Lue keskustelun säännöt.
Lapseton ystävä joka odotti liian kauan
17.10.2026 |
Ystäväni jo kouluajoista lähtien eleli pitkiä aikoja sinkkuna. On opiskellut, asunut ulkomailla ja kerännyt elämänkokemuksia. Hieman pidempiä parisuhteitakin on ollut. Sanoi, ettei halua luultavasti ikinä lapsia.
Mä sain ensimmäisen lapseni 21-vuotiaana ja seuraavat kaksi parin vuoden välein. Ovat nyt jo aikuisia lähes jokainen ja mieheni eli lasteni isän kanssa toivotaan ehkä jo lapsenlapsia.
Ystäväni, nyt 44v., löysi poikkeuksellisen hyvän miehen muutama vuosi sitten ja antoivat lapselle mahdollisuuden aika nopeasti. Mitään ei tapahtunut, joten aloittivat hoidot, joista ovat nyt sitten luopuneet. Ei siis onnistunut.
Ystäväni sanoi, että hän odotteli liian kauan kun ei ollut varma haluaako lapsia. En osaa sanoa, onko lapsettomuus hänelle suuri pettymys vai oliko jokin biologinen herätys, että halusi vielä yrittää. Miehellään on jo yksi lapsi.
Onko lapsettomuus samalla tavalla kipeä asia, jos on lykännyt asiaa omasta tahdostaan?
Kommentit (41)
Voi ap! Olet niiiin paljon parempi ihminen kuin ystäväsi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sain ainoan lapseni 37 vuotiaana. Nyt harmittaa etten tehnyt lisää,mutta elämä oli niin vaikeaa ex miehen kanssa ettei ollut mahdollisuutta. Olisin halunnut iso perheen, 3 lasta. Se oli mitä halusin jo nuorena mutten uskaltanut myöntää kun oli niin huono itsetunto ja äitiys tuntui vaativalta.
Mikään mitä tein ennen lapsen saamista ei ollut niin tärkeää.
Toivoisin että kaikki naiset jotka toivovat saisivat lapsia. Suru on itsellänikin kun olisin halunnut lisää ja hoivaamisen tarve ei ole kadonnut mihinkään.
Voi hyvää päivää...Mun elämä on ollut erilainen kuin hänellä, sitä yritin kuvata. On vaikea lohduttaa, kun en voi toiselle sanoa, että elämä on varmasti hyvää ilman lapsiakin. Oma elämä ei olisi ollut.
Mutta hän ei vaikuta surulliselta ja on ihan hyvinvoiva, niin hän ei varmaan lohdutusta tai kuuntelijaa kaipaa. Siksi kysyin, että onko joku yrittänyt lasta ja ollut ihan tyytyväinen vaikka ei onnistunutkaan. Ap
Suurin osa (länsimaisista) ihmisistä nykyään varmaan kerää kokemuksia tai tekee mitä nyt ikinä haluaakaan ikävuosina 18-30 ja hankkii lapset sen jälkeen. Näin itsekin tein ja mulla on 3 lasta. Ei todellakaan ole mikään pakko aloittaa lasten tekoa 21-vuotiaana että ei päädy katkeraksi lapsettomaksi. Outo vastakkainasettelu aloittajalla.
Onneksi mulla ei ole tuollaisia "ystäviä", kuin ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Veikkaan, että ystäväsi on pitkälti sovussa asian kanssa. Varmasti hän on 40 täytettyään tajunnut, että lasten saaminen on epätodennäköistä, ja jos hän olisi palavasti halunnut lapsia niin olisi varmaan yrittänyt yksin jo aiemmin. Ei aina tarvitse sanoa mitään, voit olla hyvä ystävä ihan vaan kuuntelemalla häntä.
Hän on valinnut noin, tuskin on samalla tavalla kipeä asia. Ja kuulostaahan hänellä olleen hyvä elämä ja on edelleen, ei lapsi ole ainoa mielekäs asia elämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi hyvää päivää...Mun elämä on ollut erilainen kuin hänellä, sitä yritin kuvata. On vaikea lohduttaa, kun en voi toiselle sanoa, että elämä on varmasti hyvää ilman lapsiakin. Oma elämä ei olisi ollut.
