Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Onneton pitkä ja riuduttava rakkaustarina... jos joku ulkopuolinen kommentoisi niin voisi auttaa minua jotenkin?
20.06.2007 |
Olen lapsesta saakka tuntenut olevani erilainen kuin suurin osa muista ihmisistä.
Olin vielä lapsi kun näin " hänet" ensimmäistä kertaa. Koko maailma tuntui siinä pysähtyvän ja tuli levollinen, hyvä olo. Löysin kaltaiseni, ensisilmäyksellä. " Hän" on minua reilun vuoden vanhempi joten oli samassa koulussakin lapsena, tosin eri puolella isoa koulua joten aika harvoin törmäiltiin.
Näitä näkemisiä sattui aina välilä ja aina tuli levollinen ja hyvä olo. Usein tuli levollinen ja hyvä olo jo ennen kuin näin hänet ja kun käänsin päätä, huomasin että siinä hän on.
En kuitenkaan tässä vaiheessa häntä muistellut noiden kohtaamisten jälkeen vaan oikeastaan melkein samantien unohdin tavanneeni.
Olin kasilla koulussa kun me rakastuttiin, minä ja " hän" . Oikeastaan minä en ollut häntä ajatellutkaan siinä mielessä koskaan, " hän" oli kuin uni tai enkeli. Mutta sitten hän alkoi hymyillä minulle ja flirttailla ja minä rakastuin niin kovin etten elämässäni ole ikinä vastaavaa kokenut! Olimme molemmat nuoria ja ujoja emmekä uskaltaneet sen enempää toisiamme lähestyä.
Olin todella todella rakastunut parin vuoden ajan. Sitten muutin muualle opiskelemaan ja " unohdin" " hänet" . Muistin kyllä mutta " hän" tuntui etäiseltä ja unimaiselta enkä ajatellut häntä juurikaan.
Tapasin 18-vuotiaana mieheni. Mies rakastui minuun ja pitkän vikittelykauden päätteeksi päätin kokeilla seurustelua hänen kanssaan kun hän niin usein ja kauniisti pyysi. Huomasin että hänen kanssaan on mukava ja hyvä olla. Hän kosi minua reilun puolen vuoden päästä seurustelun alkamisesta, minä suostuin ensin kihloihin ja parin vuoden päästä naimisiin. Olin onnellinen. Arki sujui hyvin, elämä tasapainossa. Ainut vaan että " hän" välillä kummitteli mielessäni mutta kuvittelin vielä tuolloin pystyväni unohtamaan " hänet" jossain vaiheessa kokonaan.
Muutimme vähän myöhemmin yhdessä tuon nykyisen mieheni kanssa takaisin kotipaikkakunnalleni. Perustimme yhteisen soman kodin jossa elelimme yhdessä ihan tyytyväisinä. Oli ihanaa päästä olemaan aikuinen, omaan kotiin oman kihlatun kanssa. Juttelimme paljon, meillä oli kivaa yhdessä.
Aloin näkemään " häntä" aina välillä. Vanhat tunteet muistuivat mieleen ja se suuri yhteenkuuluvuuden tunne hänen kanssaan palasi. Emme juuri edes jutelleet mutta tunsin hänet sisimmässäni ja jossain vaiheessa meillä oli hyvinkin vahva telepaattinen yhteys, tiesin jos hän oli tulossa samaan paikkaan kuin minä.
Päätin kuitenkin unohtaa hänet koska kihlatun kanssa sujui hyvin ja pidin hänestä. Ajattelin että kihlatunkin kanssa tulee jossain vaiheessa samanlainen yhteenkuuluvuus ja että " hänen" kanssa se heikkenisi aikojen saatossa.
Aloin nähdä " häntä" erään tytön seurassa ja ajattelin että kiva, nyt olemme molemmat omilla tahoillamme löytäneet uudet rakkaat ja voin unohtaa " hänet" ja " hän" minut.
