Lue keskustelun säännöt.
Minusta ei ole kukaan kiinnostunut - ei edes perhe
01.10.2026 |
Pakko purkaa johonkin, ja saada ehkä vertaistukea tai vinkkejä, miten pitää mieli kasassa. Olen yksi niistä, jotka tajuaa kriisin äärellä olevansa lopulta yksin, eikä edes oma perhe ole kiinnostunut. Sairastuin vakavasti, missä yhteydessä yhteydenpito loppui muutaman osalta seinään, ja kun en itse enää jaksanut olla yhteydessä, huomasin viimein että eipä kukaan muukaan minulle soita.
Itselleni juuri tuo yksinjäämisen pelko on aiheuttanut muutenkin jo ennen sairastumistakin ahdistusta, joten nyt huomaan oireilevani entistä pahemmin. Pelkästään kaupassakäynti laukaisee paniikkikohtauksen, ja haluan vain päästä suojaan. Enkä kaipaa sääliä, vaan neuvoja/kokemuksia siitä, kuinka irroittaa itsensä vanhoista tottumuksista ja opetella elämä ihan yksin. Uskoisin, että monikaan ei sitä tajua, miten yksin olet kun joku isompi kriisi iskee päälle.
En tähän avaukseen osaa pukea tätä yhtään selkeämmäksi, mutta yritän täydentää.
Kommentit (28)
Alapeukuttaja lienee joku muu kuin ap?
Joku, joka ei tajua aivojen merkitystä ihmisen hyvinvoinnille. Niitä voi käyttää niin placebo-efektiin kuin nocebo-efektiinkin eli joko parantaa oloaan tai huonontaa sitä.
Narsistit ja incelit haluaa pahentaa oman ja toistenkin olon. Vetämällä muut alas paskaan suhteellisesti nostetaan itseä, vaikka lopputulema on, että ollaan absoluuttisesti ihan yhtä paskassa kuin aina ennenkin :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sulle on rakkaus varattuna. Se kuuluu sulle. Ja vapaus. Voit etsiä sitä, kun löydät, saat perheen.
Saat kulkea eteenpäin niin että armo ympäröi sua, kuin suojakilpi. Se on mahdollista.
T. Love from Bible
Ei nämä tällaiset jorinat tarkoita mitään. Mihin tuossa pitäisi edes tarttua.
Voi tarttua mihin sanaan vain, vaikkapa rakkauteen. Tai vapauteen. Tai mahdollisuuteen saada perhe.
Mutta avainsana on Bible. Eli kun kysyy "mihin tuossa pitäisi tarttua" niin ilmiselvä vastaus on - siihen Kirjaan tietenkin. Sieltä löytyy ne avainsanat, jotka on ihmiselämässä totta. Tämä on oma kokemukseni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi repsula. Been there, done that.
Aikasi muhit siinä ja sitten kuntoutat itsesi. Kukaan ei sua sun tunteilta pelasta, sun on itse tehtävä se. Ahdistus on fyysinen stressitila, johon on olemassa paljonkin kikkoja ja apuja, ja ainut siihen auttava asia on mennä kohti ahdistuksen SYYTÄ.
Ja kun olet mennyt sitä päin ja hoksannut, ette kuollutkaan, rakennat uudestaan ihmissuhteet.
Edelleenkin: Been there, done that. Se on mahdollista mutta edellyttää ehkä elämänmuutoksia.
Kyllä, näin olen itsekin järkeillyt sen, mutta tällä omalla logiikallani yksinjäämisen pelon suhteen, se tarkoittaa juuri sitä irti päästämistä, mikä ehkä alitajuisesti juurikin ne oireet aiheuttaa. Olen kaikkein rikkinäisimpänä lenkkinä yrittänyt pitää kaikkea kasassa ja olla osa jotain, minkä olen havainnut olevan muille vähemmän merkityksellistä.
Joku erämaahan muuttaminen houkuttelisi utopiassa, mutta eipä ole mahdollista, ja tuskin tässä kunnossa edes pystyisin.
Eli ymmärsinkö oikein, että podet läheisriippuvuutta? Siihen on apua ja hoitoa. Opiskele vähän aihetta.
Sä pelkäät, ettet mukamas itse osaa ja pärjää, mutta oikeasti sun voimavarat eivät vain ole olleet käytössä kun olet nojannut liikaa muihin.
