Lue keskustelun säännöt.
Minusta ei ole kukaan kiinnostunut - ei edes perhe
01.10.2026 |
Pakko purkaa johonkin, ja saada ehkä vertaistukea tai vinkkejä, miten pitää mieli kasassa. Olen yksi niistä, jotka tajuaa kriisin äärellä olevansa lopulta yksin, eikä edes oma perhe ole kiinnostunut. Sairastuin vakavasti, missä yhteydessä yhteydenpito loppui muutaman osalta seinään, ja kun en itse enää jaksanut olla yhteydessä, huomasin viimein että eipä kukaan muukaan minulle soita.
Itselleni juuri tuo yksinjäämisen pelko on aiheuttanut muutenkin jo ennen sairastumistakin ahdistusta, joten nyt huomaan oireilevani entistä pahemmin. Pelkästään kaupassakäynti laukaisee paniikkikohtauksen, ja haluan vain päästä suojaan. Enkä kaipaa sääliä, vaan neuvoja/kokemuksia siitä, kuinka irroittaa itsensä vanhoista tottumuksista ja opetella elämä ihan yksin. Uskoisin, että monikaan ei sitä tajua, miten yksin olet kun joku isompi kriisi iskee päälle.
En tähän avaukseen osaa pukea tätä yhtään selkeämmäksi, mutta yritän täydentää.
Kommentit (27)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi repsula. Been there, done that.
Aikasi muhit siinä ja sitten kuntoutat itsesi. Kukaan ei sua sun tunteilta pelasta, sun on itse tehtävä se. Ahdistus on fyysinen stressitila, johon on olemassa paljonkin kikkoja ja apuja, ja ainut siihen auttava asia on mennä kohti ahdistuksen SYYTÄ.
Ja kun olet mennyt sitä päin ja hoksannut, ette kuollutkaan, rakennat uudestaan ihmissuhteet.
Edelleenkin: Been there, done that. Se on mahdollista mutta edellyttää ehkä elämänmuutoksia.
Pullo kouraan ja peukalo peppuun. Ei se mitään muuta mutta pitääpä ajatukset muualla.
Vierailija kirjoitti:
Voi repsula. Been there, done that.
Aikasi muhit siinä ja sitten kuntoutat itsesi. Kukaan ei sua sun tunteilta pelasta, sun on itse tehtävä se. Ahdistus on fyysinen stressitila, johon on olemassa paljonkin kikkoja ja apuja, ja ainut siihen auttava asia on mennä kohti ahdistuksen SYYTÄ.
Ja kun olet mennyt sitä päin ja hoksannut, ette kuollutkaan, rakennat uudestaan ihmissuhteet.
Edelleenkin: Been there, done that. Se on mahdollista mutta edellyttää ehkä elämänmuutoksia.
Kyllä, näin olen itsekin järkeillyt sen, mutta tällä omalla logiikallani yksinjäämisen pelon suhteen, se tarkoittaa juuri sitä irti päästämistä, mikä ehkä alitajuisesti juurikin ne oireet aiheuttaa. Olen kaikkein rikkinäisimpänä lenkkinä yrittänyt pitää kaikkea kasassa ja olla osa jotain, minkä olen havainnut olevan muille vähemmän merkityksellistä.
Joku erämaahan muuttaminen houkuttelisi utopiassa, mutta eipä ole mahdollista, ja tuskin tässä kunnossa edes pystyisin.
Sulle on rakkaus varattuna. Se kuuluu sulle. Ja vapaus. Voit etsiä sitä, kun löydät, saat perheen.
Saat kulkea eteenpäin niin että armo ympäröi sua, kuin suojakilpi. Se on mahdollista.
T. Love from Bible
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sulle on rakkaus varattuna. Se kuuluu sulle. Ja vapaus. Voit etsiä sitä, kun löydät, saat perheen.
Saat kulkea eteenpäin niin että armo ympäröi sua, kuin suojakilpi. Se on mahdollista.
T. Love from Bible
Ei nämä tällaiset jorinat tarkoita mitään. Mihin tuossa pitäisi edes tarttua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi repsula. Been there, done that.
