Oletko joutunut pelkäämään puolisoasi?

En, nykyinen mies on ihana. Exän vuoksi kärsin pitkään, hän oli oikeasti narsisti. Manipuloi ja alisti, kielsi sosiaaliset suhteeni ja yritti eristää minut ystävistäni. Pääsin eroon ennenkuin tuhosi minut kokonaan, 6 vuotta olimme yhdessä, menimme nopeasti naimisiin. Nyt uskon taas rakkauteen ja hyviin asioihin nykyisen ihanan mieheni ansiosta. Tajusin, että exäni oli syyllinen entisen vaimonsa kuolemaan ja yritti tuhota minutkin. Nyt kaikki on kuitenkin niin hyvin ja vapauduin pahasta.

Valitettavasti ei ole muunlaisesta parisuhteesta ja puolisosta kokemustakaan, mutta en silti osaa kuvitella että tuo olisi se ainoa mahdollinen parisuhdemalli.

Minulla ilmeisesti on ominaisuus joka tuo toisesta esiin lähinnä vain ne ikävät puolet ja kun en aikanaan edes mitään valinnut vaan ainoastaan kelpuutin sen joka osoitti kiinnostusta niin totesin kolmen kokeilun jälkeen että parisuhde ei sitten kuitenkaan ole minulle se sopiva tapa elää. Ei vaikka olenkin perhekeskeinen ja mikä ironisinta -parisuhdeihminen. Yksinäni jotenkin vaan kuolen ja näivetyn pystyyn vaikka tiedostankin hyvin, että parisuhteessa on mun tuurilla tosi hyvä mahdollisuus kuolla oikeastikin.

Pelkäsin eksää. En uskaltanut näyttää esim. suuttumuksen tunteita. Hän oli väkivaltaltainen, sairaalloisen musrasukkainen, määräsi missä saan olla ja kuinka kauan.

Ei koskaan ole tarvinnut pelännyt ei aviomiesta, eikä aikasempia kumppaneita. Olen valinnut aina hyviä tyyppejä. Jos vähääkään vaikuttaa huonolta, niin ei jatkoon.

Joo olen ja lopulta sitten viimeisimmän exän kanssa meni sellaiseksi, että sekin sai pelätä mua kun olin humalassa. Jotenkin se kaikki aiempi vaan vyöryi yli vaikka tämä vika exä ei ollutkaan fyysisesti väkivaltainen vaan ainoastaan henkisesti ja melko avoimestikin halveksi minua humalassa ja välillä selvin päinkin.

Onneksi tajusin lopulta lähteä koska jos olisi jatkettu niin joku matti ja mervi tai tuksu-tasoinen sekoilu siitä olisi seurannut enkä osaa sanoa kumpi olisi ollut laudoissa ja kumpi raudoissa. Tuossa ei tosiaan olisi auttanut se, että ei olisi enää käytetty alkoholia tai ei ainakaan yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

En, nykyinen mies on ihana. Exän vuoksi kärsin pitkään, hän oli oikeasti narsisti. Manipuloi ja alisti, kielsi sosiaaliset suhteeni ja yritti eristää minut ystävistäni. Pääsin eroon ennenkuin tuhosi minut kokonaan, 6 vuotta olimme yhdessä, menimme nopeasti naimisiin. Nyt uskon taas rakkauteen ja hyviin asioihin nykyisen ihanan mieheni ansiosta. Tajusin, että exäni oli syyllinen entisen vaimonsa kuolemaan ja yritti tuhota minutkin. Nyt kaikki on kuitenkin niin hyvin ja vapauduin pahasta.

Eli olet.

Olen. Miehellä oli alkoholiongelma ja kun hän oli juovuksissa, oli väkivallan uhka. Mies pääsi eroon alkoholista ja on kuin eri ihminen. 

Vierailija kirjoitti:

Ei koskaan ole tarvinnut pelännyt ei aviomiesta, eikä aikasempia kumppaneita. Olen valinnut aina hyviä tyyppejä. Jos vähääkään vaikuttaa huonolta, niin ei jatkoon.

Kaikilla ei ole valittavana hyvää vaan ne kaikki on enemmän tai vähemmän huonoja. Jälkeenpäin toki sen ymmärtää, että tuollaisessa ota tai jätä -tilanteessa olisi pitänyt tietenkin valita se yksinolo mutta ei sekään niin herkkua ole. Jotenkin sitä silloin ajatteli, että se vähän huonompikin on parempi kuin ei yhtään ketään ja voihan se muuttua paremmin sopivaksi ja paremmaksi ajan kanssa.

Tuollainen hyvä tyyppi olisi ollut aivan ihana.

Ei ole tarvinnut omia nuoruuden poikaystäviä, eikä omaa puolisoaan koskaan pelätä. 

Mutta on kyllä osunut kohdalle sellaisia tyyppejä, joita on pitänyt pelätä ja joku on käynyt hankalaksikin ja käsiksi yms.

Nykyinen ei tee mitään äkkinäisiä liikkeitä eikä edes korota ääntään, mutta eksää jouduin pelkäämään. Eksä oli sellainen piirrevihainen ja kontrolloiva tyyppi. Mikään ei ollut etukäteen kiellettyä, mutta vähän kaikesta tuli seurauksia ja kaikissa ystävissä, sukulaisissa ja harrastuksissa oli aina jotenkin jotain vikaa. Ja ne raivarit oli sellaista huutoa, paikkojen ja tavaroiden hajottamista, uhkailua ja sitä katomitäsaitmuttekemään. 
Nykyään osaan olla kiitollinen, jos miehestä ei vuosienkaan päästä paljastu mitään isoa luonteen vikaa ja aidosti moitittavaa käytöstä.

On ja se todellakin on kuin sitä sammakkoa keitettäisiin eli siihen sopeutuu pikkuhiljaa. Se kyllä etenee ja pahenee koko ajan mutta ei tasaisesti vaan aina on hyviä jaksoja välissä ja sitten taas on hellvetti irti. Hirveän raskasta ja lopulta kun saa tarpeekseen niin enää ei olekaan voimia vaikka just silloin niitä kaipaisi extrapaljon koska toiselta ei keinot kesken lopu kuinka hankala voi olla. Ja varsinkin siis siinä vaiheessa kun se toinen tajuaa, että tämä muuten oli nyt oikeasti tässä eikä suhde jatku enää sekuntiakaan. Ei suotta sanota että se on vaarallisinta aikaa, koska se arvaamattomuuden uhka leijuu ilmassa koko ajan ja toisella on tavallaan vain mielikuvitus rajana siinä kuinka paljon harmia voi aiheuttaa vaikka ei koskisi sormenpäälläänkään.

Olen. Mutta en enää nykyään.

En ole pelännyt vaimoani, mutta sitä isoa miehenkorstoa, joka oli aviovuoteessamme naimassa vaimoani, kun tulin kesken työpäivän kotiin.