Mutta hän ei vaikuta surulliselta ja on ihan hyvinvoiva, niin hän ei varmaan lohdutusta tai kuuntelijaa kaipaa. Siksi kysyin, että onko joku yrittänyt lasta ja ollut ihan tyytyväinen vaikka ei onnistunutkaan. Ap
Siis jos itsekin toteat, että hän ei kaipaa lohdutusta niin miksi tunkisit väkisin lohduttamaan häntä?
Tuo oikean odottaminen on jotain niin typerää ja turhaa jos oikeasti haluaa lapsia. Nykyään pitää jo alkuun olla rehellisesti sillä asenteella, että se perhe perustetaan tulevan exän kanssa. Suurin osa eroaa kuitenkin. Katsoo vaan sellaisen miehen joka todennäköisesti mukisematta maksaa elatusmaksut ja hoitaa vuoroviikot sovitusti.
Ydinperhe ja loppuelämän suhde ovat jos harvinaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö omassa elämässäsi ole tarpeeksi miettimistä ap, kun pitää toisen elämää ja tunteita noin spekuloida?
Mulla on ollut oikeasti lapsettomia ystäviä. Olin mm. puolisoni siskoa tukenut todella paljon vuosien mittaan, kun lasta ei yrityksistä huolimatta tullut. Mutta heille kävikin niin että kun yksi lapsi lopulta hoitojen avulla syntyi niin toinen tuli luomuna vain vuotta myöhemmin. Elämä yllättää.
Niin tämä iäkkäämpi ystäväni on hyvin erilainen ja varmasti olisin hänen tukenaan, mutta hän ei vaikuta surulliselta. Eli olen ajatellut että en puhu koko asiasta hänen kanssaan, jos ei itse puhu mitään. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ollut oikeasti lapsettomia ystäviä. Olin mm. puolisoni siskoa tukenut todella paljon vuosien mittaan, kun lasta ei yrityksistä huolimatta tullut. Mutta heille kävikin niin että kun yksi lapsi lopulta hoitojen avulla syntyi niin toinen tuli luomuna vain vuotta myöhemmin. Elämä yllättää.
Niin tämä iäkkäämpi ystäväni on hyvin erilainen ja varmasti olisin hänen tukenaan, mutta hän ei vaikuta surulliselta. Eli olen ajatellut että en puhu koko asiasta hänen kanssaan, jos ei itse puhu mitään. Ap
Miksi ihmeessä pohdit omassa päässäsi hänen mahdollista suruaan, kun siitä ei ole mitään merkkejä? Sama kuin joku miettisi, että sinä olet varmaan todella surullinen, kun nuoruutesi meni hukkaan kun tulit niin nuorena äidiksi, (vaikka vaikutat ihan onnelliselta etkä valita asiasta), ja miettisi, miten voisi ottaa asian esille, ja tukea sinua surussasi.
Vierailija kirjoitti:
Sain ainoan lapseni 37 vuotiaana. Nyt harmittaa etten tehnyt lisää,mutta elämä oli niin vaikeaa ex miehen kanssa ettei ollut mahdollisuutta. Olisin halunnut iso perheen, 3 lasta. Se oli mitä halusin jo nuorena mutten uskaltanut myöntää kun oli niin huono itsetunto ja äitiys tuntui vaativalta.
Mikään mitä tein ennen lapsen saamista ei ollut niin tärkeää.
Toivoisin että kaikki naiset jotka toivovat saisivat lapsia. Suru on itsellänikin kun olisin halunnut lisää ja hoivaamisen tarve ei ole kadonnut mihinkään.
Hae mies ja hoivaa sitä. Ei siihen lapsia tarvita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ollut oikeasti lapsettomia ystäviä. Olin mm. puolisoni siskoa tukenut todella paljon vuosien mittaan, kun lasta ei yrityksistä huolimatta tullut. Mutta heille kävikin niin että kun yksi lapsi lopulta hoitojen avulla syntyi niin toinen tuli luomuna vain vuotta myöhemmin. Elämä yllättää.