Olet kasvanut epävarmaksi. Sinä pystyt kasvamaan myös varmaksi ja itseesi luottavaksi, mutta sun on ensin hyväksyttävä itsesi kaikkineen ja rakennettava tavallaan minäkuvasi uusiksi. Ei kulissien eli perheen varaan vaan sen varaan, mitä olet, osaat ja pystyt.
Ja saat olla heikko. Saat surra, saat raivota (itseksesi, älä rakkaille), saat itkeä. Tunteet on ok kunhan hoitelet ne korviesi välissä. Tunteidenkäsittely voi viedä vähän aikaa, mutta senkin ajan huolehdit itsestäsi, koska sulla on ne rakkaat ihmiset, joille olet elämäsi velkaa.
Elämä on välillä paskaa mutta paskan jälkeen alkaa kasvu.
En ole läheisriippuvainen, ja käsittääkseni kyseessä on ihan eri asia. En ole ripustautunut keneenkään, vaan enemmänkin joutunut läpi elämäni puskemaan sisulla ja sinnikkyydellä; läpi isojen menetyksien. Ja olen yrittänyt juurikin opetella olemaan yksin ja itsenäinen, mitä toki suurimmalti osin olenkin.
Näistä menetyksistä johtuen olen halunnut uskoa, että minulla on edes perhe joka on aina siellä, jos tarvitsen (ja varmaan ovatkin, kunhan minä kurotan sinne). Mutta en halua olla se ainoa osapuoli joka ylläpitää jotain, mikä ei näköjään ole toisille niin tärkeää, joten lopetin itsekin.
Käänteentekevää tässä on juuri tuo, että suurin muutos tapahtui kun kerroin sairastuneeni.
Sinä kuvailit normaalia ihmisen elämää. Siihen kuuluu vastoinkäymisiä ja menetyksiä jokaisella. Läheisriippuvuutesi kohdistuu perheeseesi, jossa riiput sen harhan vallassa, että ilman sitä sulla ei ole mitään.
Aiheutat perheellesi ongelmia ja olet heille taakka. Niinpä päästä heistä kauniisti ja väkivallattomasti irti (jolloin säilytät kaikki suhteesi heihin) ja keskity hoitamaan itsesi kuntoon.
Jos olet narsisti, häivy äkkiä perheesi luota, koska käyttäydyt kuin perhesurmaaja. nettivinkkasin sinut siltä varalta että teet typeryyksiä, kun ei egosi kestä toimia aikuismaisesti ja erota, vaikka väliaikaisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi repsula. Been there, done that.
Aikasi muhit siinä ja sitten kuntoutat itsesi. Kukaan ei sua sun tunteilta pelasta, sun on itse tehtävä se. Ahdistus on fyysinen stressitila, johon on olemassa paljonkin kikkoja ja apuja, ja ainut siihen auttava asia on mennä kohti ahdistuksen SYYTÄ.
Ja kun olet mennyt sitä päin ja hoksannut, ette kuollutkaan, rakennat uudestaan ihmissuhteet.
Edelleenkin: Been there, done that. Se on mahdollista mutta edellyttää ehkä elämänmuutoksia.
Kyllä, näin olen itsekin järkeillyt sen, mutta tällä omalla logiikallani yksinjäämisen pelon suhteen, se tarkoittaa juuri sitä irti päästämistä, mikä ehkä alitajuisesti juurikin ne oireet aiheuttaa. Olen kaikkein rikkinäisimpänä lenkkinä yrittänyt pitää kaikkea kasassa ja olla osa jotain, minkä olen havainnut olevan muille vähemmän merkityksellistä.
Joku erämaahan muuttaminen houkuttelisi utopiassa, mutta eipä ole mahdollista, ja tuskin tässä kunnossa edes pystyisin.
Eli ymmärsinkö oikein, että podet läheisriippuvuutta? Siihen on apua ja hoitoa. Opiskele vähän aihetta.
Sä pelkäät, ettet mukamas itse osaa ja pärjää, mutta oikeasti sun voimavarat eivät vain ole olleet käytössä kun olet nojannut liikaa muihin.
