Pystyykö 50+ koko ikänsä sinkkuna ollut parisuhteeseen?

Ei pysty. Kun ei ole opetellut sosiaalisuutta aiemminkaan, miksi helvetissä sen oppisi viisikymppisenä?

En ainakaan minä pystynyt, enkä pysty edelleenkään. M67

Huonoa voi olla. Ei ole ehkä kyse siitä, etteikö ehkä haluaisi parisuhdetta, mutta ei vaan yksinkertaisesti osaa. Ei ole koskaan tarvinnut huomioida kuin itseään. Voi olla vaikea enää tuossa iässä muuttua ja sopeutua parisuhdearkeen.

Sinkku saa olla itsekäs, mutta parisuhteessa on pakko ottaa toinen huomioon, jos haluaa suhteessa olla. Mutta jos on ollut noin pitkään sinkkuna, on siihen joku syy. 

Joo ei.

Minä tapasin nelikymppisen miehen joka kehui että hänellä oli ollut valtavasti eksiä. Siihen oli syynsä.

Jos keski-ikäinen mies tapaa jonkun nuoremman ja kauniin naisen niin varmasti pystyy sitoutumaan vaikka lopuksi ikää...

Jos tykkäät hänestä paljon voittehan te kokeilla. Aivot ovat plastiset ja ihmiset oppivat paljon toisiltaan jos on halua mukautua, ja joillain on parempi kyky oppia kuin toisilla.

Miehet ei taida kovin usein muutenkaan olla kovin kiinnostuneita naiskumppanien lapsista parisuhdetaustasta riippumatta. Ei naisetkaan kyllä aina ole miesten lapsista. 

Vierailija kirjoitti:

Jos tykkäät hänestä paljon voittehan te kokeilla. Aivot ovat plastiset ja ihmiset oppivat paljon toisiltaan jos on halua mukautua, ja joillain on parempi kyky oppia kuin toisilla.

 

Miehet ei taida kovin usein muutenkaan olla kovin kiinnostuneita naiskumppanien lapsista parisuhdetaustasta riippumatta. Ei naisetkaan kyllä aina ole miesten lapsista. 

Niinpä. Ja kannattaa kertoa hänelle, millä tavalla haluaisit tulla huomioonotetuksi, siitä voi olla apua. Ihmiset ovat erilaisia, mutta hyvällä kommunikaatiolla pääsee pitkälle.

Voi olla vähän hankalaa. Etenisin hitaasti. Toki jos tuo toisen huomioonottaminen tökkii jo nyt niin sitten ei. Kyllähän ikisinkullakin perhettä ja kavereita yms on jotka pitää ottaa huomioon. 

Tapoihinsa pinttynyt.

Kuten täällä jo todettu, niin on jo mukavoitunut omiin tapoihinsa, että vaikea muuttua. Ja ilmeisesti kun hänellä ei ole omia lapsia, niin lapset voivat olla todella vieraita ja kaukaisia ihan ajatuksenkin tasolla. Helpompaa voisi olla jonkun sellaisen kanssa, jolla itselläänkin lapsia tai muuten vaan lapsirakas ihminen. Jos teillä lapset esim. 50/50 ja muuttaisit jossain vaiheessa tämän miehen kanssa yhteen, niin mitä luulet, millaista perhe-elämää olisi luvassa?

Friends with benefits- tyyppisellä suhteella voisi kokeilla alkuun ja jatkaa sillä tai sitten lopettaa kokonaan, jos ei tunnu parisuhdekelposelta. 

Mä olen itse aloittanut ensimmäisen vakiparisuhteeni 52-vuotiaana, olen tosin nainen. 

Tämä kysymys siinä mielessä vähän hämmentää, että ajattelen että toki pystyy parisuhteeseen, mutta riiippuu mitä toinen odottaa. Ei se välttämättä ole samanlaista kuin jos tapaa nuorena ja tarkoitus on perustaa lapsiperhe. Eikä tarvitsekaan olla. Esim. itse en halua muuttaa yhteen miehen kanssa, tykkään jatkossakin asua itsekseni. Minun tapauksessa se on toisellekin ok. Voisin ehkä sopeutua yhdessäasumiseen, jos tiloja olisi riittävästi, mutta mieluummin ei. 

Mutta sanoisin, että ei kannata toista hylätä minkään ennakkoluulon perusteella, vaan katsella että mitkä on ne käytännön asiat, joissa on kitkaa ja tunnetta ettei toimi, ja sitten miettiä pystyykö niitä yhdessä keskustelemalla ratkaisemaan vai ei. Se että toteaisi vaan yleisesti että "50+ ja ikänsä sinkkuna, häivyn" tuntuisi vähän tarpeettoman jyrkältä.