Niin tämä iäkkäämpi ystäväni on hyvin erilainen ja varmasti olisin hänen tukenaan, mutta hän ei vaikuta surulliselta. Eli olen ajatellut että en puhu koko asiasta hänen kanssaan, jos ei itse puhu mitään. Ap
Kun ei vaikuta surulliselta, ei ole surullinen.
Joko ymmärsit, vai vieläkö ruikutat vähän lisää?
Itse olin 10 vuotta sitten yliopistokoulutuksesta huolimatta työtön ja siksi niin näköalaton, ettei lapsen hankinta olisi voinut vähempää kiinnostaa. Halusin keskittää voimavarani asioihin jotka toivat minulle hyvinvointia siinä hetkessä kuten harrastukseni. Sitten aloin opiskella uutta ammattia. Koska opintotukea en enää toiseen tutkintoon saanut, oli kiire opiskella ja tehdä töitä samalla eikä lapsi olisi tuohon elämäntilanteeseen mahtunut. Parisuhdekin kaatui.
Nyt olen työelämässä ja asun vihdoin omistusasunnossa. Parin vuoden päästä nelikymppinen. Lapsettomuus tuntuu hieman haikealta, mutta en tiedä johtuuko se sosiaalisista syistä kun "kaikilla muillakin" on lapsia tai ovat raskaana. Eli onko tuo haikeus lapsen kaipuuta vai pelkkää halua kuulua joukkoon.
Vierailija kirjoitti:
Tuo oikean odottaminen on jotain niin typerää ja turhaa jos oikeasti haluaa lapsia. Nykyään pitää jo alkuun olla rehellisesti sillä asenteella, että se perhe perustetaan tulevan exän kanssa. Suurin osa eroaa kuitenkin. Katsoo vaan sellaisen miehen joka todennäköisesti mukisematta maksaa elatusmaksut ja hoitaa vuoroviikot sovitusti.
Ydinperhe ja loppuelämän suhde ovat jos harvinaisia.
Sama se on miestenkin kohdalla. Jos mies haluaa jälkikasvua niin luultavasti ne lapset on tehtävä sellaisen naisen kanssa joka ei ole se ykkösvaihtoehto. Ainoa kriteeri saattaa olla että nainen ylipäätään suostuu tekemään lapsia.
Edelleen paras päätökseni tähän mennessä, ettemme hankkineet lapsia tähän maailmaan.
N 64
Vierailija kirjoitti:
Itse olin 10 vuotta sitten yliopistokoulutuksesta huolimatta työtön ja siksi niin näköalaton, ettei lapsen hankinta olisi voinut vähempää kiinnostaa. Halusin keskittää voimavarani asioihin jotka toivat minulle hyvinvointia siinä hetkessä kuten harrastukseni. Sitten aloin opiskella uutta ammattia. Koska opintotukea en enää toiseen tutkintoon saanut, oli kiire opiskella ja tehdä töitä samalla eikä lapsi olisi tuohon elämäntilanteeseen mahtunut. Parisuhdekin kaatui.
Nyt olen työelämässä ja asun vihdoin omistusasunnossa. Parin vuoden päästä nelikymppinen. Lapsettomuus tuntuu hieman haikealta, mutta en tiedä johtuuko se sosiaalisista syistä kun "kaikilla muillakin" on lapsia tai ovat raskaana. Eli onko tuo haikeus lapsen kaipuuta vai pelkkää halua kuulua joukkoon.
Halua kuulua joukkoon.
Jaa, omasta mielestäni taas voitin pelin, kun hankin lapset vasta yli 30-vuotiaana ja siihen asti matkustelin, opiskelin, aloitin työuran ja nautiskelin. Nyt kiireistä perhe-elämää, mutta ei ole tunnetta, että olisin jäänyt paitsi jostain.
Ei, vaan ap sen julisti. Eli tämä on taas tätä samaa vanhaa paskanjauhamista, mitä vähintään kerran kuussa tulee, nyt vaan uusissa kuoseissa.
Hohhoijaa.