Olet kasvanut epävarmaksi. Sinä pystyt kasvamaan myös varmaksi ja itseesi luottavaksi, mutta sun on ensin hyväksyttävä itsesi kaikkineen ja rakennettava tavallaan minäkuvasi uusiksi. Ei kulissien eli perheen varaan vaan sen varaan, mitä olet, osaat ja pystyt.
Ja saat olla heikko. Saat surra, saat raivota (itseksesi, älä rakkaille), saat itkeä. Tunteet on ok kunhan hoitelet ne korviesi välissä. Tunteidenkäsittely voi viedä vähän aikaa, mutta senkin ajan huolehdit itsestäsi, koska sulla on ne rakkaat ihmiset, joille olet elämäsi velkaa.
Elämä on välillä paskaa mutta paskan jälkeen alkaa kasvu.
En ole läheisriippuvainen, ja käsittääkseni kyseessä on ihan eri asia. En ole ripustautunut keneenkään, vaan enemmänkin joutunut läpi elämäni puskemaan sisulla ja sinnikkyydellä; läpi isojen menetyksien. Ja olen yrittänyt juurikin opetella olemaan yksin ja itsenäinen, mitä toki suurimmalti osin olenkin.
Näistä menetyksistä johtuen olen halunnut uskoa, että minulla on edes perhe joka on aina siellä, jos tarvitsen (ja varmaan ovatkin, kunhan minä kurotan sinne). Mutta en halua olla se ainoa osapuoli joka ylläpitää jotain, mikä ei näköjään ole toisille niin tärkeää, joten lopetin itsekin.
Käänteentekevää tässä on juuri tuo, että suurin muutos tapahtui kun kerroin sairastuneeni.
Sinä kuvailit normaalia ihmisen elämää. Siihen kuuluu vastoinkäymisiä ja menetyksiä jokaisella. Läheisriippuvuutesi kohdistuu perheeseesi, jossa riiput sen harhan vallassa, että ilman sitä sulla ei ole mitään.
Aiheutat perheellesi ongelmia ja olet heille taakka. Niinpä päästä heistä kauniisti ja väkivallattomasti irti (jolloin säilytät kaikki suhteesi heihin) ja keskity hoitamaan itsesi kuntoon.
Jos olet narsisti, häivy äkkiä perheesi luota, koska käyttäydyt kuin perhesurmaaja. nettivinkkasin sinut siltä varalta että teet typeryyksiä, kun ei egosi kestä toimia aikuismaisesti ja erota, vaikka väliaikaisesti.
Anteeksi, mitä? Nyt lähti kyllä jollakin niin lennolle, että en ihan pysy perässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi repsula. Been there, done that.
Aikasi muhit siinä ja sitten kuntoutat itsesi. Kukaan ei sua sun tunteilta pelasta, sun on itse tehtävä se. Ahdistus on fyysinen stressitila, johon on olemassa paljonkin kikkoja ja apuja, ja ainut siihen auttava asia on mennä kohti ahdistuksen SYYTÄ.
Ja kun olet mennyt sitä päin ja hoksannut, ette kuollutkaan, rakennat uudestaan ihmissuhteet.
Edelleenkin: Been there, done that. Se on mahdollista mutta edellyttää ehkä elämänmuutoksia.
Kyllä, näin olen itsekin järkeillyt sen, mutta tällä omalla logiikallani yksinjäämisen pelon suhteen, se tarkoittaa juuri sitä irti päästämistä, mikä ehkä alitajuisesti juurikin ne oireet aiheuttaa. Olen kaikkein rikkinäisimpänä lenkkinä yrittänyt pitää kaikkea kasassa ja olla osa jotain, minkä olen havainnut olevan muille vähemmän merkityksellistä.
Joku erämaahan muuttaminen houkuttelisi utopiassa, mutta eipä ole mahdollista, ja tuskin tässä kunnossa edes pystyisin.
Eli ymmärsinkö oikein, että podet läheisriippuvuutta? Siihen on apua ja hoitoa. Opiskele vähän aihetta.
Sä pelkäät, ettet mukamas itse osaa ja pärjää, mutta oikeasti sun voimavarat eivät vain ole olleet käytössä kun olet nojannut liikaa muihin.
Olet kasvanut epävarmaksi. Sinä pystyt kasvamaan myös varmaksi ja itseesi luottavaksi, mutta sun on ensin hyväksyttävä itsesi kaikkineen ja rakennettava tavallaan minäkuvasi uusiksi. Ei kulissien eli perheen varaan vaan sen varaan, mitä olet, osaat ja pystyt.
