Isovanhemman rooli?

Meillä myös yksi isovanhemmista selvästi muita kolmea nuorempi eli anoppini. Hän tuntui jäsentävän esikoisen syntyvää täysin yksipuolisesti omasta näkövinkkelistään eli koki olevansa vanha, kun tulee isoäidiksi. Kielsi myös kutsumasta isoäidiksi, mummoksi tai miksikään - sovittiin, että saa itse keksiä nimen. Meillä on ollut lapsettomuutta ja siksi lapset ovat olleet erityisen toivottuja kaikkien pettymysten jälkeen. Kun mies sitten soitti iloisesta odotuksesta äidilleen, oli vastaus puhelimessa vain: " Ai jaa." Kaikesta kuuli, ettei ollut iloinen uutinen (juuri edellä mainituista syistä). Oltiin vihaisia,minä erityisesti. Mies selitti, että äitinsä on aina ollut hankala tyyppi. Odotus eteni eikä hän koskaan kysellyt mitään, ei minun vointiani eikä ultria tai mitään. Ikään kuin koko raskautta tai mahaa olisi ollut ollenkaan! Siis todella absurdi tilanne. Kun vauva syntyi, hän oli kuitenkin ihan myyty. Miltei juhlallisesti ilmoitti sen nimen, miksi toivoi itseään kutsuttavan. Ja siitä lähtien on ollut mitä ihanin isoäiti; erilainen ja nuorekkaampi kuin muut, mutta kovin sydämellinen ja rakastava. Tekee enemmän lasten kanssa kuin muut enää jaksavat ja osaavat, esim. käyttää seikkailupuistoissa jne. Tähän hänen ikäkriisiinsä varmaan vaikutti ero puolisosta, tuli tosiaan aika " teinivaihe" kauneusleikkauksineen ja muodikkaine vaatteineen. Toiseen lapseemme oli kiintynyt jo odotusvaiheessa ja eli mukana odotuksessa.



Toivon, että sinunkin kohdallasi jokin " herääminen" tapahtuu ja äitisi osaa rakastaa lapsenlapsiaan omalla tavallaan. Yhteistä aikaa se kyllä vaatii eikä synny ihan itsestään. Alkuun meilläkin anoppi oli kovin varautunut ja epävarma otteistaan, rohkeni pikku hiljaa.



Hyvää loppuodotusta sinulle ja perheellesi.

Niin. Minun mielestäni te ette nyt voi asialle oikein mitään tehdä. Äidilläsi on oikeus omaan elämäänsä. Jos hän ei osaa arvostaa lapsenlapsia niin ette te häntä siihen varmaan voi pakottaakaan. Ehkä hän ajan kanssa ymmärtää asian tai sitten ei - jossain vaiheessa hän voi jopa katua sitä ettei ollut lastenlasten kanssa enemmän heidän ollessaan pieniä.



Sinuna ehkä yrittäisin olla vaivaamatta itseäni asialla liikaa. Toista kun ei voi muuttaa vaan ainoa asia mihin voi vaikuttaa on oma suhtautuminen. Sinulla nyt kuitenkin on oma perhe johon voit keskittyä.



Vaikka äitisi ei nyt ehkä ole ihan juuri sellainen kuin haluaisit niin voit myös ajatella positiivisesti: Hän on vielä niin hyväkuntoinen että sinun ei tarvitse lastesi lisäksi hoitaa häntäkin eikä pelätä että hän kuolee pian niin että lapsillesi ei jää hänestä mitään muistoa. Ilmeisesti hän ei myöskään ole sairas, syrjäytynyt, alkoholisti, narkkari, mielenterveysongelmainen tms. mikä työllistäisi sinua tai aiheuttaisi harmaita hiuksia. Oikeastaanhan sinä voit olla ihan tyytyväinen tilanteeseesi, ei kaikilla ole asiat noinkaan hyvin. Ihan oikeasti niitä pullantuoksuisia satukirjojen mummeja on aika harvassa ja monella on paljon isommat mummo-ongelmat kuin sinulla.

Minullakin on nuori äiti, alle viisikymppinen ja itse olen lähes kolmekymmentä. Äitini on ollut innoissaan kummastakin lapsenlapsestaan, mutta aikaa hänellä ei lapsille tunnu olevan. Alkuun hän joskus pyyteli, että veisimme lapset hänen luokseen hoitoon, mutta kun oli tarkoitus viedä homma muutaman kerran peruuntui.



