Millainen on ”tavallinen” ja hyvä pitkä parisuhde?
Niin? Tiedän tämän olevan myös ihmisistä riippuvaa, mutta silti tätä pohdin paljon. Meillä minä olen alkanut kokea itseni lastemme kasvaessa yhä vain onnettomaksi. Keskustelu yrityksiin mies vastaa aina, että hänelle riittää tavallinen arki ja tavallinen elämä. Mies saa minut tuntemaan itseni todella typeräksi ja haihattelijaksi.
Me olemme olleet yhdessä hieman alle 15v. Minä kaipaan parisuhteelta yhteisiä keskusteluja, unelmia ja mukavaa yhdessä tekemistä. Olisi ihanaa tehdä toisen kanssa ruokaa, käydä kävelyllä ja vaikka uimassa. Olisi ihanaa, jos toinen joskus ehdottaisi jotain. Mieheni on hiljainen ja puhumaton ihminen ja tämän vuoksi emme keskustele asioista. Mieheni usein tokaisee, että eikös se ole vain hyvä jos ei asiaa ole.
Usein kuitenkin keskusteluissa sanotaan, että hyvä ja toimiva arki on tärkeintä pitkässä suhteessa. Jotkut taas toteaa, että ihmiset ikääntyessä muuttuvat ja joskus paras ratkaisu on erota. Eroa olen alkanut miettimään, mutta paraneeko se vaihtamalla?
Meillä siis arki rullaa. Mieheni puhumattomuus näkyy perheen arjessa niin, että ei aina siedä lasten kiukutteluja tai osaa vastata lasten pahaan mieleen. Tämä on yksi painava syy, miksi en halua erota. Välillä on lempeä ja lämpöä osoittava isä, mutta en siedä häntä kun kuulen hänen huutavan lapselle tämän jo lopettavan turhan itkemisen jne.
Tällaisia ajatuksia, tähän päivään.
Kommentit (23)
Mutta jos sulle on tärkeää keskustelut ja yhteinen tekeminen, niin miten ihmeessä olet edes päätynyt yhteen sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole näistä kiinnostunut saati sitten pysynyt hänen kanssaan suhteessa 15 vuotta. Mun mielestä hyvät ja toimivat parisuhteet nimenomaan perustuvat siihen, että jo alun perin on paljon yhteistä: samanlaiset arvot, kiinnostuksenkohteet ja käsitys siitä, mitä parisuhteelta haluaa. Kun mulle itselle myös just nuo keskustelut, yhteinen tekeminen ja yhdessä asioista innostuminen olisivat tärkeitä, niin en itse olisi edes päätynyt parisuhteeseen ihmisen kanssa, joka on jo ekoilla treffeillä täysin puhumaton eikä vaikuta olevan kiinnostunut samoista asioista ja ne ekat treffit olisi tällöin jääneet myös viimeisiksi.Siksi mua vähän ihmetyttää tämä tilanne. Ymmärrän toki, että ihmiset muuttuvat vuosien aikana ja elämäntilanteet vaikuttavat, mutta jos nämä tarpeet ovat olleet sulle tärkeitä jo pitkään, niin miten näin suuri ero teidän välillä on päässyt syntymään tai jäänyt huomaamatta?
Vierailija kirjoitti:
Mies on mies. Gorillalaumassa koiras jöpöttää tontin reunalla eikä ota mitään kontaktia naaraaseen ja poikaseen paitsi paritellakseen kun naaras on kiimassa. Ei parittelekaan huvikseen.
Vinkkini on, lakkaa etsimästä onnea miehestä, mies ei sitä naiselle tuo. Mies on mies. Miehellä on oma funktionsa kuin talolla, mutta se ei ole olla naisen seuralainen tai seuraneiti.
Jos mies ei petä ja r aiskaa, tilanne on varsin hyvä siihen nähden mitä miehen kanssa yleensä voi saavuttaa. Supliikit ja menevät miehet ovat lähes poikkeuksetta polygamisia ja perheenrikkojia.
Ala nauttimaan elämästä ja vähennä odotuksiasi, jotka kohdistuvat mieheen. Jos mies alkaa sekoilemaan tai aviorikkomaan niin sitten ero.
Kannattaa ohjata myös lapsi etsimään sosiaalista huomiota ja hempeyttä muualta kuin miehestä.
