Olen elänyt onnellisessa suhteessa pian 40 vuotta. Haluaako joku kysyä jotain siitä?

Vierailija kirjoitti:

Sun BMI? Entä miehes?

Olen ollut valtaosan elämästäni hoikka tai normaalipainoinen, samoin mieheni. En tiedä BMI:täni tai miehen, mutta vaihdevuosien tienoilla olin jokusen kilon ylipainon puolella, kunnes pudotin ne kilot muutama vuosi sitten. Mieheni on kehittänyt ajan mittaan pienen pömpön, joka on tosi söpö. Hän kuitenkin näyttää edelleen hoikalta, koska on pitkä, pitkät jalat jne. Ap

Minäkin olen elänyt onnellisessa suhteessa 44 vuotta, 42 vuotta siitä naimisissa. En kuitenkaan halua selitellä elämääni täällä.

Vierailija kirjoitti:

Miten olet jaksanut näytellä onnellista noin monta vuosikymmentä?

Elämä on tietyllä tavalla suuri näytelmä mutta en koe että minun olisi näyteltävä koko ajan onnellista.

Vierailija kirjoitti:

Mitä yhteisiä harrastuksia teillä on?

Dokumenttien, leffojen ja sarjojen katselu, matkustelu, museot. Molemmat tykkäämme myös lukea ja kuunnella radiosta asiaohjelmia. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko koskaan ajatellut, että ero voisi olla edes mahdollisuus?

Mahdollisuus mihin?

Tarkoitan, että jos toinen pettää tai on jokin perustavaa laatuinen erimielisyys tms, niin oletko edes pienesti ajatellut, että ehkä tulee ero.

Vai onko ero ajatuksen tasolla mahdottomuus: vaikka mitä tulisi (niin kauan kun se ei satuta minua tms mikä itselle on rajana), niin tässä pysytään.

"Emme nimittele riidellessä. Ap"

Tämä on itsellenikin tosi tärkeä asia omassa suhteessa. Meilläkään ei ole koskaan sanottu toisesta rumasti riidellessä ja se on asia jota haluan vaalia. Vaikka olemme asioista eri mieltä, en pidä puolisoani mitenkään huonona tai pahana ihmisenä silloinkaan. Enkä halua loukata häntä ihmisenä edes suutuspäissäni.

T. 30 vuotta yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Oletko koskaan ajatellut, että ero voisi olla edes mahdollisuus?

Kun tuo anoppiasia oli akuutti, niin eroakin tuli mietittyä. Oli aika hankalaa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten olet jaksanut näytellä onnellista noin monta vuosikymmentä?

Ai ai ai, kuinka katkeruus tulee linjoja pitkin…

Mikä katkeruus? T. 67v vanhapoika

Vierailija kirjoitti:

Miten olet jaksanut näytellä onnellista noin monta vuosikymmentä?

En minä koko ajan ole onnellinen ollut. Olen mm. sairastanut henkeä uhkaavan sairauden nuorena, se luonnollisesti aiheutti ahdistusta ja masennusta. Mutta avioliitto on ollut onnellinen koko ajan ja onnellisuuden henk.koht määritelmän taisin jo antaa ketjussa aiemmin, kun sitä kysyttiin. Ap

Itse olen ollut jo yli 30 vuotta onnellisesti yhdessä. Omalta kohdaltani sanoisin että olemme vain niin hyvin yhteen sopivia ihmisiä että meillä on jo luonnostaan helppoa olla yhdessä koska mitään suuria törmäyksi ei ole luonteen, elämänarvojen tai unelmien suhteen. Nekään asiat jotka ovat erilaisia eivät ole mitenkään sellaisessa ristiriidassa toistensa kanssa että niistä ei voisi tehdä hyvä kompromisseja.
Sanoisinkin että suhde jossa kompromissit tuntuvat molemmista aidosti hyviltä, eivätkä vain ratkaisuilta joihin kumpikin voi hampaat irvessä suostua, ovat usein onnellisia.

Olitteko onnellisia silloinkin, kun lapset olivat pieniä? Saitteko esimerkiksi isovanhemmilta apua?

en

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko koskaan ajatellut, että ero voisi olla edes mahdollisuus?

Mahdollisuus mihin?

Tarkoitan, että jos toinen pettää tai on jokin perustavaa laatuinen erimielisyys tms, niin oletko edes pienesti ajatellut, että ehkä tulee ero.

Vai onko ero ajatuksen tasolla mahdottomuus: vaikka mitä tulisi (niin kauan kun se ei satuta minua tms mikä itselle on rajana), niin tässä pysytään.

