Lapsen kaverin äiti kuoli

Kun sisarukseni kuoli, en pystynyt olemaan itkemättä varmaan viikkoon. Nahka lähti nenän alta ja silmien ympäriltä. En olisi voinut olla koulussa. Reilun viikon päästä menin, kun pystyin kasaamaan itseni. Muistan, kun mummoni kertoi vuosi sisarukseni kuoleman jälkeen, että hän vieläkin kerran pari viikossa suree ja itkee. Itse itkin vielä silloin joka päivä. Eihän se mikään mittari ole itkeekö vai ei, mutta ainakin itselläni itku vain tuli jostakin muistosta mitä oltiin yhdessä tehty. Lapsuuteni myös loppui siihen. Toivottavasti ap:n lapsen kaverilla on tilaa surra ja hänen kanssaan käydään asiaa läpi. Voi ressukkaa 🙁

Kommentoitte sujuvasti aloitusta joka on vuodelta 2012.

Mitä se haittaa, jollekin voi olla ajankohtaista nytkin

Ihmisiä kuolee silloin tällöin, itse asiassa Suomessa noin 150 - 160 henkilöä päivässä. 

Omallekin kohdalle sattunut, tosin se oli koulukaveri ja parhaan kaverini luokkakaveri, joka ampui itsensä. Olisi mennyt ysille sinä syksynä. 

Vierailija kirjoitti:

Kun sisarukseni kuoli, en pystynyt olemaan itkemättä varmaan viikkoon. Nahka lähti nenän alta ja silmien ympäriltä. En olisi voinut olla koulussa. Reilun viikon päästä menin, kun pystyin kasaamaan itseni. Muistan, kun mummoni kertoi vuosi sisarukseni kuoleman jälkeen, että hän vieläkin kerran pari viikossa suree ja itkee. Itse itkin vielä silloin joka päivä. Eihän se mikään mittari ole itkeekö vai ei, mutta ainakin itselläni itku vain tuli jostakin muistosta mitä oltiin yhdessä tehty. Lapsuuteni myös loppui siihen. Toivottavasti ap:n lapsen kaverilla on tilaa surra ja hänen kanssaan käydään asiaa läpi. Voi ressukkaa 🙁

Kun minun sisaruksestani tuli tieto kuolemasta, jatkoin päivää aivan normaalisti. Puhuin tauoilla puhelimessa asiasta ja viestittelin vessasta, muutoin toimin kuten muutkin. Söin illallista jne. En itkenyt ennen iltaa. Mielessä satatuhatta kysymystä ja istuin tyynenä tuolilla. Yksikään ihminen ulkopuolelta ei varmasti huomannut mitään.

Kuulostaa varmaan oudolta juu. Mutta älä tuomitse tai ihmettele, jos et ole ollut toisen saappaissa. Ja kyllä, olin shokissa. Ja samaan aikaan toimintakuntoinen. 

Vierailija kirjoitti:

kun olin yläasteella, kuoli luokkakaverini äiti syöpään. Eipä tuokaan tyttö reagoinut mitenkään, tuli ihan normaalisti kouluun ja kertoi jollekin siitä. Ei ollut päivääkään pois, eikä mitenkään näyttänyt että missään tuntuis.

Voi olla jokin aivojen suojamekanismi: kun tuntuu liian pahalta, niin iskee jokin ”hällä väliä” -olo. Sen olen huomannut, kun on tullut liikaa vaikeita asioita lyhyessä ajassa.

Vierailija kirjoitti:

Mutta eikö ole surullista, että lapsesi ei ole osannut kertoa sinulle tuosta?

Niin. Jotenkin vaikutat minustakin kehittymättömältä, keskeneräiseltä ihmiseltä. Vai että lehdestä sait oikein tietää. Tuntuiko sinusta hetken hyvältä. Yhteiskunnan elätti kun olet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

tuon ikäiseltä yrittää jatkaa arkea vaikka sisältä on kappaleina. Yläasteella rinnakkaisluokkalaiselta kuoli ensin äiti ja puolen vuoden päästä isä, mutta ei sitä hänestä ulospäin nähnyt. Sokkia ja kykenemättömyyttä käsitellä surua ja järkytystä kaiketi.

Mistähän päättelit että syynä olisi ollut shokiki ja kykenemättömyys käsitellä surua?

Ehkä kyseisen nuoren, lähes lapsen, iästä johtuen (murrosiässä aivot ovat myrskyssä muutenkin ja hormonit) ja siitä että noin isot menetykset ja mullistukset lyhyen ajan sisällä? Harvalla 13-16-vuotiaalla on kovin paljon elämänkokemusta ja kykyä käsitellä suuria suruja. Shokki on ihan uskottavaa. Eihän se sitä tarkoita etteikö se nuori surisi, tietoisesti tai tiedostamatta. Syväjäädytetty suru on ihan olemassaoleva asia ja moni siitä kärsii, se todellinen surun syy voi puhjeta esiin vasta vuosia myöhemmin, voi myös oireilla kummallisilla tavoilla siinä välissä. Eikä sekään aina näy muille/kukaan ei osaa yhdistää sitä vanhaan kriisiin.

