Masennus ja sairauden tunteet

mulle kävi just noin kun eräs mun läheinen kuoli. Siis aloin potea yhtäkkiä kaikenlaista. Siis oli kaikki ihan todellista ja tutkittiin ja tutkittiin paikkaa ja toista, muttei mitään vakavaa löytynyt. Lopulta gyne sanoi, että masennusta ja sain lääkkeet ja aloin toipumaan. Mulla oli pieni lapsi, joten sanottiin että synnytyksen jälkeistä masennusta, mutta silloin lapsi oli jo puolitoista vuotta, joten en usko siihen itse. Psykologi sanoi, että oli enemmän muut tekijät. Itse uskon että se oli se läheisen menetys, kun oli nimenomaan syöpä kyseessä ja sitä aloin pelätä ja väsyneenä olin varma että jossakin se muhii kun on niin väsynyt olo ja koskee kaikkialle... ja mitä enemmän koski sitä enemmän väsyin ja sitä enemmän taas koski. Mä pelkäsin ihan samaa, että kuolen pois ja lapsi jää ilman äitiä ja mietin monta kertaa läpi kaikki tilanteet, että makaan sairaalassa viimesinä hetkinäni ja voi kamalaa miten lapsi sen kaiken kokee... Jotkut tuollaset kokemukset voi laukaista suhteettomat pelot. Jos kaikki verikokeet yms on hyvät niin hae psyyk. apua. Toivut varmasti nopeesti kun saat kunnon apua ja ajatukset taas järjestykseen. Hassua muuten, että mulla oli kanssa siinä samoihin aikoihin kun se läheinen sairasti vielä myös omassa rinnassa patti. Se vaivas ja oli ajoittain tosi kipeä ja mun mielestä selkeäreunainenkin, se tutkittiin ja ei ollut paha ja sitä en ole sen jälkeen edes tuntenut vaikka oon koittanut tietysti... siis joskus psyyke tekee tepposia... tsemppiä. Hae apua niin toivut nopeesti.

Heti tuli jotenkin parempi olo, kun selvisi, että en ole pelkoineni yksin. Jotenkin se vertaistuki vaan helpottaa. Olen kyllä miettinyt juuri tuota psykologille menoa. Tuntuu vaan, että kuitenkin kaikki on periaatteessa ihan hyvin ja ehkä joku muu tarttee sitä apua enemmän jne. Hölmöä, tiedän...



Kiitos vielä kerran;)

tänään mulla onkin ollut tavallista enemmän aikaa katsella nettiä... huih, olin päivän kotona... :)



Hyvä, että vähän helpotti. :) Mutta kannattaa käydä juttelemassa, että menee kunnolla ohi. Hoitamattomana tuollaset jutut voi kostautua myöhemmin, vaikka painuisivatkin pois mielestä ajan kanssa. Siksi mä halusin hoitaa jutun pois alta. Muistin vielä kun olin jo vastauksen lähettänyt, että mulla samaan aikaan kuoli syöpään yksi tuttu ihan parissa viikossa, toinen oman ikäinen kaveri sai ihan yllättäin aivokasvaimen... Ei ihme, että aloin miettiä ja sairastaa. No, jokaisella on näihin juttuihin oma tarinansa, mutta oon oppinut hyväksymään sen, että reagoin helposti just psykosomaattisesti. Se tieto auttaa myös suhteuttamaan oireet ja pelot. Ja niiin, sitä piti sanoa, että pääsin jutusta yli terapian ja kevyen lääkityksen avulla. Nyt joskus tulee vielä mieleen, että onko jotakin vakavaa, mutta enää se ei pelota niin että juoksisin lääkärillä joka vaivan takia ja ajattelisin jatkukvasti pahoja juttuja ja pelkäisin pahinta... :) Opin myös ratkaisemaan " vaikeita tilanteita" muulla tavalla kuin fyysisenä kipuna. Yleensä se onnistuukin ihan ok. :) Tsemppiä.