Ja saat olla heikko. Saat surra, saat raivota (itseksesi, älä rakkaille), saat itkeä. Tunteet on ok kunhan hoitelet ne korviesi välissä. Tunteidenkäsittely voi viedä vähän aikaa, mutta senkin ajan huolehdit itsestäsi, koska sulla on ne rakkaat ihmiset, joille olet elämäsi velkaa.
Elämä on välillä paskaa mutta paskan jälkeen alkaa kasvu.
En ole läheisriippuvainen, ja käsittääkseni kyseessä on ihan eri asia. En ole ripustautunut keneenkään, vaan enemmänkin joutunut läpi elämäni puskemaan sisulla ja sinnikkyydellä; läpi isojen menetyksien. Ja olen yrittänyt juurikin opetella olemaan yksin ja itsenäinen, mitä toki suurimmalti osin olenkin.
Näistä menetyksistä johtuen olen halunnut uskoa, että minulla on edes perhe joka on aina siellä, jos tarvitsen (ja varmaan ovatkin, kunhan minä kurotan sinne). Mutta en halua olla se ainoa osapuoli joka ylläpitää jotain, mikä ei näköjään ole toisille niin tärkeää, joten lopetin itsekin.
Käänteentekevää tässä on juuri tuo, että suurin muutos tapahtui kun kerroin sairastuneeni.
Tutun tai sukulaisen sairastuminen pelästyttää jotkut ihmiset ja saa heidät karttamaan. Kun eivät tiedä mitä sanoa ja luulevat sanovansa jotain väärin. Tai heille tulee epämukava olo sairastuneen seurassa. Onko perheesi tuollaista porukkaa joka menee ihan solmuun ja tuppisuuksi sarastavan ihmisen lähellä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä parannuin paniikkihäiriöstä, kun välit katkesi lapsuudenperheeseen. Prin vuoden etäisyyden jälkeen vasta tajusin, kuinka kieroutunut dynamiikka meillä oli. Ihme, että olen edes suht järjissäni sen touhun jälkeen. Kaiken tuon ymmärsi vasta, kun oli saanut useamman vuoden etäisyyttä.
Se, mikä aluksi tuntui olevan suurinpiirtein maailmanloppu, osoittautuikin suureksi siunaukseksi. En ollut tajunnut, miten syvää ahdistusta nuo perheasiat mussa aiheutti. Ahdistus häipyi ja sitä myötä myös paniikit.
Yritä mennä johonkin harrastusryhmään, vaikka villasukkia kutomaan jos ei muuta tule mieleen. Lähtökohtaisesti kumminkin sellaisen harrastuksen pariin josta oikeasti nautit. Tai kansalaisopiston kurssile jne. Kun tapaat uusia itsesi tyylisiä ihmisiä huomaat että et olekkaan yksin. Sukulaiset ovat velvollisuus mutta vapaavalintaiset kaverit ja ystävät ovat velvollisuudesta vapaa perhe. Harmi että sun sukulaiset jättivät sut yksin, mutta ei se elämä siihen kaadu. Nouset ja hankit uusia kavereita ja ystäviä. Itse menetin toisen puolen suvustani sukuriidan vuoksi ja omani olen jo haudannut (ennen aikojani). Täällä sitä itsekseni hengailen mutta mulla on paljon harrastuksien kautta tulleita kavereita ja ystäviä.
En ole läheisriippuvainen, ja käsittääkseni kyseessä on ihan eri asia. En ole ripustautunut keneenkään, vaan enemmänkin joutunut läpi elämäni puskemaan sisulla ja sinnikkyydellä; läpi isojen menetyksien. Ja olen yrittänyt juurikin opetella olemaan yksin ja itsenäinen, mitä toki suurimmalti osin olenkin.
Näistä menetyksistä johtuen olen halunnut uskoa, että minulla on edes perhe joka on aina siellä, jos tarvitsen (ja varmaan ovatkin, kunhan minä kurotan sinne). Mutta en halua olla se ainoa osapuoli joka ylläpitää jotain, mikä ei näköjään ole toisille niin tärkeää, joten lopetin itsekin.
Käänteentekevää tässä on juuri tuo, että suurin muutos tapahtui kun kerroin sairastuneeni.