Jos standardit on, että mies ei petä ja rais-kaa niin jo on olemattomat standardit. Jos nainen päätyy tilanteeseen, että hänellä huono mies, se johtuu ainoastaan siitä, että hän on valinnut tyytyä huonoon mieheen. Se ei suinkaan tarkoita sitä, että kaikki miehet olisi huonoja. Pikemminkin AP:n tulisi nostaa niitä odotuksiaan. Toista ihmistä on vaikea muuttaa, mutta aina voi muuttaa sen ihmisen joksikin toiseksi.
AP, olen hyvin samankaltaisessa tilanteessa ja miettinyt tätä viime aikoina todella paljon. Meillä lapset nyt alakouluiässä ja tilaa parisuhteen tarkastelulle on alkanut tulla enemmän kuin pikkulapsiarjessa, jolloin sitä vain suoritti menemään eikä kaistaa tai tarvettakaan tällaisille pohdinnoille niin ollut. Nyt koen jotenkin että yhteys mieheeni on katkennut, emotionaalinen, seksuaalinen yhteys - jos sitä on koskaan kunnolla ollutkaan. Ja saadakseni tuollaisen yhteyden toiseen, tarvitsisin juuri sellaista yhteistä huumoria, keskustelua ja jonkinlaista eloisuutta meidän välille ihan arjessa. Aloitteita miehen puolelta myös erilaisiin asioihin. Toisaalta en tiedä onko minulla enää edes motivaatiota yrittää tehdä mitään tälle. Tulen usein siihen tulokseen, että tuollainen persoona mies on eikä hän siitä muutu. Mielestäni en odota mitään ihmeellistä. Odotan että mies tekee aloitteita ihan arkiseenkin jutusteluun kanssani, että hän myös osoittaa huumoria minulle päin ja että jonkinlainen halu fyysiseen läheisyyteen olisi parisuhteessa olemassa. Ymmärrän ettei mikään alkuhuuma ja intohimo kestä kuin alkuvuodet mutta jotain siitä pitäisi olla jäljellä pitkässäkin suhteessa, ei se minusta epärealistinen odotus ole.
Ajattelen siis itse että vaihtamalla voisi parantua. Voisi löytää miehen, joka yksinkertaisesti olisi hieman sosiaalisempi luonne ja haluaisi myös rupatella ja heittää vitsiä arjessa ja sitä kautta löytyisi sitä kaipaamaani yhteyttä. Kyllä kai nyt sellaisia miehiä on. Toki mikään suhde ei ole täydellinen ja jokaisella on ne omat haasteensa. Sitten taas ajattelen, että jos eroan niin en voi olettaa että keski-ikäisenä edes löydän uutta parisuhdetta. Ja mihinkään uusperhekuvioihin en edes halua. Eli pohdinta pitäisi oikeastaan käydä siitä, elänkö mielummin ilman parisuhdetta kuin tässä nykyisessä suhteessa. Tavallaan ajattelen, että eron jälkeen olo voisi keventyä siinä mielessä että ainakaan ei tarvitsi enää kantaa sitä harteillaan, että minun pitäisi haluta miestäni, meillä pitäisi olla sitä ja tätä ja jatkuva pohdinta haluanko olla tässä vai en jäisi pois. Ihannoin myös ehkä vähän sitä yksin elämistä, haaveilen miten kiva olisi päättää yksin ihan kaikesta..alkaen pienet arjen asiat kuten mitä ruoaksi ja sitten tehdä isommatkin elämän ratkaisut ilman että täytyy kenenkään toisen mielipidettä ottaa huomioon. Mutta en tiedä..toisessa vaakakupissa on pitkäaikainen kumppani, ystävyys häneen ja yhteinen perhe. Näistä tietysti lapset ja perhe se suurin asia.
Et ole siis yksin ja tämä on kyllä vaikeaa.
Miten päädyit yhteen hiljaisen ja puhumattoman ihmisen kanssa?
