Apua, sukujuhannus, lapsia ja aikuisia

Ollaan juuri lähdössä matkaan ja alkoi ahdistaa ihan älyttömästi. Tämä lapsettomuus on ollut niin pitkä ja kivinen tie. Mieheni suku ei ole koskaan käsittänyt sitä tuskan määrää, jota olemme kohdanneet. Nyt pitäisi taas osata nauttia yhdessä juhannuksesta. Viime juhanuksena ajattelin, että ensi vuonna helpottaa, vaan ei sitten helpottanutkaan. Sitä edellisenä juhannuksena en edes pystynyt osallistumaan sukujuhliin vaan olin kotona. Sama homma joulujen kanssa. Ei enää riitä sanat. Yhteisissä juhlissa on niin vahvasti läsnä yksinäisyyden kokemus ja pettymys ja pelko. Vaikeaa olla iloinen pienille lapsillekin joita kohta jaloissa pyörii ja joiden kummina täytyisi osata olla kunnolla. Itkettää ihan. Ja kyse ei ole siitä ettenkö olisi kaikille yrittänyt kertoa ja kuvailla. Ei vaan mene jakeluun. Ei sitten millään.

Kammottavaa. Kaikille samassa tilanteessa oleville voimia ja koitetaan nauttia niistä pienistä asioista, niin eiköhän tästä taas jotekin suoriuduta.. ei paljon muutakaan voi.