Ohjailiko äitisi elämääsi ollessasi nuori?

No siis tottakai. Sitä kutsutaan kasvattamiseksi. Esimerkiksi vanhempani halusivat että arvostan koulutusta, en kokeilisi huumeita ja että huomioin opiskeluvalinnoissani myös työllistymisnäkökulmaa. Se ei tarkoita ettenkö olisi viime kädessä tehnyt päätöksiäni itse.

Ja minä yritän vaikuttaa omiin lapsiini... että eivät liittyisi kultteihin, läträisi pahasti viinalla tai pukeutuisi perunasäkkiin juhlissa.

Kyllä. Se oli hyvin raskasta. Ymmärryksen sijaan oli vain kontrollointia. Pakenin teininä kotoa. En voinut luottaa.

Ei

Ei näyttänyt kiinnostavan.

Tietysti. Ja kyllä se ohjailu alkoi vähenemään kun minulla tuli ikää lisää. Ei kai se ohjailu vaikuttanut elämääni ainakaan kovin negatiivisesti. Enemmän ärsytti se, että äitini oli lukion opettaja ja kaikki kouluvuodet opettajat suhtautuivat minuun eri tavalla kuin muihin oppilaisiin. Ja tietysti sitten se lukio, ei siinä mitään normaalia ollut kun äitini oli samassa lukiossa opettajana. Ja kun miettii sitä, että melkein jokaisessa kaupassa ja muuallakin, kaikki olivat äitini entisiä oppilaita. Jokainen tiesi, kuka olen, siinä ei kannattanut paljon hölmöillä. Ei kannattanut käydä omassa kaupungissa Alkossa, aina piti mennä reilun 30 km päähän. Ja seurustelukumppanit lähes poikkeuksetta löytyi muualta. Kun en ollut enää lukiossa, niin osa lukiontytöistä oli kiinnostunut minusta. Olivatko oikeasti, vai oliko "hienoa" päästä opettajan pojan kanssa, ihan minne tahansa? 

Mulla on vieläkin ladan ratti niskassa. Siitä ohjasi ja päin peetähän tää on mennyt.

Tottakai? Ainahan vanhemman kuuluu ohjata alaikäistä lasta. Mitä ihmeellistä siinä nyt on?

Kertoi, ettei näin fiksu voi mennä ammattikouluun.

Menin sitten lukioon, kävin sitä vuoden kaksi ja lähdin ammattikouluun opiskelemaan.

Sen jälkeen, vuosia myöhemmin, kyllä sitten hankin ammatin, jota äitini suositteli.

Toisinaan hän on yrittänyt tuputtaa koulutusasioissa liikaa, mutta tarkoitusperät oli hyvät ja tällä hetkellä asiani ovat ns. hyvin hänen aktiivisen tukemisensakin ansiosta. Meillä kuitenkin onneksi sellaiset välit, että olen myös voinut olla omaa mieltä = eri mieltä, se on vaan pitänyt tehdä painokkaasti.

On. Ja arvostan sitä, että oli kiinnostunut minusta ja elämästäni. Minä näen asian tällä tavalla.

Äitini jatkuvasti arvosteli ulkonäköäni, en ollut tarpeeksi laiha ikinä hänen silmilleen. Niinpä en enää aikuisena jaksa kuunnella kenenkään negatiivisia vihjauksia että tarttis laihuttaa. En jaksa. Olen mitä olen. Laihdun kun laihdun.

Jep. Seurustelin 19-vuotiaana 8 vuotta vanhemman kanssa ja siinä kontrolloitiin kun ikäero kuulemma liian suuri. Suhdetta ei otettu tosissaan ja jopa sanottiin "jospa seuraava poikaystävä olisi nuorempi". Sisko kun alkoi seurustella todettiin "nyt on oikean ikäinen". Olisin ymmärtänyt jos kyse olisi ollut alaikäisestä lapsesta tai siitä että parikymppisenä olisi alkanut Keski-ikäisen kanssa. 

En kanna kaunaa. 

Lempeällä kädellä ohjasi kunnon kansalaiseksi. Opiskeluista sain itse päättää.