Aikasi muhit siinä ja sitten kuntoutat itsesi. Kukaan ei sua sun tunteilta pelasta, sun on itse tehtävä se. Ahdistus on fyysinen stressitila, johon on olemassa paljonkin kikkoja ja apuja, ja ainut siihen auttava asia on mennä kohti ahdistuksen SYYTÄ.
Ja kun olet mennyt sitä päin ja hoksannut, ette kuollutkaan, rakennat uudestaan ihmissuhteet.
Edelleenkin: Been there, done that. Se on mahdollista mutta edellyttää ehkä elämänmuutoksia.
Kyllä, näin olen itsekin järkeillyt sen, mutta tällä omalla logiikallani yksinjäämisen pelon suhteen, se tarkoittaa juuri sitä irti päästämistä, mikä ehkä alitajuisesti juurikin ne oireet aiheuttaa. Olen kaikkein rikkinäisimpänä lenkkinä yrittänyt pitää kaikkea kasassa ja olla osa jotain, minkä olen havainnut olevan muille vähemmän merkityksellistä.
Joku erämaahan muuttaminen houkuttelisi utopiassa, mutta eipä ole mahdollista, ja tuskin tässä kunnossa edes pystyisin.
Mikä on pahinta yksin jäämisessä?
Sähän vapaudut siinä monista velvollisuuksista. Et sinä kuole, eikä sun perhe katoa mihinkään. Tulet kuntoon ja rakennat ne suhteet uudestaan. Perhe tajuaa kyllä, että olet/olit vakavasti sairas. Niin minunkin perheeni tajusi. Ei kukaan valitse sairastua, mutta tervehtyminen valitaan.
Ja: avioeron jälkeen olen voinut paremmin kuin koskaan. Puoliso oli lopulta pelkkä kivireki, josta pidin kiinni jostain käsittämättömästä syystä, mutta sittemmin olen tavannut monta muuta hauskaa tyyppiä, joihin en koskaan olisi tutustunut jos olisin kuollut siihen sairaaseen avioliittoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sulle on rakkaus varattuna. Se kuuluu sulle. Ja vapaus. Voit etsiä sitä, kun löydät, saat perheen.
Saat kulkea eteenpäin niin että armo ympäröi sua, kuin suojakilpi. Se on mahdollista.
T. Love from Bible
Ei nämä tällaiset jorinat tarkoita mitään. Mihin tuossa pitäisi edes tarttua.
Olet oikeassa. Sä oot liian älykäs johonkin paskaan uskontovellomiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi repsula. Been there, done that.
Aikasi muhit siinä ja sitten kuntoutat itsesi. Kukaan ei sua sun tunteilta pelasta, sun on itse tehtävä se. Ahdistus on fyysinen stressitila, johon on olemassa paljonkin kikkoja ja apuja, ja ainut siihen auttava asia on mennä kohti ahdistuksen SYYTÄ.
Ja kun olet mennyt sitä päin ja hoksannut, ette kuollutkaan, rakennat uudestaan ihmissuhteet.
Edelleenkin: Been there, done that. Se on mahdollista mutta edellyttää ehkä elämänmuutoksia.
Kyllä, näin olen itsekin järkeillyt sen, mutta tällä omalla logiikallani yksinjäämisen pelon suhteen, se tarkoittaa juuri sitä irti päästämistä, mikä ehkä alitajuisesti juurikin ne oireet aiheuttaa. Olen kaikkein rikkinäisimpänä lenkkinä yrittänyt pitää kaikkea kasassa ja olla osa jotain, minkä olen havainnut olevan muille vähemmän merkityksellistä.
Joku erämaahan muuttaminen houkuttelisi utopiassa, mutta eipä ole mahdollista, ja tuskin tässä kunnossa edes pystyisin.
Mikä on pahinta yksin jäämisessä?
Sähän vapaudut siinä monista velvollisuuksista. Et sinä kuole, eikä sun perhe katoa mihinkään. Tulet kuntoon ja rakennat ne suhteet uudestaan. Perhe tajuaa kyllä, että olet/olit vakavasti sairas. Niin minunkin perheeni tajusi. Ei kukaan valitse sairastua, mutta tervehtyminen valitaan.
