Vaikuttaako vanhempien ero/pitkä liitto siihen kuinka tärkeänä pitää ydinperhettä?

Voipi vaikuttaa tai sitten ei. Riippuu ihan erosta ja sen syistä. Ja ainahan ei itse voi asiaan vaikuttaa jos toinen vaan lähtee. Ei siinä paljon ydinperheet paina. 

Vierailija kirjoitti:

Voipi vaikuttaa tai sitten ei. Riippuu ihan erosta ja sen syistä. Ja ainahan ei itse voi asiaan vaikuttaa jos toinen vaan lähtee. Ei siinä paljon ydinperheet paina. 

Totta, aina ei voi itse vaikuttaa. Mutta se ei muuta sitä kuinka tärkeä arvo ydinperhe on. 

Voi mennä käänteisesti eli sinulle ydinperhe on tärkeä juuri siksi kun sitä ei ollut. Omat vanhempani ovat olleet naimisissa kohta 50 vuotta, mutta ydinperhe ei ole minulle mikään autuaaksi tekevä asia. 

Voi vaikuttaa tai olla vaikuttamatta. Eroamiseen johtavia tilanteita on hyvin erilaisia, kuten on eron syitäkin. Johonkin dynamiikkaan voi vaikuttaa lapsuudenperheestä saadut kokemukset, mutta ei kaikkiin. Eroamisherkkyys voi olla ihmisillä erilainen, ja siihen voi vaikuttaa lapsuudenperheestä saadut negatiiviset tai positiiviset kokemukset. Ystävälläni on negatiivisia kokemuksia lapsuudenperheensä vanhempien avioliitosta, ja se on vaikuttanut hänellä siihen, että hän on itse eronnut useita kertoja herkästi. Itselläni on lapsuudenperheestäni vanhempien avioliitosta myönteinen malli, ja olen itse vaalinut omaa parisuhdettani, joka on kestänyt nyt noin 25 vuotta.

Omilla vanhemmillani oli pitkä liitto joka oli heille ja etenkin meille lapsille yhtä helvettiä. En pidä ydinperhettä itsestään minkäänlaisena arvona, vaan sitä miten vanhemmat hoitavat perheenpyörityksen riippumatta siitä millaisella tavalla perhe on muodostettu.

Vierailija kirjoitti:

Voi vaikuttaa tai olla vaikuttamatta. Eroamiseen johtavia tilanteita on hyvin erilaisia, kuten on eron syitäkin. Johonkin dynamiikkaan voi vaikuttaa lapsuudenperheestä saadut kokemukset, mutta ei kaikkiin. Eroamisherkkyys voi olla ihmisillä erilainen, ja siihen voi vaikuttaa lapsuudenperheestä saadut negatiiviset tai positiiviset kokemukset. Ystävälläni on negatiivisia kokemuksia lapsuudenperheensä vanhempien avioliitosta, ja se on vaikuttanut hänellä siihen, että hän on itse eronnut useita kertoja herkästi. Itselläni on lapsuudenperheestäni vanhempien avioliitosta myönteinen malli, ja olen itse vaalinut omaa parisuhdettani, joka on kestänyt nyt noin 25 vuotta.

Minulla taas ei vanhempien liitto ollut mitenkään hyvä ja tappelivat vuosia eron jälkeenkin. Ehkä juuri siksi haluan pitää oman perheen yhdessä kuolemaan saakka ja liiton onnellisena. Eli halua lapsille jotain mitä en itse saanut. Ap

Sehän riippuu ihan ihmisestä, onko jokin pakkomielle ydinperheeseen. Kuulostaa aika oireelliselta sanoa, että "ero ei ole vaihtoehto". Miksi se ei olisi vaihtoehto? Se, että se mahdollisuus on, ei mitenkään pakota eroamaan, mutta kuulostaa aika omituiselta, että mieluummin vaikka kärsitään hampaat irvessä, kunhan vain saa pidettyä ydinperheen. Mikä siinä lopulta on enää edes arvokasta, jos kyseessä on lähinnä henkinen kärsimys ja kulissi?

Olen lähipiirissä huomannut, että erolapsille ydinperhe on jopa liian tärkeä. 

Omien vanhempien ero ollut liian rankka ja yritetään pitää sitä omaa suhdetta väkisin pystyssä. Erota ei voi, vaikka tapahtuisi mitä. Lapsethan tossa kärsii, mutta kuulemma parempi kuin ero, vaikka ei todellakaan ole. 

 

Varmaan vaikuttaa. Omat vanhemmat ovat pitkässä, riitaisassa liitossa ja en pidä ydinperhettä itseisarvona. Lapsella pitäisi olla oikeus asua kaikilla tavoilla turvallisessa ympäristössä.