Kyllä ero mahdollinen on. Ja tietyllä tavalla väistämätönkin kun ikää tulee koko ajan lisään. Jopa vaikea kuvitella että parisuhde kestäisi vielä seuraavat 40 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko koskaan ajatellut, että ero voisi olla edes mahdollisuus?

Mahdollisuus mihin?

Tarkoitan, että jos toinen pettää tai on jokin perustavaa laatuinen erimielisyys tms, niin oletko edes pienesti ajatellut, että ehkä tulee ero.

Vai onko ero ajatuksen tasolla mahdottomuus: vaikka mitä tulisi (niin kauan kun se ei satuta minua tms mikä itselle on rajana), niin tässä pysytään.

Jatkokysymykseenkin vastaan eli ero ei tietenkään ole mahdottomuus. Kaikki liitot voivat päättyä ja päättyvätkin viimeistään toisen kuolemaan. Jos puoliso rakastuisi toiseen, olisi pakko lopettaa avioliitto tai jos hän pettäisi, en pystyisi jatkamaan, tunnen itseni liian hyvin eli en pystyisi sitä antamaan anteeksi. Ap

Vierailija kirjoitti:

"Emme nimittele riidellessä. Ap"

 

Tämä on itsellenikin tosi tärkeä asia omassa suhteessa. Meilläkään ei ole koskaan sanottu toisesta rumasti riidellessä ja se on asia jota haluan vaalia. Vaikka olemme asioista eri mieltä, en pidä puolisoani mitenkään huonona tai pahana ihmisenä silloinkaan. Enkä halua loukata häntä ihmisenä edes suutuspäissäni.

T. 30 vuotta yhdessä.

Meillä samoin, ei koskaan nimitelty. Mieheni ei myöskään kiroile ikinä. Itse käytän kyllä voimasanoja.

T. 44 v yhdessä

"Tarkoitan, että jos toinen pettää tai on jokin perustavaa laatuinen erimielisyys tms, niin oletko edes pienesti ajatellut, että ehkä tulee ero."

En ole aloittaja mutta itse omassa liitossani sanoisin ennemminkin että hyvän liiton salaisuus on se että ero on koko ajan mahdollisuus eli että ne vaatimukset liitolle ovat aidosti aika korkealla. Silloin kumpikin arvostaa sekä itseään että toista ja ymmärtää että kumppania pitää todellakin kohdella hyvin jotta hän pysyy siinä.

Ihmiset ovat onnettomimpia liitoissa joissa kitkutetaan vaikka iso osa asioista on siinä huonosti eikä kumpikaan enää jaksa olla toiselle mukava.

Vierailija kirjoitti:

Olitteko onnellisia silloinkin, kun lapset olivat pieniä? Saitteko esimerkiksi isovanhemmilta apua?

Eläminen ei silloin ollut samalla tavalla onnellista kuin nyt, koska oli enemmän kiireitä ja tekemisiä. Lisäksi sairastin tuon mainitsemani sairauden. Mutta perusonnellista oli silloinkin parisuhteessa. Emme saaneet isovanhemmilta apua emmekä sitä pyytäneetkään (toisella puolella hankala ihminen, toisella puolella asuivat todella kaukana). Vietimme todella paljon aikaa yhdessä, kaiken vapaa-ajan silloisen harrastuksen parissa. Tuttavaperheen kanssa hoidimme vuorovedoin lapsia, jos halusimme vaikka käydän kahdestaan jossain. Ap

Vierailija kirjoitti:

Olitteko onnellisia silloinkin, kun lapset olivat pieniä? Saitteko esimerkiksi isovanhemmilta apua?

Sanoisin että parisuhteen kannalta se oli jopa tietyllä tavalla onnellisempaa aikaa kuin nykyinen kun lapset on muuttaneet tai muuttamassa kotoa. Ja saatiin apua jonkun verran.

"Olitteko onnellisia silloinkin, kun lapset olivat pieniä? "

Omassa liitossani sanoisin että lasten pikkulapsiaika oli juuri se ratkaiseva kohta jossa määrittyi sen suhteen kestävyys ja mikä sitä pitää koossa. Ja se ei ollut vain se että purtiin hammasta ja luovuttiin kaikesta yhteisestä parisuhdeajasta vuosiksi ilman eroa vaan että opimme ottamaan sen yhteisen ajan vaikka sitten väkisin ja yöunienkin kustannuksella.

Se että näin puolison haluavan olla minun kanssani suhtessa niin paljon että hän ei luopunut siitä halusta edes niinä suurimpina väsymyksen hetkinä sai aikaan sen tunteen että olen todella rakastettu ja haluttu.

Aloitteko seurustelun viisikymppisinä eli olette nyt noin 90-vuotiaita?