Ja: avioeron jälkeen olen voinut paremmin kuin koskaan. Puoliso oli lopulta pelkkä kivireki, josta pidin kiinni jostain käsittämättömästä syystä, mutta sittemmin olen tavannut monta muuta hauskaa tyyppiä, joihin en koskaan olisi tutustunut jos olisin kuollut siihen sairaaseen avioliittoon.
Hyvä kysymys. Pahinta kai omasta mielestäni (tai omalle keho-mielelleni) on yllättäen yksin kuoleminen ja keskeneräiseksi jääneet sanomiset. Ja vaikka olen tahkonnut tätä asiaa vuosikymmeniä itselleni, että ”kaikki on kuoleman hetkellä yksin”, niin se tuntuu aina niin lopulliselta ja yksinäiseltä; ja aika pitkäksi aikaa sainkin tehtyä rauhan kyseisen asian kanssa, mutta sairastuminen laukaisi homman ihan uusiin sfääreihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi repsula. Been there, done that.
Aikasi muhit siinä ja sitten kuntoutat itsesi. Kukaan ei sua sun tunteilta pelasta, sun on itse tehtävä se. Ahdistus on fyysinen stressitila, johon on olemassa paljonkin kikkoja ja apuja, ja ainut siihen auttava asia on mennä kohti ahdistuksen SYYTÄ.
Ja kun olet mennyt sitä päin ja hoksannut, ette kuollutkaan, rakennat uudestaan ihmissuhteet.
Edelleenkin: Been there, done that. Se on mahdollista mutta edellyttää ehkä elämänmuutoksia.
Kyllä, näin olen itsekin järkeillyt sen, mutta tällä omalla logiikallani yksinjäämisen pelon suhteen, se tarkoittaa juuri sitä irti päästämistä, mikä ehkä alitajuisesti juurikin ne oireet aiheuttaa. Olen kaikkein rikkinäisimpänä lenkkinä yrittänyt pitää kaikkea kasassa ja olla osa jotain, minkä olen havainnut olevan muille vähemmän merkityksellistä.
Joku erämaahan muuttaminen houkuttelisi utopiassa, mutta eipä ole mahdollista, ja tuskin tässä kunnossa edes pystyisin.
Eli ymmärsinkö oikein, että podet läheisriippuvuutta? Siihen on apua ja hoitoa. Opiskele vähän aihetta.
Sä pelkäät, ettet mukamas itse osaa ja pärjää, mutta oikeasti sun voimavarat eivät vain ole olleet käytössä kun olet nojannut liikaa muihin.
Olet kasvanut epävarmaksi. Sinä pystyt kasvamaan myös varmaksi ja itseesi luottavaksi, mutta sun on ensin hyväksyttävä itsesi kaikkineen ja rakennettava tavallaan minäkuvasi uusiksi. Ei kulissien eli perheen varaan vaan sen varaan, mitä olet, osaat ja pystyt.
Ja saat olla heikko. Saat surra, saat raivota (itseksesi, älä rakkaille), saat itkeä. Tunteet on ok kunhan hoitelet ne korviesi välissä. Tunteidenkäsittely voi viedä vähän aikaa, mutta senkin ajan huolehdit itsestäsi, koska sulla on ne rakkaat ihmiset, joille olet elämäsi velkaa.
Elämä on välillä paskaa mutta paskan jälkeen alkaa kasvu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi repsula. Been there, done that.
Aikasi muhit siinä ja sitten kuntoutat itsesi. Kukaan ei sua sun tunteilta pelasta, sun on itse tehtävä se. Ahdistus on fyysinen stressitila, johon on olemassa paljonkin kikkoja ja apuja, ja ainut siihen auttava asia on mennä kohti ahdistuksen SYYTÄ.
Ja kun olet mennyt sitä päin ja hoksannut, ette kuollutkaan, rakennat uudestaan ihmissuhteet.
Edelleenkin: Been there, done that. Se on mahdollista mutta edellyttää ehkä elämänmuutoksia.