Muutin kihlattuni kanssa taas toiselle paikkakunnalle. Elämä oli kivaa. Tuimme toisiamme ja edelleen osaamme hyvin tukea toisiamme elämissämme. Opiskelimme, juhlimme, juttelimme jne. " Hän" muistui mieleeni aina välilä mutta lähinnä sellaisena unimaisena ja enkelimäisenä, ei seksuaalisena olentona kuten lapsuudessani.
Kun olin 21-vuotias, esikoisemme syntyi ja kun olin 23-vuotias, toinen lapsemme syntyi.
Nyt olen 27-vuotias ja minua ahdistaa se että en ole vieläkään unohtanut " häntä" . Valtava yhteenkuuluvuudentunne ja rakkauskin valtaa mieleni kun näemme toisemme. Ja huomaan että sama juttu hänellä, ainakin sen yhteenkuuluvuudentunteen suhteen. Hän hymyilee minulle niin että sydänkohtaus meinaa tulla ja tuntuu että siinä on hän jonka olen aina tuntenut. Samalla tulee myös hyvä ja levollinen olo, mutta vain hetkeksi! Minä olen alkanut riutua siinä tunteessa että olisi sittenkin pitänyt valita " hänet" eikä miestäni.
Nuorena luulin että tuollaisen yhteenkuuluvuudentunteen voi saavuttaa suhteen aikana muidenkin kanssa mutta koskaan ei ole vastaavaa ilmennyt muiden kanssa.
Minulla on perhe jota en tahdo jättää. Mies joka edelleen tukee minua elämässäni ja jonka kanssa on kivaa ja arkikin sujuu mutta... Kaipaan " häntä" niin että välillä sattuu. Vaikka vuodet on vierineet, en ole, toisin kuin kuvittelin, häntä pystynyt unohtamaan vaan ikävä ja kaipuu on oikeastaan vain lisääntynyt, varsinkin nyt lähiaikoina, mitä lie kolmenkympin kriisiä? Olen nyt vasta kunnolla tajunnut tehneeni virheen kun en " häntä" , " sitä oikeaa" odottanut ja hänen eteensä nähnyt vaivaa että suhde olisi syntynyt. Tai ainakin nyt tuntuu että olen tehnyt suuren suuren virheen. Itkettää ja ahdistaa.
Jos voisin palata ajassa taaksepäin, valitsisin tietysti tuon toisen. En voi joten olen päättänyt unohtaa hänet ja jatkaa elämääni mieheni kanssa. Ongelma on se etten voi häntä unohtaa. Jos jossain kohtaamme niin tunne vaan tulee, todella vahvana ja hypnoottisena. " Hän" ilmeisesti seurustelee nyt myös tahollaan.
Ahdistavaa, kamalaa, riuduttavaa.
Onko kellään muulla vastaavaa kokemusta? Tai jos joku voisi neuvoa tai kertoa jotain mikä saisi minut järkiini tai lohduttaisi?
Kommentit (23)
2: Kiitos paljon! Ihanaa lukea että jollain muulla on vastaavia tuntemuksia! Ja nuo mitä kirjoitit on kyllä ihan totta! Kiitos sinulle vastauksestasi, tuossa on paljon ajateltavaa!
3: Tuo mahdollisuus juuri on ruvenntu pelottamaan...
Kiitos molemmille kun vastasitte, pelkäsin jo ettei kukaan jaksa lukea pitkää viestiäni loppuun asti.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on melkein samanlainen tarina, upea mies, 2 lasta ja kaikki hienosti. Se eräs vain joskus tupsahtaa uniin ja unelmiin, kyselen itseltäni mitä jos...
MUTTA EI.
Me olemme polkumme valinneet, rakastan häntä ainiaan mutta parempi olla erossa. Olen rakentanut pilvilinnan johon eksyn aina joskus, se ei silti tulisi koskaan olemaan todellisuutta vaikka olisimmekin yhdessä. Sinäkin olet rakentanut mielessäsi linnan teille, arki ei välttämättä olisikaan sellaista kuin olet haaveillut?