Minä en nähnyt ko kommentissa mitään vähättelyä, päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kun olin yläasteella, kuoli luokkakaverini äiti syöpään. Eipä tuokaan tyttö reagoinut mitenkään, tuli ihan normaalisti kouluun ja kertoi jollekin siitä. Ei ollut päivääkään pois, eikä mitenkään näyttänyt että missään tuntuis.

Voi olla jokin aivojen suojamekanismi: kun tuntuu liian pahalta, niin iskee jokin ”hällä väliä” -olo. Sen olen huomannut, kun on tullut liikaa vaikeita asioita lyhyessä ajassa.

Eihän ulkopuolinen voi sitä tietää reagoiko joku mitenkään vai ei.

Isäni kuoli kun olin 14v torstaina, perj olin kotona, maanantaina menin kouluun se o parempi että lapsi jatkaa arkea, koulukaverini äiti oli kuollut puoli vuotta aiemmin ja tuli yös heti kouluun. Muistan etten halunnut asiasta puhua vaan olla kuten ennenkin. Se jotenkin suojeli minua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta eikö ole surullista, että lapsesi ei ole osannut kertoa sinulle tuosta?

Niin. Jotenkin vaikutat minustakin kehittymättömältä, keskeneräiseltä ihmiseltä. Vai että lehdestä sait oikein tietää. Tuntuiko sinusta hetken hyvältä. Yhteiskunnan elätti kun olet.

Vastasit kommenttiin vuodelta 2012, niin että hukkaan taitaa mennä arvostelusi. Mistä ihmeestä näin ikivanhoja aloituksia aina kaivetaan? Jos halua samasta aiheesta keskustella, niin eikö tosiaan kannattaisi tehdä uusi aloitus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

tuon ikäiseltä yrittää jatkaa arkea vaikka sisältä on kappaleina. Yläasteella rinnakkaisluokkalaiselta kuoli ensin äiti ja puolen vuoden päästä isä, mutta ei sitä hänestä ulospäin nähnyt. Sokkia ja kykenemättömyyttä käsitellä surua ja järkytystä kaiketi.

Mistähän päättelit että syynä olisi ollut shokiki ja kykenemättömyys käsitellä surua?

Ehkä kyseisen nuoren, lähes lapsen, iästä johtuen (murrosiässä aivot ovat myrskyssä muutenkin ja hormonit) ja siitä että noin isot menetykset ja mullistukset lyhyen ajan sisällä? Harvalla 13-16-vuotiaalla on kovin paljon elämänkokemusta ja kykyä käsitellä suuria suruja. Shokki on ihan uskottavaa. Eihän se sitä tarkoita etteikö se nuori surisi, tietoisesti tai tiedostamatta. Syväjäädytetty suru on ihan olemassaoleva asia ja moni siitä kärsii, se todellinen surun syy voi puhjeta esiin vasta vuosia myöhemmin, voi myös oireilla kummallisilla tavoilla siinä välissä. Eikä sekään aina näy muille/kukaan ei osaa yhdistää sitä vanhaan kriisiin.

Minä en nähnyt ko kommentissa mitään vähättelyä, päinvastoin.

Mutta ulkopuolisena et voi tietää onko tuo tyttö ollut shokissa vai ei. Tai että millä tavalla hän on kokenut surua.

Outoa, ettei tyttäresi kertonut sinulle kuolemasta 2 kk sitten

Eihän kaikki sure ja sekin on ihan normaalia. Mitä se suru oikeastaan on vääjäämättömän edessä? Itsellehän sitä suree menetystä; jotkut hyväksyvät asian nopeammin ja jatkavat arkeansa. Eikä se tarkoita sitä etteikö ikävöisi menetettyä, mutta ehkä hyväksyy asian nopeammin kuin pitempi surija.

Minäkin menin kouluun aamulla kun äiti teki yöllä im ja oli haettu aamuvarhaisella pois. Olettepa te heikkoa sakkia.

Vierailija kirjoitti:

Outoa, ettei tyttäresi kertonut sinulle kuolemasta 2 kk sitten

Siis 14,5v sitten.

Kyllä oli nuorena äidiksi alkanut. Oliko yövän uhreja?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä oli nuorena äidiksi alkanut. Oliko yövän uhreja?

Eli m u s l i m i e n.?

Mitä ihmeellistä tuossa on, minunkin isä kuoli viikonloppuna kun olin 10 vuotias, tippui katolta niskoillen kun oli puhdistamassa rännejä, maanantaina menin normaalisti kouluun, M51.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta eikö ole surullista, että lapsesi ei ole osannut kertoa sinulle tuosta?

Niin. Jotenkin vaikutat minustakin kehittymättömältä, keskeneräiseltä ihmiseltä. Vai että lehdestä sait oikein tietää. Tuntuiko sinusta hetken hyvältä. Yhteiskunnan elätti kun olet.

Vastasit kommenttiin vuodelta 2012, niin että hukkaan taitaa mennä arvostelusi. Mistä ihmeestä näin ikivanhoja aloituksia aina kaivetaan? Jos halua samasta aiheesta keskustella, niin eikö tosiaan kannattaisi tehdä uusi aloitus?

Alapeukutit kuitenkin. Vanhaa aloitusta.