Kyllä, näin olen itsekin järkeillyt sen, mutta tällä omalla logiikallani yksinjäämisen pelon suhteen, se tarkoittaa juuri sitä irti päästämistä, mikä ehkä alitajuisesti juurikin ne oireet aiheuttaa. Olen kaikkein rikkinäisimpänä lenkkinä yrittänyt pitää kaikkea kasassa ja olla osa jotain, minkä olen havainnut olevan muille vähemmän merkityksellistä.
Joku erämaahan muuttaminen houkuttelisi utopiassa, mutta eipä ole mahdollista, ja tuskin tässä kunnossa edes pystyisin.
Mikä on pahinta yksin jäämisessä?
Sähän vapaudut siinä monista velvollisuuksista. Et sinä kuole, eikä sun perhe katoa mihinkään. Tulet kuntoon ja rakennat ne suhteet uudestaan. Perhe tajuaa kyllä, että olet/olit vakavasti sairas. Niin minunkin perheeni tajusi. Ei kukaan valitse sairastua, mutta tervehtyminen valitaan.
Ja: avioeron jälkeen olen voinut paremmin kuin koskaan. Puoliso oli lopulta pelkkä kivireki, josta pidin kiinni jostain käsittämättömästä syystä, mutta sittemmin olen tavannut monta muuta hauskaa tyyppiä, joihin en koskaan olisi tutustunut jos olisin kuollut siihen sairaaseen avioliittoon.
Älä puhu paskaa. Eihän sairastuneen velvollisuus ole rakentaa suhteita uudestaan, ja kyllä kuule perhekin voi kadota. Ja miten niin esim. parantumattomaan syöpään sairastunut valitsee itse tervehtymisensä, kunhan vain päättää parantua (minä sairastuin ja katkaisin välit äitiini, koska kuormituin liikaa siitä kun HÄN ahdistui niin paljon siitä etten parane)? Jopas vitsin murjaisit.
Loppujen lopuksi me kaikki olemme yksin emmekä voi luottaa kehenkään muuhun kuin korkeintaan itseemme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi repsula. Been there, done that.
Aikasi muhit siinä ja sitten kuntoutat itsesi. Kukaan ei sua sun tunteilta pelasta, sun on itse tehtävä se. Ahdistus on fyysinen stressitila, johon on olemassa paljonkin kikkoja ja apuja, ja ainut siihen auttava asia on mennä kohti ahdistuksen SYYTÄ.
Ja kun olet mennyt sitä päin ja hoksannut, ette kuollutkaan, rakennat uudestaan ihmissuhteet.
Edelleenkin: Been there, done that. Se on mahdollista mutta edellyttää ehkä elämänmuutoksia.
Kyllä, näin olen itsekin järkeillyt sen, mutta tällä omalla logiikallani yksinjäämisen pelon suhteen, se tarkoittaa juuri sitä irti päästämistä, mikä ehkä alitajuisesti juurikin ne oireet aiheuttaa. Olen kaikkein rikkinäisimpänä lenkkinä yrittänyt pitää kaikkea kasassa ja olla osa jotain, minkä olen havainnut olevan muille vähemmän merkityksellistä.
Joku erämaahan muuttaminen houkuttelisi utopiassa, mutta eipä ole mahdollista, ja tuskin tässä kunnossa edes pystyisin.
Eli ymmärsinkö oikein, että podet läheisriippuvuutta? Siihen on apua ja hoitoa. Opiskele vähän aihetta.
Sä pelkäät, ettet mukamas itse osaa ja pärjää, mutta oikeasti sun voimavarat eivät vain ole olleet käytössä kun olet nojannut liikaa muihin.
Olet kasvanut epävarmaksi. Sinä pystyt kasvamaan myös varmaksi ja itseesi luottavaksi, mutta sun on ensin hyväksyttävä itsesi kaikkineen ja rakennettava tavallaan minäkuvasi uusiksi. Ei kulissien eli perheen varaan vaan sen varaan, mitä olet, osaat ja pystyt.
Ja saat olla heikko. Saat surra, saat raivota (itseksesi, älä rakkaille), saat itkeä. Tunteet on ok kunhan hoitelet ne korviesi välissä. Tunteidenkäsittely voi viedä vähän aikaa, mutta senkin ajan huolehdit itsestäsi, koska sulla on ne rakkaat ihmiset, joille olet elämäsi velkaa.
