Seikkailijoita ja karkailijoita (1v8kk)?
Onkos kenelläkään muulla sellaisia seikkailijalapsia, jotka tykkää karkailla ihan miten sattuu omille seikkailuilleen? Siis kun ollaan ulkona, niin yhtäkkiä vaan saavat päähänsä lähteä johonkin. Ja sitten menee vaikka kuinka kauas, eikä yhtään ole äitiä ikävä. Saattaa vaikka tehdä majan johkin puskan keskelle ja on hipihiljaa siellä. Ja jos käyt etsimään, niin luulee leikiksi, eikä ymmärrä että ei oikeasti tiedä missä lapsi on. Kotona myös tykkää mennä salaa piiloon, ja on hiljaa siellä lelujensa kanssa. Nyt tiedetään jo ne komerot mutta...
Ulkona pitää laittaa aina oranssinpunaiset päälle pojalle että löytyy helpommin...
Ja ei ujostele yhtään vieraitakaan, menee rohkeasti tutustumaan. Pitäisi olla silmät niskassakin. Portitkin aukeaa ja kaikki lukot ja valjaat näppärältä pojalta... Tästä meinaa tulla ongelma, kun poika ei pysy yhtään paikallaan siellä missä äiti haluaisi..
Miten siis saisi tuon karkailun ainakin loppumaan vai auttaako aika?
Tai mitä virikkeitä keksisi että pysyis paikoillaan paremmin...? Tai ainakin puiston tai pihan alueella edes, ei reviirin ulkopuolelle... eikä ventovieraille ohikulkijoille menis niin rohkeasti " juttelemaan" ..?
Kommentit (4)
Meillä on nyt 2v 2kk tyttö ja jo viime kesänä oli ihan mahdoton, vaikka oli vasta oppinut kävelemään. Jatkuvasti sain olla perään juoksemassa. Ja kun nykyään jo tuo lapsen juoksuvauhti on niin kova, että jos huomaamattani karkaa, saattaa olla satakin metriä minua edellä ja tietenkin, kun huuomaa minun huomanneen hänet, juoksee vaan entistä kovempaa karkun.
Meillä ainakin huomaa sen, että tytöstä on kiva leikki se, kun saa äitin juoksemaan ja huutamaa hädissään. Tyttä vaan juoksee ja kihertää ja kikattaa juostessaan. Ja mikään komento tms. ei häntä pysäytä. Välillä tuntuu, että onkohan hänellä vikaa joko kuulossa tai ymmärryksessä vai peräti molemmissa. No ei vaiten. Varmaan ihan hyvin kuulee kyllä, mitä minä hänelle sanon, mutta kun oma mielenkiinnon seuraaminen vaan on NIIN hauskaa, että eipä siinä paljoa äitin sana paina.
Meillä on siitä ongelmallinen piha, että ei saada pahemmin aidattua, kun asutaan kerrostalossa. Leikkipaikka on kyllä suht suojainen sisäpiha, mutta siitä on kolme esteetöntä uloskäyntiä (olen kyllä harkinnut paimenpojan vetämistä...). Onneksi vain yksi niistä johtaa suoraa ohikulkevalle kadulle. Ei kovin vilkasliikenteinen katu onneksi, mutta saattaahan se auto tulla just silloin, kun lapsi tielle juoksee. Tosin viime aikoina kielto tielle menemisestä tuntuu hieman tehonneen. Tai sitten tyttö ei vaan ole enää kerennyt sinne asti, kun äidin kouliintunut silmä on osannut tulkita lapsen käytöksestä jo ennakkoon mahdollisesti pian tapahtuvan karkaamisen.
Kateellisena katselen muiden pihan äitien lapsia, jotka kiltisti leikkivät hiekkalaatikolla ja poistuvat korkeintaan kolmen metrin päähän äidistä. Joskus kyllä mietin, että ovatko liiankin äitiriippuvaisia, mutta ei kai pieni lapsi voi olla liiian kiinni äidissä, jos äidin läheisyys tuntuu turvalliselta. Sitten taas mietin sitäkin, että olenko tehnyt jotakin pahasti vikaan, ettei omalle tytölleni ole muodostunutkaan tunnetta äidin turvallisesta läheisyydestä, kun haluaa aina olla jossain muualla kuin minun näköpiirissäni... Vai ovatko nuo lapset vaan kertakaikkiaan luonteeltaan ja temperamentiltaan jo ihan pieninäkin niin kovin erilaisia?
että minäkin mietin välillä, että onko jotain tullut tehtyä väärin, tai joku vialla, kun lapsi ei tunnu kaipaavan äitiä yhtään leikkeihin ja käyttäytyy tuolla lailla... mutta toinen lapseni on just toista ääripäätä äitiriippuvainen pahimmillaan, joten siitä ei voi olla kiinni. Vaan juuri synnynnäisestä luonteesta ja temperamentista.