Äitini on hoitanut lapsiamme, mutta aloitetta hän ei tee. Samoiten osaan kuulla hänen äänensävystään, milloin hän oikeasti haluaa nähdä ja milloin ei. Tiedän ja ymmärrän että äitini on työelämässä vielä ja minulla on nuorempia sisaruksia. Silti olisin toivonut että juuri minun äitini on se, jolle lapsenlapset ovat tärkeitä ja joiden kanssa hän haluaa viettää aikaa edes silloin tällöin. Niin kuin anoppini, joka on meille ja erityisesti lapsillemme kultaakin kalliimpi Mummo.

Niin, kun itsellä ikää on jo yli kolmenkymmenen, on toisaalta vaikeaa ymmärtää, että äidillä nuoruus vasta alkamassa, kun sai talon tyhjäksi (erosi isästä ja nuorinkin lapsista pärjää jo omillaan). Vaikka ymmärränkin, että hänellä jäi aikoinaan nuoruus elämättä, kun minut sai ennen täysi-ikään ehtimistä, on välillä vaikeaa ymmärtää se, että minua ja lapsiani " ei ole hänelle olemassa" . Kun eihän sitä voi ääneen sanoa, että on yli kolmekymppinen lapsi, jos haluaa itse olla vähän päälle kolmenkymmenen ;o)

nipon kanssa. Jos äidilläsi on sellainen suppeampi perhekäsitys, eli hänen mielestään teidän perhe on teidän oma juttunne, ja hänen perheensä on jo hajaantunut maailmalle. Se uuden teini-iän eläminen voi liittyä siihen, tai sitten ei.

Mun suvussa on samanlainen mentaliteetti, että omat lapset hoidetaan itse, eikä mummo tarjoa apuaan ellei pyydetä. Sopii mulle hyvin, mut ymmärrän että saattaisi vaivata jotain muuta. (Itse yritän tässä sopeutua siihen, että anopin mielestä meidän lapsi on hänenkin lapsensa...)



Äitisi saattaa tykätä lapsenlapsistaan enemmän sitten, kun he ovat isompia. Jos äitisi ei ole erityisesti koskaan nauttinut vauva-ajasta, niin ehkä hän ei osaa nauttia siitä nytkään. Voihan olla, että äitisi on mummi ihan mielellään sitten muutaman vuoden kuluttua!

äitisi on aika urakan tehnyt kasvattaessaan omat lapsensa, ja nyt ehkä haluaa nauttia elämästä ilman vastuuta toisten lapsista, ei halua palata taas häärämään natiaisten kanssa. Oma äitini oli innoissaan mummo, sanoi että ei häntä äidiksi oltu luotu, vaan mummoksi... nice one.. mutta alku oli aika hankalaa, eikä oikein osannut olla vauvan eikä uhmaikäisen 2 veen kanssa.



Nyt kun poika on 4, avot mummo ja poika tulevat toimeen ja niillä on ihan omat jutut. Olin 5päivää matkalla ja mummo hoitamassa, eivät kertaakaa edes soittaneet että olisi ollut äitiä ikävä, eikä tullut pojalta kiukuttelua kun palasin kotiin :-) Vaistosin että äidillläni on selvä " suunnitelma" omaan mummouteensa, ja alussa se oli vaatteiden, äitiysvaatteiden, lelujen, kirjojen, ja lastenhuoneen tavaroiden ostoa ja muutamien tuntien vahtimisia kerrallaan, ja kaikki ruoka ja nukkumisjutut olivat aina äidin, eli minun harteilla. Sitten se on muuttunut enemmän kontaktia ottavammaksi, huolehtivammaksi, ja osaaottavammaksi. ehkä hän myös näin kunnioitti omaa vanhemmuuttani, me nimittäin otamme joskus herkästi yhteen ja kaikki tietävät kuinka " kivaa" on kun joku puuttuu lasten kasvatukseen. Olemalla vähemmän tekemisissä alussa, myös tälläisilta tilanteilta vältyttiin ja itse sain kasvaa rauhassa äidiksi ja ottaa oman kasvatussuunnan, mitä muut sitten voivat tukea.



Ehkä nyt jo 50-60set äidit ovat kokeneet ahdistavana ja tungettelevana omat vanhempansa taikka appensa aikanaan, silloin vissin aika reilustikkin kasvatettiin lapsia " vanhemman sukupolven viisaudella" , ja eivät halua tehdä samaa virhettä omien lastensa kanssa, tiedä heitä.

Meilla valinpitamattomyys nakyy ehka niin etta yhteytta ei koskaan oteta sielta pain, vaan minun pitaisi aina olla yhteydessa, menna kaymaan jne. Koskaan, ei koskaan toisinpain.



