Tunnetko ihmisiä jotka jumittaa samassa elämäntilanteessa kuin 5 vuotta sitten?

Aika moni opiskeluaikojen jälkeen. 

Tulee heti huonoja mielleyhtymiä mutta ainakin omat työkaverit ovat olleet abouttia samassa elämäntilanteessa jo enemmänkin kuin viisi vuotta. Lapsiperhearki on monotonista.

Jos on vaikkapa pitkässä avioliitossa, niin mitä elämäntilanteessa sitten pitäisi varsinaisesti muuttua?

5 vuotta ei ole mitään. 20 vuotta menee helposti jumittaessa, jos on työ ja perhe.

Sairastuneet näin esimerkiksi. 

Kunpa olisikin noin. 

Vierailija kirjoitti:

Jos on vaikkapa pitkässä avioliitossa, niin mitä elämäntilanteessa sitten pitäisi varsinaisesti muuttua?

Mietin samaa. Olen nyt nelikymppisenä varsin samassa (hyvässä) elämäntilanteessa kuin kolmevitosena. En koe, että tässä olisi ollut tarpeen juurikaan muuttaa elämäntilannetta. 

Asun samalla paikkakunnalla okt:ssa, sama kumppani kuin mitä on ollut yliopistoajoista lähtien, yksityisellä sektorilla erityisasiantuntijana, ei lapsia. Tutkinnot suoritettu, ulkomaan työkokemusta hankittu alle kolmekymppisenä jne. Mihin tässä olisi pitänyt tavoitella päätyvänsä tai minkä pitäisi muuttua seuraavan viiden vuoden aikana? 

Se on miten sen tulkitsee. Itse olen samassa tilanteessa, vaikka ympäristö on muuttunut ja monen ulkopuolisen mielestä elämäkin on muuttunut hurjasti. Olen vaihtanut asuin maata useampaan otteeseen, asuinmuotoa, mutta peruselämä on sama. Sama kiukkukakara, sama mies, sama arki, sama minä. Vaikka ulkoisesti kaikki on vaihtunut 100 kertaan.

Sitten on tyypit jotka ovat menneet ja tehneet, mutta todellakin ovat paikoillaan. Niin hlökohtaisesti kuin uran puolesta.

Jumittaa? Mitäs jos on päässyt siihen elämässä mihin on halunnutkin? Eli nykyinen tila on enemmän kuin hyvä. Pitkä parisuhde, aikuiset lapset, irti oravanpyörästä, talous ok ja terveys ok. Oikeastaan tällä hetkellä en edes halua mitään muutoksia. Ehkä pari lastenlasta olis kiva mutta sehän ei ole meidän päätettävissä ja olis vain mukava lisä meidän mukavaan elämään. Jos tämä on jumi jonkun mielestä niin eipä minun elämään vaikuta. 

Eläkeläiset, jos menee hyvin

Joo minä. Sama kumppani ollut 32 vuotta, sama työpaikka 25 v (no siinä tapahtunut muutoksia) ja samassa omassa talossa viimeiset 21 vuotta. Ihan normaalia minusta ja hyvin pärjäillään.

yhyyyyyyyyy

Millaisia muutoksia tarkoitat? 

Vierailija kirjoitti:

Jos on vaikkapa pitkässä avioliitossa, niin mitä elämäntilanteessa sitten pitäisi varsinaisesti muuttua?

Ei mitään jos kaikki on hyvin. On nähty näitä, jotka jo 10 vuotta on voineet huonosti ja puolisoa haukutaan ja mollataan. Vaan kun kummallakaan ei ole taloudellisia resursseja lähteä omilleen, voimaan paremmin.   

Samassa elämäntilanteessa olen itsekin ollut jo 25 vuotta, enkä vaihtaisi pois! En halua minkään muuttuvan.

Kyllä, vaikkakaan en tunne jumittavani, sillä olen tyytyväinen mukavasta tasaisesta elämästä. En kaipaa mitään erityistä muutosta.

Vierailija kirjoitti:

5 vuotta ei ole mitään. 20 vuotta menee helposti jumittaessa, jos on työ ja perhe.

Tiedän yhden ihmisen, joka on jumittanut elämässään suunnilleen tuon ajan, ja hän on sekä työtön, että lapseton. 
 

Se riippuu siitä, haluaako kukin muuttua tai millaista muutosta.

Viimeiset viisi vuotta ovat tuoneet minulle paljon muutoksia, mutta eivät sitä, mitä todella halusin. Esimerkiksi yritin perustaa oman yrityksen, mutta nyt se on ajautunut pullonkaulaan ja minua saattaa uhata konkurssi. Minusta tuli äiti, ja tyttärelläni oli synnynnäinen epämuodostuma, ja yksinhuoltajaäitinä elämä edessä ei tule olemaan helppoa. Ehkä joidenkin silmissä olenkin hankkinut uusia identiteettejä, kuten naisyrittäjän ja työssäkäyvän äidin. Nyt kuitenkin ymmärrän, että olen ollut hieman kärsimätön ja joskus tehnyt impulsiivisia päätöksiä ennen kuin aika oli oikea, eikä elämää voi peruuttaa tai aloittaa uudelleen.

Juu, itseni.

Vierailija kirjoitti:

Se riippuu siitä, haluaako kukin muuttua tai millaista muutosta.

Viimeiset viisi vuotta ovat tuoneet minulle paljon muutoksia, mutta eivät sitä, mitä todella halusin. Esimerkiksi yritin perustaa oman yrityksen, mutta nyt se on ajautunut pullonkaulaan ja minua saattaa uhata konkurssi. Minusta tuli äiti, ja tyttärelläni oli synnynnäinen epämuodostuma, ja yksinhuoltajaäitinä elämä edessä ei tule olemaan helppoa. Ehkä joidenkin silmissä olenkin hankkinut uusia identiteettejä, kuten naisyrittäjän ja työssäkäyvän äidin. Nyt kuitenkin ymmärrän, että olen ollut hieman kärsimätön ja joskus tehnyt impulsiivisia päätöksiä ennen kuin aika oli oikea, eikä elämää voi peruuttaa tai aloittaa uudelleen.

Älä muutu muutoksen itsensä vuoksi. Tarinasi kuuleminen saa minut masentumaan elämästäsi – yrityslainojen taakasta ja erityistarpeisen tyttären kasvattamisesta – tuplavaikeudesta. Pysy vahvana.