Muodosta NYT mielikuvat itsestäsi ja äidistäsi kun olit lapsi!

Äiti pitää minua sylissä vauvana, istuu tuolissa.



Minä siis katson valokuvaajan, isän paikalta.

Ollaan keittiössä.

Äiti siivoaa tms., minä katselen.

Näkökulma mielikuvaan on sellainen, että katselen tavallaan itseni takaa pientä tyttöä katselemassa äitiään.

aurinko vähän paistaa, on siis päivä, pidän äitiä kädestä kiinni ja katson hänen nukkuvia kasvojaan. Ikää mulla on muistaakseni jotain 5-6 vuotta. Ja ihan omasta näkökulmasta näen äidin ja tilanteen ja ihanan oranssin päiväpeiton parisängyssä... lol!!

Kävelemme jossain ja äiti jotain kertoo ja on kumartuneena luokseni, kuulen äidin äänen vaikken tiedä mitä hän sanoo.



Näen tilanteen siitä ihan vierestä tai jopa suoraan pienen itseni silmistä. En ole varma, sitä on helppo vaihdella jos alkaa pohtia.

Oon pieni, väsynyt ja kiukkuinen, ja äiti yrittää olla kiinnittämättä huomiota mun "huonoon käytökseen". Sitten se yhtäkkiä napsahtaa tosi vihaiseksi ja huutaa tai komentaa vihasella äänellä, että vinkuminen loppuu JUST NYT tai saan luvan mennä huoneeseeni ilman mitään lastenohjelmia tai iltapalaa. Minä pelästyn ja itkettää ja yritän jotain itkunsekaista selittää, mutta äiti vaan toistaa, että se loppuu NYT!



Sivusta katsoen tekisi mieli mennä ja ottaa pieni itteni syliin.

vaikka sivusta katselenkin äitiä, enkä niinkään näe itseäni siinä.



7

kävellään hiekkaista polkua pitkin mäkeä ylös. On syksy, koska maassa on keltaisia lehtiä. Molemmilla on kumisaappaat jalassa, äidillä keltaiset haisaappaat ja mulla punaiset.



Katselen tilannetta varmaan lapsen silmin, sillä mä näen vain ne kumisaappaat ja jalat siinä polulla.



Toinen mielikuva on kun rakennettiin äidin kanssa nukkekotikalusteita vanhoista munakennoista. Tai no äiti askarteli ja minä uitin nukkekotinukkeja keittiön tiskialtaassa. Ne oli uimahallissa...

Minä näen iloisen ja touhukkaan pkkutytön ja taaperoa hoitavan äidin, joka samalla säilöö ja pakastaa syksyn satoa. Kaikki henkilöt on puettu vanhoihin ja epäyhteensopiviin vaatteisiin, asunto on pieni rivari, kalustus aika ankea. Paljon kirjoja, iloinen tunnelma.



Eli tyylitaituriksi ja kaunottareksi äitiä ei voi syyttää ;), mutta sisäisesti meidän lapsuus oli turvallinen, iloinen ja "sivistävä". Isä tosin oli hyvnin etäinen ja ihan pihalla käytännön arjesta. Varmasti sekä omasta halustaan että äidin dominoivuuden takia.

Olen rintamamiestalomme alakerrassa.

Äiti tekee ruokaa tai järjestelee tavaroita.

Minä istun keittiön pöydän ääressä ja katselen ulos ikkunasta mietiskellen.



Aika normaalilta arjesta tuo vaikuttaa mutta muistan että olin aika paljon yksikseni lapsena. En muista että äiti olisi koskaan ulkoillut kanssani vaan puki minut ja lähetti pihalle olemaan. Jos yritin tulla sisälle kun oli tylsää tms niin äiti käännytti ovelta. Usein vain oleilin alakerrassa tai omassa huoneessa touhuillen yksikseni.

äiti tekee ruokaa, sytyttää kynttilät ja kutsuu koko perheen pöytään.tulee se tuoksukin nenään :) äiti oli/on ihana.

tilanteen, kun leikimme pikkuveljen (vuotta nuorempi) kanssa eteisessä äidin sukkahousuilla. Äiti ja isä raivoavat toisilleen keittiössä. Teemme sukkahousuista omasta mielestämme hienon rusetin ja mietimme, uskallammeko näyttää sitä äidille, vai olisiko parempi olla vaan kahdestaan, kun ei se kuitenkaan kiinnosta mitä me sanotaan. :( En muista mihin päädyimme.



Joo, meidät huostaanotettiin sitten myöhemmin... Äiti on päässyt irti raivoamisesta, mutta isä on sama hullu kuin ennenkin.

äidillä on kiire eikä ehdi minun kanssani mitään tekemään.



Tämä mielikuva on noussut pintaan viime aikoina, kun joudun omilleni koko ajan sanomaan että ei nyt...



Toinen mielikuva, joka usein on mielessä, on sellainen jossa ollaan veneretkellä. Siinäkin olen omassa näkökulmassani.

Mulla tulee mieleen kuva, kun olen sisarusteni (meitä on viisi sisarusta) kanssa kotimme (rintamamiestalo) alakerrassa touhuilemassa. Äiti hätistelee meitä ulos. On ehkä talvi. Äiti haluaa siivota rauhassa ja meidän pitää mennä ulos leikkimään "raittiiseen ilmaan". Ja sitten ulkoilun jälkeen on ruokaa.



Mulla oli kai ihan hyvä lapsuus päällisin puolin. Äiti oli kyllä aika etäinen. Huolehti kyllä kodista ja lapsistakin, muttei kohdannut tunnetasolla meitä. Isä oli "ulkohommissa", hän tuntui pakenevan omaan maailmaansa sisälläkin lehden taakse.

Mistähän sekin kertoo? En oikeastaan muita mitään, ajasta ennen n 14 ikävuotta. Pari vuotta nuoremmalla veljelläni runsaasti muistikuvia.

Eli mullekin tulee usein mieleen nää mielikuvat omasta lapsuudesta kun nyt paimennan omia lapsiani. Että miten ne mielikuvat jää musitoiksi omaan mieleen. Ja miten oma raivostumiseni herkän uhmaikäisen mieleen. Haluaisin oppia ja jaksaa olla lapsilleni läsnä ihan oikeasti ja pitää sylissä. En muista olleeni koskaan äitini sylissä, tai ehkä silloin, kun hän piti minua sylissä, jotta en pääsisi tekemään pahojani. Siitä jäi jotenkin negatiivinen lataus koskettamista kohtaan.

Pointti siis ei ole että miettii jotain muistoa, vaan koettaa löytää ekaksi mieleen tulevan kuvan äidistä ja itsestään. Ei tarvi olla muisto. Ei tuo minunkaan juttuni ole muisto...

Äiti istuu vessan pöntöllä ja laittaa sidettä kun avaan oven. Ihmettelen miksi äiti käyttää vaippaa, ja äiti kertoo että kaikki naiset joutuu käyttää "pikkuvaippaa" kun tulee isoiksi. Ja minä mietin että en varmana käytä. Ja en muuten käytäkään, aina olen tamponia käyttänyt :D

minä haahuilen yksin olohuoneessa ja mietin mitä tekisin. Ei siis minkäänlaista kontaktia.

pelkään tajuttomasti, koska saan taas verinaarmuille jalat vyöstä



täyntyy myöntää, että vaikka kuinka mietin, en saa positiivista muistikuvaa äidistäni

T: Humanistin tytär