Alle 2-vuotiaan raivarit, mitä teette??

vaikkei ihan samassa mittakaavassa kuin monella muulla (etenkin tsemppiä sille, jolla kaksoset - huh...). Pojan pinna on olematon ja silloin äitiä lyödään, potkitaan, heitetään tavaroita yms. Myös minulla väsyneenä lyhyt pinna, mutta kun äidin hermostuminen ei auta mitään...



... niinpä minulla onkin näitä tilanteita varten korvatulpat. Etenkin ruoan odottelu (max 5 min) saattaa mennä ihan huudoksi, niin ettei sitten rauhoitu syömään kun saa ruoan eteensä. Jos kiukkuinen raivopää ei sylissäkään rauhoitu, niin annan olla itsekseen ja pidän korvatulppia ettei itsellä kiehahda. Tietenkin olen lähettyvillä ja valvon ettei saa vahinkoa aikaiseksi.



Ja tuo " harhauttaminen" on myös hyvä idea, mutta vaatii äidiltä hyviä hermoja. Huomaan itsekin, että väsyneenä ei jaksa olla kovin innovatiivinen ja keksiä uusia juttuja tunnelmaa kohottamaan. Ja sekin auttaa, jos on avulias puoliso, ihanaa sanoa välillä " sun vuoro" ja lähteä itse vaikka kävelylle tuulettumaan.

Tai tarkemmin sanottuna hänellä on hyvin intensiivinen temperamentti ;o)



Ikää on nyt 1v11kk, ja on jo lähes puoli vuotta saanut hirveitä raivareita jos ei saa tahtonsa mukaan. Odottaa ei jaksa pöydässä, maitoa on oltava samalla sekunnilla. Jos ei saa mennä sinne minne haluaa, taas heittäytyy ja karjuu. Ja tavaroita heittelee.



Meillä ei kiinnipitäminen auta pätkääkään, tyttö raivostuu siitä vain pahemmin. Niinpä annan hänen raivota lattialla ja jatkan puuhiani. Hän huomaa ettei hänen raivonsa ole maatakaatava asia, siihen suhtaudutaan ihan rauhallisesti. Mutta yksin en jätä, vaan olen samassa huoneessa. Joskus itku kestää muutaman minuutin, joskus parikymmentä.



Rattaista en ota syliin jos haluaisi sieltä pois, toki annan kävellä jos on sopiva paikka. Muutama päivä sitten annoin kauppakeskuksessa lapsen kävellä itse, mutta se meni karkuunjuoksemiseksi heti kun katsoin muualle. Laitoin siis takaisin istumaan vaikka huuto tuli. Valjaat on ehdottomasti aina oltava kiinni rattaissa, muuten neiti hyppäisi sieltä päälleen lattialle.



Ei kai siinä muu auta kuin kehittää itselleen pitkää pinnaa ja johdonmukaisuutta. Kärsivällisyyttä on lapselle tullut onneksi jo hiukan enemmän, kun hän on huomannut että huutamalla asia ei tapahdu yhtään sen nopeammin. Yritän kyllä jonkin verran vältellä varmoja konfliktitilanteita ettei ihan koko päivä mene huutamiseksi. Kyllähän se hävettää kun lapsi karjuu lenkillä, kaupassa, perhekerhoissa jne., mutta yritän olla välittämättä.



Rankkaa tämä välillä on, mutta minua on lohduttanut tieto että mieheni sisko oli kuulemma aivan samanlainen pienenä. Mieheni väittää että kuopus on perinyt kärsimättömän luonteensa minulta, mutta taidan silti laittaa sen hänen geeniensä piikkiin ;o) Ihan täyspäinen ihminen hänen siskostaankin on tullut ja äitinsä ja muu suku muistelee sitä kiukkuamista lähinnä huvittuneena. Menee se joskus ohi.

Meillä kanssa 1v9kk tahtotyttö. Häneen tepsii parhaiten harhauttamis-taktiikka. Tänään puistossa näki toisella lapsella mehua, kun ei saanut kyseistä pulloa, oma vesipullo lensi kaaressa huudon säestämänä. Tarjosin vielä toisen kerran pulloa selittäen hänelle, että se on oma pullo jne. ja pistin sen sitten pois kun lensi uudelleen. Annoin kiukutella rauhassa hetken pahimmat höyryt pois ja harhautin innostamalla ja houkuttelemalla liukumäkeen. Kaupassa annan jotain kestävää ostosta pidellä tai vaihtoehtoisesti olen valmiiksi pilkkonut esim. omenanpalasia pussiin, joita natustaa tyytyväisenä.