Vierailija kirjoitti:
AP, olen hyvin samankaltaisessa tilanteessa ja miettinyt tätä viime aikoina todella paljon. Meillä lapset nyt alakouluiässä ja tilaa parisuhteen tarkastelulle on alkanut tulla enemmän kuin pikkulapsiarjessa, jolloin sitä vain suoritti menemään eikä kaistaa tai tarvettakaan tällaisille pohdinnoille niin ollut. Nyt koen jotenkin että yhteys mieheeni on katkennut, emotionaalinen, seksuaalinen yhteys - jos sitä on koskaan kunnolla ollutkaan. Ja saadakseni tuollaisen yhteyden toiseen, tarvitsisin juuri sellaista yhteistä huumoria, keskustelua ja jonkinlaista eloisuutta meidän välille ihan arjessa. Aloitteita miehen puolelta myös erilaisiin asioihin. Toisaalta en tiedä onko minulla enää edes motivaatiota yrittää tehdä mitään tälle. Tulen usein siihen tulokseen, että tuollainen persoona mies on eikä hän siitä muutu. Mielestäni en odota mitään ihmeellistä. Odotan että mies tekee aloitteita ihan arkiseenkin jutusteluun kanssani, että hän myös osoittaa huumoria minulle päin ja että jonkinlainen halu fyysiseen läheisyyteen olisi parisuhteessa olemassa. Ymmärrän ettei mikään alkuhuuma ja intohimo kestä kuin alkuvuodet mutta jotain siitä pitäisi olla jäljellä pitkässäkin suhteessa, ei se minusta epärealistinen odotus ole.
Ajattelen siis itse että vaihtamalla voisi parantua. Voisi löytää miehen, joka yksinkertaisesti olisi hieman sosiaalisempi luonne ja haluaisi myös rupatella ja heittää vitsiä arjessa ja sitä kautta löytyisi sitä kaipaamaani yhteyttä. Kyllä kai nyt sellaisia miehiä on. Toki mikään suhde ei ole täydellinen ja jokaisella on ne omat haasteensa. Sitten taas ajattelen, että jos eroan niin en voi olettaa että keski-ikäisenä edes löydän uutta parisuhdetta. Ja mihinkään uusperhekuvioihin en edes halua. Eli pohdinta pitäisi oikeastaan käydä siitä, elänkö mielummin ilman parisuhdetta kuin tässä nykyisessä suhteessa. Tavallaan ajattelen, että eron jälkeen olo voisi keventyä siinä mielessä että ainakaan ei tarvitsi enää kantaa sitä harteillaan, että minun pitäisi haluta miestäni, meillä pitäisi olla sitä ja tätä ja jatkuva pohdinta haluanko olla tässä vai en jäisi pois. Ihannoin myös ehkä vähän sitä yksin elämistä, haaveilen miten kiva olisi päättää yksin ihan kaikesta..alkaen pienet arjen asiat kuten mitä ruoaksi ja sitten tehdä isommatkin elämän ratkaisut ilman että täytyy kenenkään toisen mielipidettä ottaa huomioon. Mutta en tiedä..toisessa vaakakupissa on pitkäaikainen kumppani, ystävyys häneen ja yhteinen perhe. Näistä tietysti lapset ja perhe se suurin asia.
Et ole siis yksin ja tämä on kyllä vaikeaa.
Kaikki mitä kirjoitit voisi olla niin mun kirjoittamia. Lasten ollessa pieniä ja kaiken energian mennessä heidän hoitoon ja kodin pyöritykseen nämä asiat vaan työnsi taka-alalle. Ja ainakin minulle tämä miehen todellinen luonteenpiirre alkanut vasta paljastua pikku hiljaa ja vuosien kuluessa. Ap
Aika jännä, että tässä unohdetaan aika ennen niitä lapsia. Niin ettei tarvitse itse miettiä, että on tehnyt väärän valinnan aikoinaan. Parempi vaan haukkua miestä.
Vierailija kirjoitti:
Aika jännä, että tässä unohdetaan aika ennen niitä lapsia. Niin ettei tarvitse itse miettiä, että on tehnyt väärän valinnan aikoinaan. Parempi vaan haukkua miestä.
Miten niin? Kyllä minä ainakin mietin omaa valintaani ja oliko se väärä. Elämä on aika erilaista kaksikymppisenä kuin nelikymppisenä ja omat tarpeet ja motiivitkin parisuhteeseen muuttuvat. Olen sitä mieltä, että mieheni on hyvä mies, hänelle voisi löytyä joku jolle hän on just se täydellinen ihana kumppani loppuelämäksi.
Meillä oli alunperin syvä henkinen yhteys, toinenpuolikas itsestäsi ja tämä on myös lasten jälkeen. Minusta hyvä pitkä parisuhde on sitä että teillä on läheisyyttä ja rakkautta yhdessä. Sama tunne on myös edelleen.
Meillä sellainen missä rakastetaan, unelmoidaan, nauretaan ja eletään rintarinnan vielä näin 30v jälkeenkin. Olemme toistemme parhaat ystävät.