Meilläkin on se, että jos menee perään, niin toinen ihan innostuu leikistä kikattelemaan asti ja mikään opetus ei tunnu menevän perille vielä ainakaan noista reviirirajoista.
Isompi lapsikin käy jo pysäyttelemässä pienempää luontevasti, mutta sitten yleensä lopputuloksena " karkaavat" yhdessä samaan suuntaan, mihin tuo vilkkaampi määrää, tai sitten isompi tönäisee pienemmän kumoon, jos ei saa pysäytettyä. No, ainakin pysyttelevät yhdessä, etteivät juokse eri suuntiin. ;) Ja ainakaan ei juokse sitten sinne auton eteen. Lapset juoksee niin kovaa, että en itse enää meinaa pysyä perässä, tai pitää juosta ihan oikeasti (ei siis korkokenkiä tai lipokkaita lasten kanssa liikkuessa jalkaan). Yhtä usein kyllä joudun jättämään isomman lapsen (sen äitiriippuvaisen) ihan yksin hetkeksi kun riennän pelastamaan tai kieltämään pienempää seikkailijaa. Ja vaikka ikää on jo 3.5v, niin välillä on hädissään. Tai nyt alkaa onneksi oppia että mikä on homman nimi kun äiti pinkaisee yhtäkkiä johonkin, eikä pelästy enää.
Joskus ohikulkijoille on isompi ongelma esim. kaupassa jos joudun jättämään isomman rattaiden luokse hetkeksi hakeakseni pienen karkurin hyllyjen välistä takaisin porukkaan. Kun se mokoma osaa ne soljetkin avata rattaiden valjaista ja kiivetä alas rattaista, ja se käy ihan silmänräpäyksessä...
tallaaja on kyllä! Pihasta lähtee korttelikierrokselle tuosta vaan ja perässä saa mennä. Vilkas ja energinen tapaus!
Lomallakin kun oltiin niin siitä vaan käveli uima-altaan reunan yli ja siinä oltiin kumpikin katsomassa pojan perään. Toinen juoksi altaanreunalla perässä ja toinen yritti juosta vedessa perässä kun ei tiennyt missä kohtaa poika päätti kävellä reunan yli altaaseen.
Poika saa kans raivareita kun laitetaan rattaisiin, kun ei tietty millään haluaisi. Ja niitä tulee myös sisälle mentäessä, kun haluaisi jäädä pihalle.
Luulen että vain aika auttaa. Itsekin välillä kateellisena hiekkalaatikon reunalla katselen kun muut lapset leikkivät rauhallisesti....
toiset lapset vaan on vilkkaampia ja rohkeampia luonteeltaan. ei noin pienen pitämiseen aloillaan ole mitään poppakonstia. Älä päästä hetkesikään ulkona silmistä ja jos on tarkoitus saada pysymään pihapiirissä, aitaa piha.
Oma tyttöni on vuoden poikaasi vanhempi ja toki tolkkua on tullut huomattavasti lisää. Esim. viime vuonna kun oltiin pariin otteeseen sellaisessa paikassa, missä oli jyrkkä pudotus jokeen tai mereen, niin tyttö oli valjaissa, koska oli koko ajan menossa reunalle ja ei kiinnostanut kokeille putoaako vai ei. Nyt voi jo tuollaisiinkin paikkoihin mennä ja normaali valvonta tepsii ja uskoo kieltojakin.
Selitä vaan aina rauhallisesti, että ei voi rynnätä minne sattuu, koska voi esim. tulla auto. Maltti kannattaa sikälikin, että lasta saattaa vaan innostaa temput, joista vanhemmat silminnähden hermostuu. Samoin vieraista aikuisista voi sanoa, että heille jutellaan kun isä ja äiti on mukana. viimemainitusta tosin ei ole kokemusta oman lapsen osalta, mutta kummipoikani oli aina selittämässä juttuja kaikille ja on vieläkin 12-vuotiaana aikamoinen suupaltti, mutta ihan ehjänä on pysynyt.