Vierailija kirjoitti:

Sehän riippuu ihan ihmisestä, onko jokin pakkomielle ydinperheeseen. Kuulostaa aika oireelliselta sanoa, että "ero ei ole vaihtoehto". Miksi se ei olisi vaihtoehto? Se, että se mahdollisuus on, ei mitenkään pakota eroamaan, mutta kuulostaa aika omituiselta, että mieluummin vaikka kärsitään hampaat irvessä, kunhan vain saa pidettyä ydinperheen. Mikä siinä lopulta on enää edes arvokasta, jos kyseessä on lähinnä henkinen kärsimys ja kulissi?

Kyllä se joskus tarkoittaa sitä että kärsitään hampaat irvessä, ja työstetään niitä ongelmia, kunnes niihin saadaan joku ratkaisu. Minusta tämä on ihan normaalia. Ei töitäkään voi vain jättää tekemättä kun on joku asia vaikeaa. Joskus on myös asioita joista ei ikinä päästä yhteisymmärrykseen, sekin on ihan ok. Kokonaiskuva ratkaisee.  Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sehän riippuu ihan ihmisestä, onko jokin pakkomielle ydinperheeseen. Kuulostaa aika oireelliselta sanoa, että "ero ei ole vaihtoehto". Miksi se ei olisi vaihtoehto? Se, että se mahdollisuus on, ei mitenkään pakota eroamaan, mutta kuulostaa aika omituiselta, että mieluummin vaikka kärsitään hampaat irvessä, kunhan vain saa pidettyä ydinperheen. Mikä siinä lopulta on enää edes arvokasta, jos kyseessä on lähinnä henkinen kärsimys ja kulissi?

Kyllä se joskus tarkoittaa sitä että kärsitään hampaat irvessä, ja työstetään niitä ongelmia, kunnes niihin saadaan joku ratkaisu. Minusta tämä on ihan normaalia. Ei töitäkään voi vain jättää tekemättä kun on joku asia vaikeaa. Joskus on myös asioita joista ei ikinä päästä yhteisymmärrykseen, sekin on ihan ok. Kokonaiskuva ratkaisee.  Ap

Aikuiset voi halutessaan kärsiä, mutta ei ole kiva laittaa lapsia hampaat irvessä kärsimään.

Lisään vielä että jokaisessa liitossa on vaikeita aikoja. Joskus ne kestää pitkäänkin. Siitä on pitkä matka siihen että liitto on pelkkä onneton kulissi. En halua antaa lapsille mallia että ratkaisu on lähteä silloin vain menemään. Jos ei ole oikeasti vaikeita ongelmia, kuten pettämistä, en näe mitään syytä erolle. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sehän riippuu ihan ihmisestä, onko jokin pakkomielle ydinperheeseen. Kuulostaa aika oireelliselta sanoa, että "ero ei ole vaihtoehto". Miksi se ei olisi vaihtoehto? Se, että se mahdollisuus on, ei mitenkään pakota eroamaan, mutta kuulostaa aika omituiselta, että mieluummin vaikka kärsitään hampaat irvessä, kunhan vain saa pidettyä ydinperheen. Mikä siinä lopulta on enää edes arvokasta, jos kyseessä on lähinnä henkinen kärsimys ja kulissi?

Kyllä se joskus tarkoittaa sitä että kärsitään hampaat irvessä, ja työstetään niitä ongelmia, kunnes niihin saadaan joku ratkaisu. Minusta tämä on ihan normaalia. Ei töitäkään voi vain jättää tekemättä kun on joku asia vaikeaa. Joskus on myös asioita joista ei ikinä päästä yhteisymmärrykseen, sekin on ihan ok. Kokonaiskuva ratkaisee.  Ap

No juuri sen takia, että kokonaiskuva ratkaisee, kuulostaa lähinnä pakkomielteeltä sanoa, että "ero ei ole vaihtoehto". Entä, jos kokonaiskuva on todella huono? Entä, jos niihin ongelmiin ei pitkälläkään työstämisellä saada ratkaisua, kärsitäänkö silloin hampaat irvessä hautaan asti? Erityisesti voisi kysyä, että MITÄ JÄRKEÄ? Miksi se ydinperhe on niin tärkeä? Entä, jos ongelmien työstämisen jälkeen ero vaikuttaakin parhaalta ratkaisulta?

Tilanteessa, jossa yhteinen elämä on hampaat irvessä kärsimistä ja jatkuvaa ongelmien työstämistä, ovat usein yhdessä pysymisen "mahdollistavat" "ratkaisut" jotain sen tyyppisiä "kompromisseja" että oikeasti mitään ongelmaa ei saatu pois, vaan keksittiin vain keinot, joilla yritetään olla näkemättä ongelman olemassaoloa. Sitten elämä jatkuu kulisseissa omituisena kämppiselämänä, jossa koko ajan pinnan alla on isot ongelmat, joita ei vaan saatu pois.

"Onko siis kynnys erota pienempi tai suurempi riippuen vanhempien liitosta? "

Muistan että tutkimusten mukaan "ehjästä" perheestä kotoisin olevat eroavat itse epätodennäköisemmin. En kyllä miten suuri ero eroperheiden lapsiin tuossa oli. Mutta että joku vaikutus asialla oli.