Asumme nyt toisessa maassa ja se tietenkin entisestaan vieraannuttaa, mutta aiemmin asuessamme " luksusturistikohteessa" isovanhemmat kylla mieluusti tulivat useammankin kerran ja oli ilmiselvaa, etta lapset/lapsenlapset olivat kylailyyn tekosyy; saattoi palata kotosuomeen kehumaan naapureille, etta oltiinpa aurinkolomalla tosi kaukana ja hienoa oli.



Missa asumme nyt ei ole mitaan hinkua tulla kaymaan, silla taalla ei kasva palmuja tai ole turkoosinhohtoista hiekkarantaa. Suoraan kysyin, etta tulisivatko tulevana jouluna, kun on pikkukakkonenkin tulossa ja sanoivat vain, etta " haaveillahan aina saa" .



Ma olen jo vuosikaudet sitten oppinut, etta ei mun vanhempia kiinnosta meidan tai muidenkaan sukulaisten tekemiset niin paljoa, etta lahtisivat soittamaan tai kaymaan. Aina on matka liian pitka (=pitaa menna bussilla), kiire takaisin kotiin katsomaan telkkaria jne. Olen siis antanut periksi ja siksi mieluummin vaalimme suhdetta appivanhempiini, jotka ovat aivan tohkeissaan lastenlapsista ja muutenkin ovat perhekeskeisia. Siten lapsilla on ainakin yhdet kunnon isovanhemmat.

Harmittaa itseänikin nämä välinpitämättömät mummot¿ Menettävät itse paljon, ja on sääli, että lapsi ikään kuin menettää mahdollisuuden tärkeään ihmissuhteeseen.



Omat vanhempani ovat jo kuolleet, samoin mieheni isä. Miehen äiti, lastemme mummo, ei ole uutta teini-ikää elävä ja mummoksi saa kyllä kutsua. Ikää on jo, mutta hän on osittain harrastuksensa vuoksi erittäin hyväkuntoinen. Ja hän on, niin, välinpitämätön. Ainoat lapsenlapset ovat meidän kaksi lastamme, nyt jo teini-ikäiset. Mummo asuu n. 30 km päässä meistä. En kaipaa mummoa lastenhoitajaksi, mutta toivoisin välittämistä nuoristamme. Mummo kyllä joskus soittelee itsekin, mutta kyse on aina jostain hänen omista asioistaan, koskaan ei kysy mitään meidän asioistamme, tai nuortemme voinnista tai asioista. Itse yllätyn aina, yhä uudestaan, hänen tapaansa olla täysin välinpitämätön nuoriamme kohtaan. Yleensä kun soitetaan, on tapana kysyä toisenkin kuulumisia, eikö. Esim. juuri kevätjuhlien jälkeen soitteli jotain omaa asiaansa, eikä edes puolella lauseella kysynyt mitään lasten todistuksista, tai rippileirille matkustaneesta pojastamme. Tyttäremme on tänä kesänä mukana oikeassa kesäteatteriesityksessä, ei puhettakaan, että mummo olisi kiinnostunut menemään esitystä katsomaan, vaikka mieheni aika suoraan yritti asiasta vihjaista. Syntymä- ja joululahjoiksi antaa lapsille aina rahaa (mikä sinänsä kyllä ok), kun ¿nuorille on niin vaikea ostaa mitään¿. No kysyisi kerrankin, molemmilla on kyllä ihan selkeitä toiveita, joita voisi hankkia. Minun syntymäpäiviäni ei luonnollisestikaan noteeraa mitenkään, mieheni saa kortin.



Kun kerroin mummolle lasten hyvistä todistuksista (kummallakin on keskiarvo reilusti päälle yhdeksän), niin siihenkään ei kommentoi oikein mitään. Ikinä ei ainakaan kehu, mikä olisi nuorille niin kovin tärkeää.



Kun lapset olivat ihan pieniä, kuvittelin että suhteet muuttuisivat, kun lapset muuttuvat ¿helpommiksi¿. Turha toivo. Itse olen mielestäni yrittänyt, mutta kun vuodet kuluvat, jaksaa itse aina vaan vähemmän ja vähemmän, kun tuntuu niin turhalta ja aina vaan petyn.



Mummo on lapsillemme kovin vieras ihminen.

kaipaa, vaikka ilmeisesti ensimmäisestä viestistäni sellaisen mielikuvan sai. Tämä synnyttämään lähteminen on tietenkin asia erikseen.