Sielunkumppani hän voi olla, nykyinen miehesi kuitenkin se oikea tähän arkeen ja elämään.
että olet rakastunut unelmaan. Ethän edes tunne " häntä" kunnolla.
Tarvitset asialle jonkinlaisen päätöksen.
Totta, minä tiedän nyt että olen tavannut sielunkumppanini. Sen todella tietää ja tuntee. Olen aivan varma nyt siitä että " hän" on sielunkumppanini.
Mietin että voisiko olla niin että vaikka olen sielunkumppanini tavannut niin meitä ei kuitenkaan ole tarkoitettu yhteen? Mutta mikä tarkoitus tällä sitten oikein on jos ei yhteiselämä? Suuri kärsimyskö on tarkoitus? Tiedän että myös " hän" on kärsinyt vuokseni, olen kuullut asiasta ulkopuolisilta... Koko juttu tuntuu älyttömältä ja kamalta ja surulliselta.
Vai pitääkö minun vaan oppia suhtautumaan häneen tuohon tyyliin kuin lapsuudessani? Että en ollenkaan ajattelisi sitä millaista olisi olla hänen lähellään pysyvämmin? Mutta kun se oli joskus niin lähellä onnistumista ja nyt olen todella aikuistuttuani tajunnut sen miten ainutlaatuinen " hän" on...
Kiitos kun kommentoitte! Autatte varmasti selkiyttämään ajatuksiani! Ehkä pitää vaan löytää oikea asenne tähän juttuun. Ehkä voin jopa saada häneltä voimaa elämääni ja päinvastoin kun lopetan nuo " mitä jos, olisinpa.." mietinnät?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
6: Todella ihanaa että on muitakin! Todella helpottavaa! Kuvittelin että olen ainoa " tyhmä" . Kiitos vinkeistäsi! Uskoisin että te kohtalotoverit jotka olette asian käsitelleet jo astetta pidemmälle, pystytte antamaan juuri parhaita neuvoja!
7: Kiitos! Tuossa voi olla perää!
ap
Olen nyt tuntenut erästä ihmistä kohtaa hyvinkin voimakkaasti ja hän ilmeisesti myös tuntee minua kohtaa jotain. yhteenkuuluvuuden tunne on voimakas ja vaistoan hänen ajatuksensa ja fiilikset mutta en näytä omia tunteitani häntä kohtaan ainakaan kovin selvästi. en voi minulla on perhe jota täytyy ajatella mutta tämä tunne riuduttaa ja vaikka kuinka ajattelisi että kaikki kääntyy ihan hyväksi vielä joskus ja tämä tunne menee ohi niin ei se vielä ole tapahtunut. Se fiilis kun jutellaan ja katsotaan niin tuntuu niin huimaavalta että tuntuu että sulan siihen paikkaan ja nuo kaikki tunteet ei saa näkyä päällepäin. Voih! yritän ajatella että meidän on tarkotus olla vain ystäviä ja siihen olen pyrkinyt, näemme pakostakin jokapäivä. Siis joka perkeleen päivä! kun olisikin taukoja niin olisi helpompaa. Ei tästä juuri sinulle ollut apua mutta minä ajattelen aina että annan elämän viedä ,jos on tarkoitus joskus että olemme yhdessä niin sitten niin tapahtuu, teen niinkuin on oikein ja tuntuu hyvältä. En ala kärsimään, kerran täällä vaan eletään mutta ensin yleensä mietin kaikki vaihtoehdot hyvin tarkkaan ja sen myös että uuden kanssa elämä ei olekkaan sitä ruusuilla tanssimista välttämättä kun arki ei sujukkaan. Koita jaksaa! pura tunteesi vaikka taulujen maalaamiseen tai johonkin muuhun, yllättävää kyllä se helpottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olimme sielunveljiä, hitsauduimme yhteen mieliltämme ja ruumiiltamme. Iho muistaa vieläkin. Meilläkin oli telepaattinen yhteys ja tajunnan räjäyttävä Intohimo, jollaista ei kumpikaan ole koskaan sen jälkeen kohdannut. Tiedän hänenkin puolestaan, koska olemme kaikki nämä vuodet olleet enemmän tai vähemmän yhteydessä. Nykyään se on ehkä pieni viesti noin kerran vuodessa. Nähneet emme ole yli 15 vuoteen.