Joskus on pakko vaan jättää huomioitta, jos heittelee esim. tavaroita, jotka kuitenkin ovat tärkeitä. Asetan ne pöydän reunalle ja menen itse vähän sivuun ja alan puuhata jotain ihan muuta. Yleensä silloin raivoaminen loppuu ja hän käy hakemassa vaivihkaa esineensä ja kaikki on taas hyvin.

pian 4v ja toisen kanssa edelleen melkoinen show. Molemmat aloittivat tahdon näyttämisen varhain ja noin 1v takoivat raivona aina päätään lattiaan. Muuten 2v pintaan oli taas raju vaihe ja kuvaamasi asiat kullostavat tosi tutuilta. Meillä tuplien kanssa tuli aika paljon kotonakin vaaratilanteita kun ilkkuivat esim. keittiön ruokapöydällä yms. eli meno oli melkoista ja tolkutonta, mutta minä itse, minä itse. Ruokakaupassa on maattu lattialla ja raivottu, mutta niissä tilanteissa en kuitenkaan hävennyt. Tosi rasittavaahan se on, mutta mielestäni normaalia ja toisilla lapsilla vaan on voimakkaampi tahto. Toivotaan, että murrosikä on sitten helpompi :) tai ainakin pärjäisivät myöhemmin elämässään. Itse olen ollut samanlainen lapsena. Meillä ei ainakaan puhe ole tehonnut kaasun ollessa pahimmillaan, ihan turhaa siinä on ollut jotain selittää, kun jakelu päähän on katkennut. Hyppivät aina 2v räkä poskella tasajalkaa. 3v tuli vielä pehempi uhmavaihe ja noin 3,5v iässä selitin kaikille uhman jo menneen ja sain katua. Vielä nytkin on tosi rajuja raivareita, kun pian ovat 4, erityisesti toisella kaasukallella, jolla lyö tyhjää päässä heti, kun homma ei mene suunnitelmansa mukaan.



Itse en ole hallinnut useinkaan hermojani ja olen mennyt mukaan raivoon ja kiljunut takaisin. Kun olen omat hermoni hallinnut, tilanne on mennyt nopeampaa ohi. Kahta on ollut vaikea saada pideltyä kiinni, joten ovat lähinnä raivoilleet vapaana. Miljoona rataslenkkiä on sujunut raivotessa, rattaista ei voinut päästää pois, kun ovat samanikäisiä ja raivarikin sit usein samanaikaisesti.



Kovasti tsemppiä ja voimia sinulle ja muille! Uhma on usein melko pitkä ajanjakso ainakin meidän lasten tyylisillä, joten pitkää pinnaa tarvittaisiin (joka itsellä siis välillä hukassa). Kyllähän se yleensä niin on, että nämä tahtojat eivät oikein itsekään usein tiedä mitä tahtovat!



Ja on ihan selvää, että päiväkodissa ollaan kuin pulmuset, vieraskoreutta. Asian voi nähdä myös niin, että lapsenne pitää teitä niin turvallisina ja rakastavina, että uskaltaa juuri teille päästää pahimmat kaasunsa ulos ja käyttäytyä niin kuin sillä hetkellä tuntuu. Meillä ei päiväkotilaisia, mutta muuten nykyään ovat kodin ulkopuolella suht fiksuja ja kotona sit :).

Kuulostaa vielä helpolta, jos raivokohtauksen sattuessa lenkillä lapset pysyvät valjaissa. Oma hulivilini (poika, reilut 2 vuotta) pujottelee kädet pois ja nousee seisomaan. Ja hyppäisi sieltä vaikka päälleen katuun, kun sattuu suuttumaan. Kiva kantaa sitten kainalossa metrin pituista, 16-kiloista raivoavaa poikaa kotiin. Ei niinkään haittaa, että muut katsovat, mutta siinä on äiti aivan voimat loppu, kun päästään kotiin. Saman tekee auton turvaistuimessa, joka ei ole kovin turvallista. Ongelma on myös, että pojalla on voimaa ja hän käyttää sitä. Äiti saa osakseen potkuja, lyöntejä, raapimista, puremista raivarin aikana. Ja ei mitenkään mene perille, että se sattuu.



Kaikkien muiden kanssa poika käyttäytyy paljon kiltimmin. Muillakin oli samanlaisia kokemuksia?



Raivareita on ollut vauvasta asti, eikä niissä oikeastaan ole ollut mitään erityisiä kausia. Itse olen rauhallinen ja hallitsen hermoni hyvin. Olen kokenut helpottavaksi, kun olemme paljon ulkona. Hiekkalaatikolla tai liukumäessä tai potkimassa palloa jne. Ulkona saa hyvin purettua energiaa ja uni tulee helpommin. Usein pahimmat raivarit tulevat väsyneenä. Pojan on ollut aina todella vaikea rauhoittua nukkumaan ja herää helposti.

Meillä poika 2v 2kk nyt ja puolentoista vuoden iässä alkoivat raivarit. Aaltomaisesti on raivareita esiintynyt meillä, onneksi, se antaa uskoa, että kyllä tämä tästä.. Samoin olen huomannut, mitä edellinenkin kirjoittaja, että runsas ulkoilu auttaa. Eli poika kävelee matkat leikkipuistoon, potkitaan palloa, ajetaan pyörällä tai polkutraktorilla yms. Pahimmat raivarit tulevat väsyneenä ja nälkäisenä. Ja vieraille ollaan kuin enkeli. Raivokohtauksen tullessa olen kokeillut sylissä pitämistä, mutta se ei oikein tunnu toimivan. Yleensä rauhallisesti totean pojalle, että häntä kiukuttaa, kun ei nyt saa esim piparia, mutta jos siltä tuntuu, niin saa raivota rauhassa. Sitten kun tuntuu siltä ja jos haluaa, niin äiti ottaa syliin, mutta piparia ei nyt voi saada. Sitten menen esim. keittiöhommiin ja aikansa huudettuaan poika tulee syliin.



Mutta kyllä se joskus ohi menee!