni (pienten lasten) vanhempien elämä ei voi eikä sen kuulukaan olla yhtä helppoa kuin lapsettoman parin. Jos tiedän jonkun asian olevan hyväksi lapsilleni, olen valmis tinkimään omasta hyvästäni; tällöin mielestäni kaikki lopulta kuitenkin hyötyvät.
t. ap, jolla on, elämää, ystäviä ja harrastuksia myös kodin ulkopuolella