Vaikea suhde isään lapsena ja paremman suhteen rakentaminen aikuisena. Muilla?
Minulla suhde äitiin oli lapsena katastrofaalinen ja nyt poikki ja saa sellaisena pysyäkin, mutta isäni kanssa asiat ovat vähän toisin. Kun olin lapsi, suhteemme oli etäinen ja ristiriitainen, mutta nyt aikuisena ja lapsenlapsien myötä se on lähtenyt parantumaan. Isäni on työnarkomaani ja lapsuuteni osui myös vaihe, kun hänellä oli jonkinlainen alkoholiongelma. Nykyisin hän on palannut kohtuukäyttöön, joten alkoholisti hän ei varsinaisesti ollut, mutta alkoholi hallitsi hänen elämäänsä vuosia. Minä olin hänelle aina pettymys ja se myös näkyi.
Toisaalta hän tuki minun lapsena ja nuorena harrastuksiani ja myöhemminkin olisi ollut hyvin avokätinen materiaalisissa asioissa, vaikkakin nuorena aikuisena minulla oli vahva tarve pärjätä omillani ja en halunnut koskea mihinkään, minkä koin hänen rahoikseen. Hän myös opetti minua ja valmisti minua pärjäämään asioissa, jotka olivat hänen vahvoja alueitaan. Tunneilmaisu (tai kotitaloustaidot ;-)) ei kuulunut niihin, mutta jälkikäteen olen huomannut, että monet asiat, joissa olen hyvä, ovat isän opettamia tai asioita, joissa myös hän on hyvä. Yhteisiä heikkouksia meillä on myös enemmän kuin runsaasti.
Lapsena isä kuitenkin kiinnitti veljeeni minua enemmän huomiota ja kyynikko minussa ajattelee, onko nykyinen kiinnostus lähtöisin siitä, että minulla on poikia (ja veljelläni ei vielä ole lapsia.) Toisaalta hän kyllä osoittaa minunkin tekemisiini aitoa kiinnostusta niillä elämänalueilla, joita hän ymmärtää, siis lähinnä työhöni. Hän ottaa myös esimerkillisesti huomioon perheemme "lainalapsen", minkä lasken hänelle kunniaksi.
Isäni ja äitini ovat edelleen yhdessä, joten vierailut ja yhteydenpito toteutuu niin, että isä käy meillä tai me vierailemme hänen luonaan, kun äiti on poissa. Ei mitään yhteisiä juhlapäivänviettoja tms. ja olemme toisiamme kohtaan usein lähinnä varovaisen kohteliaita. Välimatkaa on jonkin verran, joten kovin usein emme näe. Isäni tuntuisi kuitenkin haluavan isomman roolin lasteni elämässä ja mahdollista on, että tuo välimatkakin parin vuoden kuluttua pienenee merkittävästi, mutta itselläni on asiasta aika ristiriitaiset tunteet.
Etäiset isät eivät nyt ole erityisen harvinainen ilmiö, joten muillakin täällä varmasti on kokemuksia "iän pehmentämistä" isistä, jotka haluavatkin olla osallistuvampia isoisiä kuin olivat isiä. Miten on sujunut ja miten olette näitä tilanteita ratkaisseet?
Kommentit (3)
Lapsena ja nuorena sitä on täysni kykenemätön myöskin arvioimaan omia vanhempiaan yhtään objektiivisemmin, ja ymmärtämään näiden ihmisten heikkouksia. Oma isäni on näin aikuisen silmillä ajateltuna loppujen lopuksi aika vahvasti oman isänsä rikkoma reppana, joka ei onnistunut kasvamaan paremmaksi isäksi, kuin omansa aikanaan oli.
Nykyään isäni on ollut yhdessä uuden puolisonsa kanssa jo 15 vuotta, ja tuo suhde on tehnyt hänelle enemmän kuin hyvää. Oman äitini kanssa ei mikään koskaan sujunut, ja se heijastui kaikeen kotona. Jotain varovaista anteeksipyyntöä olen ollut välillä kuulevinani isältäni, ei suoraa, mutta esim. humalassa jonkin ikävän sattumuksen muistelu saa kyyneleet hänen silmiinsä.
Nykyään isäni on ihana isoisä kolmelle lapselleni. meillä olisi hänen kanssaan huomatava määrä asioita selvitettävänä. En tiedä tuleeko sellaista tilannetta koskaan. Jossain vaiheessa isäni aina heitti ärsyttäviä juttuja tylliin " sua nyt vaan piti aina välillä vetää lapsena turpaan, kun et sä muuten uskonut puhetta", mutta mä en koskaan reagoinut noihin juttuihin mitenkään, siis en todellakaan mitenkään ohittanut olankohautuksella, mutta en vielä ole pystynyt avaamaan asiasta sitä keskusteluakaan, että ei, mua ei tosiaan olisi ikinä tarvinnut vetää turpaan. Ja omia lapsiani ei kukaan läheinen tule koskaan vetämään turpaan, ikinä.
onnellinen lapsuus ja koen eläväni onnellista ja tasapainoista elämää omassa perheessäni.
Hän oli myös työnarkomaani, ja melko hankala luonne. Vanhempana olen tosiaan oppinut näkemään hänessä enemmän hyvää, teininä ja nuorena on niin kriittinen. Olen oppinut myös näkemään, että monissa asioissa minusta kumpuaa samoja vahvuuksia, vaikka ne eivät olekkaan asioita, joita voisi opettamalla opettaa. Ehkä samaa perimää, paljon varmaan mallista opittua.
Aikuisiällä kun on ollut aikoja, jolloin minulla olisi ollut tilaisuus ajatella, että suhteemme voisi kehittyä paremmaksi kuin mitä se lapsuuden jäljiltä oli. Olen kuitenkin huomannut, että olen haluton heittäytymään mukaan mihinkään tällaiseen, ehkä pelkään taas kerran vain pettyväni ja loukkaavani itseni? Tai sitten en vain todella enää tarvitse isän huomiota niin kipeästi kuin nuorempana. Olen siis toki hyvissä väleissä mutta loppujen lopuksi aika pinnallisissa väleissä.