Tapasin viime vuonna 50+ miehen ja mietin, miten noin ihana mies voi olla sinkkuna? Suhteita hänellä oli ollut monia, mutta ei liittoja. Hyvin pian huomasin, että hän on kyllä kiinnostunut minusta ja fyysinen puoli on suorastaan upeaa, mutta henkisellä puolella emme kohtaa. Miehellä on omat tiukat rutiininsa ja juttunsa. Alussa olin toiveikas ja ihastunut, mutta nyt tiedän, etten tule koskaan saamaan hänen kanssaan oikeaa parisuhdetta. Valitettavasti luulen, että ap kirjoittajalle tulee käymään samoin:(

Miksi niistä lapsista pitäisi olla kiinnostunut? Itse löysin puolison vasta 40 v iän jälkeen, olen vapaaehtoisesti lapseton nainen. Miehellä oli tavatessamme vielä alaikäinen tytär, joka oli hänellä joka toinen viikonloppu. Ne viikonloput minä vierailin vanhemmillani tai jossain muualla, en todellakaan halunnut sotkeutua siihen isän ja tyttären elämään mitenkään.

Riippuu ihan siitä mitä sinä suhteelta haet ja mitä hän haluaa antaa. Ei se aikaisempi parisuhteettomuus tarkoita, että on parempi tai huonompi siinä, että kohtaatte toisenne tarpeet. 

Suhteessa on aina kaksi yksilöä omine juttuineen, ei vaan toisen "mun mielestä parisuhde on just näin, ja jos ei ole, se johtuu sinusta" -arvot.

On ihminen, jolle ainoa parisuhdemalli on 24/7 symbioosi saman katon alla samoin harrastuksineen ja yhteisine lomineen, jossa kaikki muu on aina toissijaista. 

Ja ihminen, jolle parisuhde on toisen kunnioittamisen, kuuntelu, läsnäolo ja jousto kun toisella on vaikeaa, mutta joilla on myös omat harrastukset, ystävät ja elämä.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen itse aloittanut ensimmäisen vakiparisuhteeni 52-vuotiaana, olen tosin nainen. 

Tämä kysymys siinä mielessä vähän hämmentää, että ajattelen että toki pystyy parisuhteeseen, mutta riiippuu mitä toinen odottaa. Ei se välttämättä ole samanlaista kuin jos tapaa nuorena ja tarkoitus on perustaa lapsiperhe. Eikä tarvitsekaan olla. Esim. itse en halua muuttaa yhteen miehen kanssa, tykkään jatkossakin asua itsekseni. Minun tapauksessa se on toisellekin ok. Voisin ehkä sopeutua yhdessäasumiseen, jos tiloja olisi riittävästi, mutta mieluummin ei. 

Mutta sanoisin, että ei kannata toista hylätä minkään ennakkoluulon perusteella, vaan katsella että mitkä on ne käytännön asiat, joissa on kitkaa ja tunnetta ettei toimi, ja sitten miettiä pystyykö niitä yhdessä keskustelemalla ratkaisemaan vai ei. Se että toteaisi vaan yleisesti että "50+ ja ikänsä sinkkuna, häivyn" tuntuisi vähän tarpeettoman jyrkältä.

Riippuu, mitä hakee. Jos hakee fwb-suhdetta, niin varmasti sinä olet siihen ihan ok. Ehkä joskus joku ravintolailta, matka jonnekin, jne. Mutta jos haluaa jakaa yhteisen arjen, niin oma näkemyksesi vahvistaa sen, että vaikeaa voi olla. Tarvitset sen oman "pakopaikan"; etkä halua täysin sitoutua kyseiseen ihmiseen. Ja tämä on 100% ok, siinä ei ole mitään vikaa. Se toimii joillekin, mutta monille ei.

Oikean kanssa kyllä ja eri mökit.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu ihan siitä mitä sinä suhteelta haet ja mitä hän haluaa antaa. Ei se aikaisempi parisuhteettomuus tarkoita, että on parempi tai huonompi siinä, että kohtaatte toisenne tarpeet. 

 

Suhteessa on aina kaksi yksilöä omine juttuineen, ei vaan toisen "mun mielestä parisuhde on just näin, ja jos ei ole, se johtuu sinusta" -arvot.

 

On ihminen, jolle ainoa parisuhdemalli on 24/7 symbioosi saman katon alla samoin harrastuksineen ja yhteisine lomineen, jossa kaikki muu on aina toissijaista. 

 

Ja ihminen, jolle parisuhde on toisen kunnioittamisen, kuuntelu, läsnäolo ja jousto kun toisella on vaikeaa, mutta joilla on myös omat harrastukset, ystävät ja elämä.

Tyypillisin parisuhde on ensi huuman jälkeen jotain näiden väliltä. Ollaan paljon yhdessä, halutaan jakaa asioita, mutta ei kuitenkaan olla 24/7 yhdessä. On omia kavereita, on harrastuksia, jne. joita ei kannata parisuhteen takia unohtaa.

Mutta, jos henkilö on jo yli 50v, eikä ole koskaan jakanut arkea kenenkään toisen kanssa, ei se välttämättä enää onnistu. Nuorena tottuu ja sopeutuu paljon helpommin.

Voi pystyä. Menneisyys ei määrittele sitä mitä ihminen on nyt. Ihmiset muuttuvat kokoajan. Esimerkiksi jos tapaisin nyt entisen ala-astekaverini, en tuntisi häntä enää lainkaan koska hän on muuttunut ihmisenä niin paljon vuosien varrella. Sama pätee tähän asiaan.