Kannattaa keskittyä elämässä johonkin muuhun kuin mieheen. Vaikka aluksi menisi hyvin, pitkäänkin, pettymys tulee ennen pitkää. Ja se tulee romuttamaan melkein koko yhteisen historian.
Mutta kukin tyylillään.
Mies ei kestä lapsen itkua. JUOKSE! Pelasta lapsesi. Älä jätä lasta koskaan kaksin isänsä kanssa.
Pitää löytää se onni omasta itsestään eikä sitä kukaan muu tuo tarjottimella eteen. Ei toisen persoonallisuutta voi väkisin muuttaa.
Fiksu löytää jonkun naisystävän tai lähiomaisen menoihin jos puolisoa ei kiinnosta tai voi mennä yksinkin. Meillä ei tarvitse olla samat mielenkiinnon kohteet ja harrastukset. Sit iän myötä ne mielenkiinnon kohteet voi muuttuakkin.
Vaihtaessa vain näyttämö muuttuu mutta ongelmat eivät poistu. Tärkeintä olisi löytää oma sisäinen onni ja siten ongelmien ratkaisu kykykin.
Älä riko lasten perhettä, mutta älä myöskään odota, että mies lisää onnellisuuttasi. Rakenna itsesi näköinen elämä perhe-elämän ympärille.
Jos eroat, ei ole sanottua, että mies ottaa paljoa lapsia, tai lapset edes haluavat olla hänen kanssaan paljoa. Varsinkin, jos mies perustaa uusperheen.
Voit päätyä totaaliyksihuoltajaksi. Siinä tilanteessa seurustelumahdollisuudet ovat suorastaan mahdottomat, eli olet samassa tilanteessa kuin nyt, eli ei miestä joka puhuisi ja tekisi kanssasi spontaaneita asioita.
Jos sinä perustat uusperheen, niin mukana tulee paljon ennakoimattomia muuttujia. Voit saada supliikin miehen, mutta roppakaupalla lisäongelmia.
Vierailija kirjoitti:
AP, olen hyvin samankaltaisessa tilanteessa ja miettinyt tätä viime aikoina todella paljon. Meillä lapset nyt alakouluiässä ja tilaa parisuhteen tarkastelulle on alkanut tulla enemmän kuin pikkulapsiarjessa, jolloin sitä vain suoritti menemään eikä kaistaa tai tarvettakaan tällaisille pohdinnoille niin ollut. Nyt koen jotenkin että yhteys mieheeni on katkennut, emotionaalinen, seksuaalinen yhteys - jos sitä on koskaan kunnolla ollutkaan. Ja saadakseni tuollaisen yhteyden toiseen, tarvitsisin juuri sellaista yhteistä huumoria, keskustelua ja jonkinlaista eloisuutta meidän välille ihan arjessa. Aloitteita miehen puolelta myös erilaisiin asioihin. Toisaalta en tiedä onko minulla enää edes motivaatiota yrittää tehdä mitään tälle. Tulen usein siihen tulokseen, että tuollainen persoona mies on eikä hän siitä muutu. Mielestäni en odota mitään ihmeellistä. Odotan että mies tekee aloitteita ihan arkiseenkin jutusteluun kanssani, että hän myös osoittaa huumoria minulle päin ja että jonkinlainen halu fyysiseen läheisyyteen olisi parisuhteessa olemassa. Ymmärrän ettei mikään alkuhuuma ja intohimo kestä kuin alkuvuodet mutta jotain siitä pitäisi olla jäljellä pitkässäkin suhteessa, ei se minusta epärealistinen odotus ole.
Ajattelen siis itse että vaihtamalla voisi parantua. Voisi löytää miehen, joka yksinkertaisesti olisi hieman sosiaalisempi luonne ja haluaisi myös rupatella ja heittää vitsiä arjessa ja sitä kautta löytyisi sitä kaipaamaani yhteyttä. Kyllä kai nyt sellaisia miehiä on. Toki mikään suhde ei ole täydellinen ja jokaisella on ne omat haasteensa. Sitten taas ajattelen, että jos eroan niin en voi olettaa että keski-ikäisenä edes löydän uutta parisuhdetta. Ja mihinkään uusperhekuvioihin en edes halua. Eli pohdinta pitäisi oikeastaan käydä siitä, elänkö mielummin ilman parisuhdetta kuin tässä nykyisessä suhteessa. Tavallaan ajattelen, että eron jälkeen olo voisi keventyä siinä mielessä että ainakaan ei tarvitsi enää kantaa sitä harteillaan, että minun pitäisi haluta miestäni, meillä pitäisi olla sitä ja tätä ja jatkuva pohdinta haluanko olla tässä vai en jäisi pois. Ihannoin myös ehkä vähän sitä yksin elämistä, haaveilen miten kiva olisi päättää yksin ihan kaikesta..alkaen pienet arjen asiat kuten mitä ruoaksi ja sitten tehdä isommatkin elämän ratkaisut ilman että täytyy kenenkään toisen mielipidettä ottaa huomioon. Mutta en tiedä..toisessa vaakakupissa on pitkäaikainen kumppani, ystävyys häneen ja yhteinen perhe. Näistä tietysti lapset ja perhe se suurin asia.