Olen siis sinua Ap paljon vanhempi. Pointtini on vain se, että asian kanssa pystyy elämään. Itseasiassa olen onnellinen, että olen kokenut jotain niin hienoa, monet eivät edes usko moiseen Rakkauteen tai sielujen yhteyteen.
Mutta se on siis mennyttä, en edes tunne enää sitä ihmistä. Eikä hän liity mitenkään nykyiseen elämääni.
ollut. Molemmat sössimme omamme aikoinamme..
Arki pelaa ja seksi luistaa ja yhteistä löytyy muutakin kuin lapset. Hyvä meidän on olla näin vaikkei niitä nuoruuden rakkauksia mikään voikaan tietyllä tasolla voittaa.
Tiedän myös paljon paljon paljon muita ihmisiä joilla on tiet eronneet sen tosirakkauden kanssa. Itse asiassa taitaa olla melkein yleisempää että ne todelliset rakkaudet on onnettomia kuin toisinpäin? Jostain syystä. Ehkei sellainen sitten sovi tähän tasapaksuun arkiseen maailmaan vaikka ihanaa onkin.
Se on elämää vaan ei sen enempää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kehoita missään nimessä jättämään miestäsi jne, vaan keskity nyt tämän hetkiseen elämääsi, ja jos/kun teidät on yhteen tarkoitettu, niin tapahtuu, kun sen aika on. Näin uskon omalla kohdallani.
Minulla on sama tilanne, perhe on, mutta rakastan myös toista, jonka kanssa olemme nyt " ystäviä" . Onneksi tästä on keskusteltu kotoa. Kesällä on ollut nyt vaikeampaa, hän on koko ajan mielessäni ja toivon suhteemme taas lähenevän. On vaan oltava niin varovainen, ettei loukkaa ketään. En halua sotkea lasteni elämää, enkä hänenkään elämää. Onneksi on muitakin mahdollisuuksia kuin unohtaa, jättää tai pettää;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
saa tuntea tai kokea vastaavaa. Oletteko puhuneen " hänen" kanssaan läheisemmin vaan onko koko homma " tunteen tasolla" ? Ehkä tällä kaikella on tarkoituksensa. Enpä osaa muuten neuvoa kuin että tunteet eivät katoa järjellä ja käskemällä, vaan nen täytyy hyväksyä ja elää läpi. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä että eläisit ne läpi hänen kanssaan. Hyväksyttynä tunteet asettuvat paremmin oikealle paikalleen ja niiden kanssa pystyy ehkä elämään. Ratkaisut löytyvät ajan kanssa jos ovat löytyäkseen, merkittävää on kuitenkin tämä voimakas yhteys välillänne, telepatia. Hän on varmasti jotenkin merkityksellinen ihminen sinulle ja olisi ihanaa jos voisitte joskus puhua asiasta. Onko hän jotenkin henkinen ihminen, kuinka kokee yhteytensä sinuun. Mikä merkitys kaikella tällä on teille?