Mun vanhemmat oli naimisissa isän kuolemaan asti. Rakkautta varmaan oli, ei sitä kyllä hirveesti näytetty - sukupolviasia varmaan, ja isä oli aika mörökölli muutenkin. 

Mutta siis, olin ainoa lapsi eikä muutenkaan pahemmin sukua ympärillä pyörinyt. En ole ikinä kaivannut "ydinperhettä", velana, ja oon vakaasti samaa mieltä kuin monet jotka pitää mieluummin parhaita ystäviään perheenä kuin jotain random sukulaisia. 

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä että jokaisessa liitossa on vaikeita aikoja. Joskus ne kestää pitkäänkin. Siitä on pitkä matka siihen että liitto on pelkkä onneton kulissi. En halua antaa lapsille mallia että ratkaisu on lähteä silloin vain menemään. Jos ei ole oikeasti vaikeita ongelmia, kuten pettämistä, en näe mitään syytä erolle. Ap

Pettäminen on pieni ongelma, jos vertaa siihen että lapset kasvaa esimerkiksi ympäristössä jossa on aina vaikea ja jännittynyt tai kylmä tunnelma 

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä että jokaisessa liitossa on vaikeita aikoja. Joskus ne kestää pitkäänkin. Siitä on pitkä matka siihen että liitto on pelkkä onneton kulissi. En halua antaa lapsille mallia että ratkaisu on lähteä silloin vain menemään. Jos ei ole oikeasti vaikeita ongelmia, kuten pettämistä, en näe mitään syytä erolle. Ap

Eli nytkö sitten ero onkin vaihtoehto, kunhan vain ongelmat ovat jotain sentyyppisiä, joita sinä et pysty sulattamaan? Miksi sinulle juuri pettäminen kelpaa eron syyksi? Kiinnostaa, että miksi juuri se on asia, jonka vuoksi olisit valmis hajottamaan ydinperheen, jonka vuoksi kuitenkin mielestäsi pitää olla valmis vaikka kärsimään.  Miksi et ihan yhtä lailla näkisi, että pettäminenkin on vain niitä ihan tavallisia vaikeita aikoja, joiden läpi pitää vaan mennä hampaat yhdessä kärsien?

Ja miksi oletat, että yleensä erojen syynä ei olisi oikeasti vaikeat ongelmat?

"Kyllä se joskus tarkoittaa sitä että kärsitään hampaat irvessä, ja työstetään niitä ongelmia, kunnes niihin saadaan joku ratkaisu. Minusta tämä on ihan normaalia. "

Minusta se perusoletus pitäisi olla että parincvalinnalla pyritään löytämään se kumppani jonka kanssa ei edes jouduta vakaviin vaikeuksiin joita sitten pitää ratkoa. Tietenkin tämä on ideaali eikä aina ole mahdollista koska elämä on yllättävää ja ihmiset muuttuvat. 

Mutta siis jos arvostaa ydinperhettä, sen kumppaninvalinnan ykkösasia pitäisi olla se että se kumppani mahdollistaa juuri sen ylläpidon luonteensa, arvojensa ja tavoitteidensa puolesta.

Vierailija kirjoitti:

Voi mennä käänteisesti eli sinulle ydinperhe on tärkeä juuri siksi kun sitä ei ollut. Omat vanhempani ovat olleet naimisissa kohta 50 vuotta, mutta ydinperhe ei ole minulle mikään autuaaksi tekevä asia. 

Sama. Ja oikeastaan en edes arvosta pitkää liittoa, kun katselen vanhempieni yhteiseloa. En käsitä miten jotkut jaksavat riidellä 50 vuotta saman ihmisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Olen lähipiirissä huomannut, että erolapsille ydinperhe on jopa liian tärkeä. 

Omien vanhempien ero ollut liian rankka ja yritetään pitää sitä omaa suhdetta väkisin pystyssä. Erota ei voi, vaikka tapahtuisi mitä. Lapsethan tossa kärsii, mutta kuulemma parempi kuin ero, vaikka ei todellakaan ole. 

 

Näissä aina ihmetyttää, että mitä kamaluuksia siinä liitossa oikein tapahtuu, että lapsetkin oikein kärsivät? Siitä olen samaa mieltä, että jos lapset näkevät vanhemmat aina vain riitelemässä eikä hyviä hetkiä ole ollenkaan, liitossa ei ole järkeä. Mutta miten tuollaiseen tilanteeseeen oikein normaalit ihmiset ajautuvat? Miksi ei osattaisi vaalia sitä hyvää, mikä on suhteessa ollut silloin, kun siihen on ryhdytty?

Minusta on normaalia, että kaikissa ihmissuhteissa ja myös avioliitossa tulee monenlaisia tunteita. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, jos ei yritäkään vaalia avioliittoaan, päästä yli hankalista vaiheista. Kuinka moni lapsi muka valitsee mieluummin valitsee olla osana avioeroperhettä kuin perustyytyväistä ydinperhettä?