Kaipaan äidiltäni enemmänkin sellaista normaalia kanssakäymistä ja kyläilyä, kuulumisien kyselyä ym. Alkuvuodesta lähtien meidän liikkumisemme on ollut rajoitettua johtuen vaikeasta raskaudestani, joten emme ole kyläilleet. Sitä ennen me kävimme hänen luonaan kylässä useinkin ja näin hän siis näki lapsenlapsensa. Mutta vierailu ei silloinkaan toiminut vastavuoroisesti ja nyt ei sitten näe lapsenlastaan ollenkaan, koska hän ei ole meille kylään ehtinyt. Eipä ole kyllä kuulumisiakaan kysellyt, ei minun eikä lapseni.

Minullakin oli vielä jokin aika sitten aikamoisia vaikeuksia ymmärtää omia vanhempiani tai tarkemmin heidän rooliaan isovanhempina. Meillä on kolme lasta, jotka kaikki vielä alle kouluikäisiä. Asumme parin tunnin automatkan päästä molemmista isovanhemmista, joten vierailut rajoittuvat useimmiten lomiin/juhlapyhiin/viikonloppuihin. Jossain vaiheessa olin jotenkin katkera siitä, että appivanhempani tarjoutuvat suhteellisen usein hoitamaan lapsiamme, kun taas omia vanhempiani minun on täytynyt pyytämällä pyytää hoitamaan ja aina silloin kyseessä on ollut joku " oikea syy" kuten muutto, synnytys tms. pakollinen asia. Appivanhemmat puolestaan ovat tarjoutuneet hoitamaan lapsiamme, kun olemme miehen kanssa käyneet yhden vuorokauden hotellireissun tms. Onneksi olen nyt jotenkin vapautunut siitä ajatuksesta, että minun vanhempieni täytyisi tehdä yhtään sen enempää kuin mitä tekevät. He kyllä (lähinnä äitini) soittelevat säännöllisesti tai laittavat sähköpostia (n.1krt/vko) ja käyvät pieniä reissuja meillä katsomassa lapsia eli ovat oikeasti kiinnostuneita lapsistamme. Jossain vaiheessa vain tuntui, että heillä oli niin paljon muutakin (työ, harrastukset=aktiiviset viisikymppiset!!) etteivät kovin usein ehtineet (toisaalta välimatkaakin on, joten asia on ymmärrettävä). Me itse käymme isovanhempien luona 1-2krt/vuodessa eli emme kovin usein itsekään. Mieheni vanhemmat erityisesti ovat ottaneet sellaisen asenteen, että heidän on helpompi tulla meille, koska lasten kanssa reissaaminen ei ole mitään helppoa aina. Onneksi ovat vielä suht nuoria kaikki (alle 60v) ja suht terveitäkin. Nyt olen jotenkin oppinut siis olemaan vaatimatta omilta vanhemmiltani sen kummempaa ja -yllätys yllätys-, jopa äitini tuli yksi päivä ihan yksin meille käymään. Sitä ihmettä ei ole tapahtunut koskaan ennen...Toki ymmärrän mielipahan, jos isovanhemmilla ei ole minkäänlaista kiinnostusta lastenlasten elämään. Se on aika surullista kaikin puolin. Kyllä kai olisi kaikkien osapuolten kannalta ihanteellista, että lapsenlapset ja isovanhemmat voisivat oppia tuntemaan toisiansa. Ehkä taustalla on monenlaisia asioita, joita tulisi käsitellä. Itselläni ehkä ratkaisevin käänne tapahtui jokin aika sitten, kun vanhempani tulivat meille ja äidistäni aisti, että hän oli tullut meille vähän vastentahtoisesti (oli väsynyt työasioista). Hän oli meillä hyvin kireä ja touhotti kaikkea. Meille tuli kunnon riita (mikä ei ole kovin harvinaista) ja huusin hänelle ihan suoraa päin naamaa, että meille ei tarvitse " puoliväkisin" tulla velvollisuudentunteesta ym. ei niin mukavaa. Se ei ollut mitään kivaa kuultavaa, mutta lopulta pyysimme anteeksi puolin ja toisin ja sen jälkeen on kaikki mennyt parempaan suuntaan. En nyt tiedä, mikä tämän jutun pointti oli, ehkä se että joskus asiat olisi " nostettava pöydälle" ja sanottava suoraan päin naamaa. Sellainen ei ole kivaa, mutta puhdistaa kummasti ilmaa ja jos sanotaan liian pahasti, niin aina voi pyytää anteeksi ja jatkaa eteenpäin.