sain viestistäsi sellaisen käsityksen, että että juurikaan tunne toisianne, vaan koko juttu perustuu sinulle tulevaan vahvaan tunteseen hänet kohdatessasi. Itse en ole koskaan kokenut sellaista, joten en voi sikäli auttaa, mutta oletko aivan varma, että elämäsi olisi parempaa hänen kanssaan kuin miehesi kanssa, jonka tunnet ja jonka kanssa olet elänyt yhdessä vuosia ja saanut lapsia? Miksi? Ja että " hän" tuntee samoin sinua kohtaan? Epäilen kovasti. Mielestäni olisi hullua rikkoa onnellista perhettänne ja pilata hyvää suhdettasi mieheesi tämän asian takia (vaikka sitten vain ajatustasolla). Vapauta tämä toinen ajatuksistasi ja anna itsellesi oikeus olla onnellinen nykyisessä liitossasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oon tästä puhunut hänen kanssaan, että emme oikeastaan ole vain ystäviä ja miten jäi kesken nuorena. Olemme sopineet, että emme vielä käsittele asiaa tarkemmin, rauhassa katsellaan.
14
Minäkin haikailin 16 (!) vuotta erään miehen perään, jota en nuorena koskaan kunnolla oppinut tuntemaankaan. Meillä vain oli se ihmeellinen telepaattinen yhteys ja niin edelleen... ja olimme tarkoitetut toisillemme. No erosin sitten pitkästä avioliitostani ihan muista syistä ja sen jälkeen minulla oli vajaan vuoden ajan suhde tähän mieheen. Se oli järkytys! Hän ei ollut ollenkaan sellainen kuin olin mielessäni nuoresta saakka kuvitellut. Itse asiassa hän kohteli minua huonosti eikä 16 vuoden ajan hokemistaan romanttisista puheista huolimatta ymmärtänyt sielunelämääni ollenkaan. Tiemme erosivat ja riitaannuimme. Sen jälkeen tapasin nykyisen mieheni, joka on SE OIKEA minulle, koska en ole ikinä tuntenut tällaisia tunteita ketään, en edes nuoruudenrakkauttani kohtaan. Ehkä sinullakin ap on ainakin jonkinverran vääristynyt ja romantisoitu käsitys miehestä? todellisuus voi olla ihan toista.
Lapsukaiset pitää kiireisinä ja kohta lähden kauppaan ;)
Mutta siis:
KIITOS kaikille viesteistänne! Sain valtavasti irti ihan joka viestistä! On varmasti totta että minulla on romantisoitunut kuva hänestä. Mutta se yhteys on niin totta ja niin ainutlaatuista.
" Suhde" tosiaan on melkeinpä pelkästään tunnepuolta, en tunne häntä juurikaan oikeasti. Joskus ollaan sanottu toisillemme hymyillen " moi" vaikkei siis periaatteessa tunnetakaan. Yhteisiä tuttuja meillä on kyllä ja he ovat hänestä kertoneet ja myös siitä että " hän" on minuun todella rakastunut. Ja moni eri ihminen kertonut samaa.
Ja uskon myös siitä että tämä on molemminpuolista koska välillä käy niinpäin että tunnen sen jännän tunteen ja kun käännyn niin näen että " hän" katsoo minua hymyillen ja on siis huomannut minut ennen kuin minä hänet.
Voi tosiaan olla ja onkin luultavaa (puheista päätellen) että oma mieheni on arjessa parempi. Silti on niin raastavaa tuo sielunkumppanin kaipuu välillä. Tms. Nyt taas ollut kesän ajan tunteet enemmän päällä. Olen nähnyt " häntä" useamman kerran ja välillämme on selvästi ollut sähköä ja juuri sitä maagista yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Uskon kuitenkin että aika on ajanut tämän jutun ohitse ja ettei enää olisi mahdollisuuksia " hänen" kanssaan. Raastaa ehkä lähinnä tuo menneisyys välillä, silloi olisi se mahdollisuus ollut. Mutta sillehän ei voi enää mitään ja tunnen itseni haikailuineni tosi tyhmäksi mutta tuntuu että pakko tämä asia on käsitelläkin että joskus siitä pääsen (vai pääsnekö??) yli (ainakin jollain tavalla).
Tuntuu ja näyttää varmaan tyhmältä näin kirjoitettuna ja etenkin kun nyt jouduin kiireessä kirjoittaa.