Elämä on välillä paskaa mutta paskan jälkeen alkaa kasvu.
Tutustu termiin: läheisriippuvaisuus. Se ei tarkoita kuvailemaasi asiaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi repsula. Been there, done that.
Aikasi muhit siinä ja sitten kuntoutat itsesi. Kukaan ei sua sun tunteilta pelasta, sun on itse tehtävä se. Ahdistus on fyysinen stressitila, johon on olemassa paljonkin kikkoja ja apuja, ja ainut siihen auttava asia on mennä kohti ahdistuksen SYYTÄ.
Ja kun olet mennyt sitä päin ja hoksannut, ette kuollutkaan, rakennat uudestaan ihmissuhteet.
Edelleenkin: Been there, done that. Se on mahdollista mutta edellyttää ehkä elämänmuutoksia.
Kyllä, näin olen itsekin järkeillyt sen, mutta tällä omalla logiikallani yksinjäämisen pelon suhteen, se tarkoittaa juuri sitä irti päästämistä, mikä ehkä alitajuisesti juurikin ne oireet aiheuttaa. Olen kaikkein rikkinäisimpänä lenkkinä yrittänyt pitää kaikkea kasassa ja olla osa jotain, minkä olen havainnut olevan muille vähemmän merkityksellistä.
Joku erämaahan muuttaminen houkuttelisi utopiassa, mutta eipä ole mahdollista, ja tuskin tässä kunnossa edes pystyisin.
Mikä on pahinta yksin jäämisessä?
Sähän vapaudut siinä monista velvollisuuksista. Et sinä kuole, eikä sun perhe katoa mihinkään. Tulet kuntoon ja rakennat ne suhteet uudestaan. Perhe tajuaa kyllä, että olet/olit vakavasti sairas. Niin minunkin perheeni tajusi. Ei kukaan valitse sairastua, mutta tervehtyminen valitaan.
Ja: avioeron jälkeen olen voinut paremmin kuin koskaan. Puoliso oli lopulta pelkkä kivireki, josta pidin kiinni jostain käsittämättömästä syystä, mutta sittemmin olen tavannut monta muuta hauskaa tyyppiä, joihin en koskaan olisi tutustunut jos olisin kuollut siihen sairaaseen avioliittoon.
Hyvä kysymys. Pahinta kai omasta mielestäni (tai omalle keho-mielelleni) on yllättäen yksin kuoleminen ja keskeneräiseksi jääneet sanomiset. Ja vaikka olen tahkonnut tätä asiaa vuosikymmeniä itselleni, että ”kaikki on kuoleman hetkellä yksin”, niin se tuntuu aina niin lopulliselta ja yksinäiseltä; ja aika pitkäksi aikaa sainkin tehtyä rauhan kyseisen asian kanssa, mutta sairastuminen laukaisi homman ihan uusiin sfääreihin.
No hei: luo verkosto. Mä tein sen menemällä paikallisen seurakunnan vapaaehtoiseksi. En ole uskovainen enkä edes kuulu kirkkoon, kunhan menin vain. Olen tutustunut kymmeniin ihmisiin enkä ole enää yksin. Mulla on säännöllisiä vastuita, joissa poissaoloni huomataan ja perääni kysellään jos ei mua näy. Mulla on kymmenien ihmisten puhelinnumerot, joihin voin soittaa jos tarvitsen apua.
Miksi sinä kuolisit yksin? En minäkään viitsi ajatella, että kaadun täällä ja lyön pääni halki eikä kukaan löydä mua puoleen vuoteen. Miksi se asia miettimällä muuttuu? Toimi tavoitteesi suuntaan. Olkoon sun tavoite tutustua ihmisiin ja tehdä itsestäsi heille merkityksellinen. Ei sen tartte olla sen kummoisempaa kuin että moikkaat naapureitasi aina nähdessäsi. Teet lenkin tiettyyn aikaan päivästä ja näet ihmisiä, jotka näkevät sinut.