Et ole siis yksin ja tämä on kyllä vaikeaa.
Ei ole mahdotonta olla parisuhteessa ja silti päästää irti omista odotuksista, millainen miehen tulisi olla.
Millainen on hyvä ja tavallinen parisuhde:
Sellainen, jossa on jokin kiinnekohta. Molemmilla voi olla omat mielenkiinnon kohteet, mutta sitten on vähintään yksi juttu, joka on yhteistä ja josta molemmat tykkäävät. Meillä se on mökkeily. Toisilla se voi olla ruoanlaitto tms.
Lasten ollessa pieniä aika on kortilla, mutta väitän, että se yksi yhteinen juttu pitäisi kaivaa.
Millainen on tavallinen pitkä suhde? Jos katson isovanhempiani ja mieheni vanhempia, jotka olivat yhdessä kuolemaan saakka:
Pitkän parisuhteen myötä elämät väkisinkin eriytyvät jossain määrin. Milloin toinen on pitkiä aikoja yksin mökillä, milloinen toinen ok eräjorma ja paljon pois kotoa. Milloin toisella on aikaavievä harrastus johon toinen ei kuulu. Jollain säilyi terveys ja toisella ei, tarkoittaen sairaalapäiviä.
Yhdessä oltiin, arki sujui, parisuhde oli kuin se kallio, jonka päälle oma talo oli rakennettu. Vuosikymmenten jälkeen ei ollut disney-elokuvissa nähtyä rakkauden leimua ja räiskyntää, vaan tasainen, näkymätön peruslämpö, joka kuului erottamattomasti elämään.
Vierailija kirjoitti:
Onko 35v pitkä?
Eipä kovin. Ollaan oltu kihloissa 41 vuotta. Ei heti sännätty sormuskauppaan, siksi vielä yhdessä kun ei ole naimisiin menty. Tehty asioita yhdessä ja erikseen. (Jokatoinen avioliitto päätyy eroon)
Sellainen, missä nainen hakataan kuoliaaksi kantaäijän toimesta. Näitä on ollut nyt 17 tänä vuonna.
"Kunnes kuolema meidät erottaa".
Se on naisen hyväksikäyttösuhde. Katsokaa vanhoja pariskuntia, miten ukko niissä ränkyttää ja kurmottaa naista ja nainen alistuneena taapertaa perässä siistimässä äijän paskoja.
En ole nähnyt eläessäni yhtään hyvää pitkää parisuhdetta. MIehellähän on hyvä sellaisessa suhteessa jossa nainen paapoo, passaa ja hoitaa kaiken, mutta nainen itse kuluu olemattomiin ja nääntyy siinä.
Mies on mies. Gorillalaumassa koiras jöpöttää tontin reunalla eikä ota mitään kontaktia naaraaseen ja poikaseen paitsi paritellakseen kun naaras on kiimassa. Ei parittelekaan huvikseen.
Vinkkini on, lakkaa etsimästä onnea miehestä, mies ei sitä naiselle tuo. Mies on mies. Miehellä on oma funktionsa kuin talolla, mutta se ei ole olla naisen seuralainen tai seuraneiti.
Jos mies ei petä ja r aiskaa, tilanne on varsin hyvä siihen nähden mitä miehen kanssa yleensä voi saavuttaa. Supliikit ja menevät miehet ovat lähes poikkeuksetta polygamisia ja perheenrikkojia.
Ala nauttimaan elämästä ja vähennä odotuksiasi, jotka kohdistuvat mieheen. Jos mies alkaa sekoilemaan tai aviorikkomaan niin sitten ero.
Kannattaa ohjata myös lapsi etsimään sosiaalista huomiota ja hempeyttä muualta kuin miehestä.