Mutta kiitos paljon kaikille! Sekä niille jotka antoi vinkkejä " selviytymiseen" että niille jotka kertoi lohdullisen " jos kohtalo on tarkoittanut niin löydätte toisenne" että niille jotka pönkitti mua takaisin maan pinnalle! Kiitos!
Ehkä saan aiheen vielä joskus käsiteltyä puhtaaksi.
ap
Pääsitkö tuon epäonnistuneen suhteen myötä irti siitä sieluntoveri-olosta ja telepatiasta jne?
mutta mulle tuli heti mieleen, että onko tämän ap:n " hän" myös nainen, samaa sukupuolta oleva kuin ap? Se nimittäin muuttaa mun mielestä tilanteen oleellisesti. Jos olet lapsesta saakka rakastanut häntä, joka on samaa sukupuolta kuin sinä, niin vaikka kuinka haluaisit olla hetero, et ole. Etkä ole onnellinen, syvästi ja oikeasti onnellinen ennenkuin myönnät, ettet ole sitä mitä yhteiskunta sinulta odottaa. Vaikka olet edennyt juuri niin elämässäsi kuin mitä perhe, ystävät, naapurit, kaikki odottavat. Löytänyt miehen ja perustanut perheen.
Tapasin hiljattain vähän päälle nelikymppisen naisen, joka oli onnesta hehkuva. Olen hänet aiemminkin tavannut ja tiedän hänen olevan eronnut 3 lapsen äiti. Nyt kuulin, että hän on tavannut elämänsä rakkauden, joka on myös nainen. Hän sanoi, että hänen lapsensa (murrosikäisiä kaikki) ovat suhtautuneet tilanteeseen täysin, koska äiti on nyt niin onnellinen. Samoin hän sanoi, että tavallaan hän toivoo, että olisi uskaltanut olla rehellinen itselleen ja maailmalle jo paljon aiemmin, mutta mennyttä ei voi muuttaa.
AP: Toivon, että riutuminen elämässäsi loppuu ja kiitän kauniista, pitkästä tarinasta. Hyvää jatkoa elämääsi, päädyit sitten tekemään mitä vain.
Helppohan se on unelmoida, miten olis ihanaa ja kaikki menis kuin saduissa. Mutta et tunne häntä kuitenkaan! Ei se ole rakkautta, ei se voi olla. Se voi olla hullaantumista toisesta, fyysistä vetovoimaa. Mutta rakkautta se ei ole, ei sinun eikä hänen puolelta. Noihin unelmiin on helppo hautautua ja niiden kautta oma arki tuntuu ihan tylsältä ja puoliso arkiselta. Lopeta unelmointi ja keskity tekemään siitä arjesta yhtä hyvää kuin ne unelmat hänestä on.
Alue: Aihe vapaa
älä ajattele, että jos nyt valitsisit niin valitsisit " hänet" . Turhaa ja oman elämänsä aliarvostusta.
Oletko koskaan ajatellut, että jos teidät olisi todellakin luotu yhteen, niin olisitte yhdessä? Asioilla on taipumus järjestyä ja kaikella on syynsä.
Minäkin elin ja kasvoin Suuren Rakkauden kanssa. Pilasimme nuoruuttamme ja tyhmyyttämme mahdollisuutemme, mutta " hän" elää minussa vielä. Siihen tottuu vuosien mittaan. Eikä se enää edes satu. Joskus unessa vieläkin kietoutuu siihen Suureen Tunteeseen ja seuraava päivä menee tokkuraisena ja haikeana, mutta siihenkin tottuu.
En tuhlaa energiaani enkä missään nimessä rakkaalle perheelleni (mies ja lapset) kuuluvaa huomiotani ja rakkauttani asian ajattelemiseen tai vatvomiseen. En kiellä asiaa itseltäni, mutta en haikaile enkä kuvittele että voisi olla paremmin JOS. Mennyt on mennyttä.