menetin toisen lapseni rv33(kohtukuolema).ravasin jatkuvasti lekurissa ja luulin oikeasti,että on joku syöpä.kävin rintojen uässä,kolonskopiassayms ja lisäksi yritin päästä pään magneettikuvaukseen,mutta turhaan..kaikki pelot tuli juuri pienistä nipistyksistä ja kerran kun kipu oli selässä ajattelin oikeesti,että siellä on etäispesäke.tätä jatku pari kuukautta,mutta se ahdistus ja elämänhaluttomuus oli kamalinta aikaa mun elämässä..se syövän pelko oli niin todellinen,että ahdistus oli välttämätön ja lekurit yritti aina tarjota rauhottavia.kyttäsin,jopa mun pissaa,et onko punasta,et sit jos on nii voi olla munuais syöpä ja mä pelkäsin niin tosissani,että muu elämä jäi elämättä siinä parin kuukauden aikana,tuntu ku ei olis ollu oma ittensä lainkaan.kävin koko ajan verikokeissa ku pelkäsin leukemiaa ja kerran mun tromposyytit oli 426 ja luulin et nyt se lukemia sit tuli,vaikka se on ihan normaalia et joskus noi arvot nousee,ku olinhan mä just vuotanu vertaki aika paljon..traumaattiset kokemukset aiheuttaa tälläsiä pelkotiloja ja just kaikkein kamalinta on se ku ne pelot on itelle niin totta ja muut ihmiset näkee ne ihan hulluina ajatuksina..kyllä sä siitä pelosta pääset,se on vaa osa sitä surutyötä mikä on vaa käytävä läpi.ihaninta oli sit ku koitti päivä,jolloin en enää itekää niin kauheesti uskonu et mul olis syöpä.:)

Mukavaa tavallaan kuulla, etten ole ainut " luulosairas" , niin ikävä kuin tämä tunne onkin. Varasin juuri ajan terveyskeskuksen lääkäriltä sitä rintakyhmyn tarkistusta varten. Ajanvarauksessa ollut täti kysyi lempeästi naurahtaen, että " oletko ihan juuri nyt sen kyhmyn huomannut, vai mitenkäs..." kun kävin nimittäin juuri viime viikolla lääkärillä niska- ja selkäkipujen vuoksi, sitä aiemmin PAPA-kokeessa ja vielä aiemmin päivystyksessä keuhkokipujen vuoksi (minkä itse tietenkin diagnosoin keuhkoveritulpaksi). Huomaan, että olen nyt juuttunut tähän kierteeseen ja aionkin puhua lääkärille huomenna myös peloistani ja ahdistuksestani.



Toivotaan, että tämä tästä ajan myötä helpottaa. Vastauksenne ainakin antoivat uskoa siihen:)

Tuttua...aina kriisitilanteissa, ellei osaa/jaksa/saa/...

hakea/löytää/ niin ruumis alkaa somatisoida.

Hyvä, kun jaat luotettaville ihmisille kokemuksiasi.

Esim. vihan tunne on aivan oikeutettu tunne siinä missä ilo ym:kin -

jos vihan patoo sisälle, väistämättä se kääntyy itseä vastaan, yleensä masennusoireina.

Se on se syyllisyys.



Minä syyllistin itseni keskenmenosta ja taidan tehdä sen vieläkin. Käyn kalenteria yhä uudelleen läpi, mitä kaikkea tein ja söin juuri silloin, kun sykkeen epäiltiin loppuneen lopullisesti pikkuvauvani sydämestä. En ansaitse elää. Toisilla tämä kääntyy masennukseksi ja itsemurha ajatuksiksi (niin kuin minulla), toisilla tulee mieleen näitä kuolemaan johtavia sairauksia, joita tulee joka päivä uusia.



Voin tällä hetkellä hieman paremmin, mutta olen edelleen katkera saamastani kohtelusta neuvolassa ja kätilöopistolla. Se nakertaa itseluottamusta, tulee olo, että on ansainnut vielä pahempaa, kun ei edes osannut omasta lapsestaan huolta pitää.