Onko sun pelot enemmän kuvitelmia kuin totta? Todennäköisesti. Älä ajattele ikäviä, siitä ei ole mitään hyötyä. Kaivat vain syvemmän noidankehän. Mieti mukavia ja tee itsellesi hyvä noidankehä, joka kohottaa mielialaa ja suupieliä. Kuulostaa kliseeltä, mutta kaikki muutos alkaa omasta ajattelusta ja asenteesta pikkuhiljaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi repsula. Been there, done that.
Aikasi muhit siinä ja sitten kuntoutat itsesi. Kukaan ei sua sun tunteilta pelasta, sun on itse tehtävä se. Ahdistus on fyysinen stressitila, johon on olemassa paljonkin kikkoja ja apuja, ja ainut siihen auttava asia on mennä kohti ahdistuksen SYYTÄ.
Ja kun olet mennyt sitä päin ja hoksannut, ette kuollutkaan, rakennat uudestaan ihmissuhteet.
Edelleenkin: Been there, done that. Se on mahdollista mutta edellyttää ehkä elämänmuutoksia.
Kyllä, näin olen itsekin järkeillyt sen, mutta tällä omalla logiikallani yksinjäämisen pelon suhteen, se tarkoittaa juuri sitä irti päästämistä, mikä ehkä alitajuisesti juurikin ne oireet aiheuttaa. Olen kaikkein rikkinäisimpänä lenkkinä yrittänyt pitää kaikkea kasassa ja olla osa jotain, minkä olen havainnut olevan muille vähemmän merkityksellistä.
Joku erämaahan muuttaminen houkuttelisi utopiassa, mutta eipä ole mahdollista, ja tuskin tässä kunnossa edes pystyisin.
Eli ymmärsinkö oikein, että podet läheisriippuvuutta? Siihen on apua ja hoitoa. Opiskele vähän aihetta.
Sä pelkäät, ettet mukamas itse osaa ja pärjää, mutta oikeasti sun voimavarat eivät vain ole olleet käytössä kun olet nojannut liikaa muihin.
Olet kasvanut epävarmaksi. Sinä pystyt kasvamaan myös varmaksi ja itseesi luottavaksi, mutta sun on ensin hyväksyttävä itsesi kaikkineen ja rakennettava tavallaan minäkuvasi uusiksi. Ei kulissien eli perheen varaan vaan sen varaan, mitä olet, osaat ja pystyt.
Ja saat olla heikko. Saat surra, saat raivota (itseksesi, älä rakkaille), saat itkeä. Tunteet on ok kunhan hoitelet ne korviesi välissä. Tunteidenkäsittely voi viedä vähän aikaa, mutta senkin ajan huolehdit itsestäsi, koska sulla on ne rakkaat ihmiset, joille olet elämäsi velkaa.
Elämä on välillä paskaa mutta paskan jälkeen alkaa kasvu.
Tutustu termiin: läheisriippuvaisuus. Se ei tarkoita kuvailemaasi asiaa.
Vedä sinä vessa, KGB.
Läheisriippuvuuttahan ap nimenomaan kuvaili.
Sitten sinunkaan ei tarvitse olla kiinnostunut niistä jotka ovat sinut hylänneet.
Vierailija kirjoitti:
Läheisriippuvuuttahan ap nimenomaan kuvaili.
Ei, hän kuvaili epätervettä perhettään jonka epäterveyden huomasi vasta sairastuttuaan.
Mindfullness, etäännyttäminen tilanteesta. Siirry uteliaasti tarkkailemaan kehosi reaktioita.
Ja se jäi vielä sanomatta, että tämä paniikkioireilu alkaa rajoittaa omaa elinpiiriäni, ja muodostaa koko ajan uusia ulottuvuuksia; viimeisimpänä (kun luulin jo tulleeni toimeen muiden oireiden kanssa) paniikkihäiriöni kehitti sellaisen oireen, että yhtäkkiä en ”tunne” kuka olen ja missä olen, vaikka osaan kyllä toimia, mutta kaikki tuntuu todella vieraalta ja kaukaiselta.
Ihan V**n kiva oire tuo - kannattaa kokeilla esim. kaupungilla.