Pettymyksiä ihmissuhteissa

UP

Nostan vielä

Älä koveta itseäsi, vaan ole just sellainen kuin olet. Älä odota liikaa tai ylipäätään vastavuoroisuutta, niin et pety. Se on sitten niiden muiden häpeä jos eivät osaa olla ystävällisiä takaisin.

Olisiko kenelläkään antaa jotain hyvää elämänohjetta tähän?

Nostan taas. Onko kenelläkään samanlaista piirrettä ja löytänyt asiaan jonkun järkevän ratkaisun?

Onko sinulla esimerkkiä tilanteista jossa petyt? 

Aika usein ihmissuhteissa. Olen omissa ajatuksissani esimerkiksi hyvä ystävä, joka pitää yhteyttä ja yrittää olla aktiivinen. Mutta sitten kun en saakaan vastakaikua niin tulee pettymys. Olen itse hyvin tunnollinen ja tarkoitan mitä sanon. En harrasta yhtään tällaista hyvän päivän jutustelua - mennään kahville- jos en tarkoita sitä. Esimerkiksi tällaisissa tulee pettymys kun huomaan ettei toinen tarkoittanutkaan sitä mitä sanoi.

Ap

Paha sanoa. Mitä tarkoitat aktiivisella? On olemassa ihmisiä jotka takertuvat kehen tahansa hyvänpäivän tuttuun kuin kuoleva viimeiseen oljenkorteen. Sellaisia karttavat kaikki. Aktiivisuus ei tietenkään aina tarkoita tuota, mutta onko mahdollista että olet liian takertuva?

Tavalliseen small talkiin kuuluu tuo nähdään jossain vaiheessa-höpöttely minkä mainitsit, eikä se tarkoita että sinun kuuluu soittaa heti kotiin päästyäsi ja yrittää sopia kahvitteluaikaa.

Olen kyllä yrittänyt olla olematta takertuva. Tämä on ollut ihan tietoinen ajatus. Hmm... ehkä tässä pitää ottaa jonkinlainen välimatka ja miettiä asioita..

Annan toisen esimerkin; jos ystäväni itse sanoo, että mennään hei kesällä drinkille tai mennään katsomaan joku näyttely heti kun se avautuu. Ja sitten hänestä ei enää kuulukaan. Niin mielestäni tämä ei ole pelkkää small talkia...

No minä olen ehkä toista ääripäätä, supervarovainen. Ja tämä piirre on ehkä korostunut vanhemmiten. Lämpenen kyllä puhumaan ja voisin olla myös ihastuttava ystävä, joka jaksaa kuunnella. Mutta se vaatii minulta luottamusta ja tutustumista.

Ja juuri kaltaistasi ystävää ehkä kaipaankin. Ehkä hiljaisuuteni ja maanläheisyyteni ei kiinnosta, minulla ei ole hirveästi ystäviä. 

Miten muuten on, jos olet jossain tilaisuudessa, jossa saat kuunnella toisten keskusteluja, onko sinulle jokainen potentiaalinen uusi ystävä vai huomaatko hakevasi tietyn tyyppistä ihmistä? 

Neuvoni sinulle:

- Anna toisen valita, mitä hän kertoo itsestään. Älä oleta, että hän kertoo yhtä paljon kuin sinä itse. Tai saattaa jonain päivänä kertoakin, mutta se ei ole heti tänään. 
-Ole kiinnostunut myös toisen asioista sillä tasolla kuin mitä hän kertoo. Pysähdy kuulemaan häntä. 
-sinun ei välttämättä tarvitse olla aina se, joka pitää ihmissuhdetta pystyssä (sehän on kamalan raskastakin) 

Aina ei ehdi eikä jaksa. Mutta jos joku ei ehdi eikä jaksa koskaan, niin hän ei ole kiinnostunut.

Kymppi kysyy: kun joku meno (esim. aiemmin alustavasti sovittu näyttelyyn meno) on ajankohtainen, mitä tapahtuu? 

Ap jatkaa....

tai saatan joskus ohittaa nämä "lupaukset" olankohautuksella, mutta olen huomannut, että ne kuitenkin jäävät jotenkin takaraivoon kummittelemaan.

Laitoin esimerkiksi kesällä yhdelle ystävälleni viestiä, että pääsisikö hän taidenäyttelyyn viikonlopun aikana. Hän laittoi sitten viikonlopun jälkeen viestin, että sorry että hän unohti vastata viestiin. Tämän jälkeen hän itse ehdotti uusia tapaamisia; drinksut, kahvit yms.  Hän oli itse aktiivinen. Mutta mikään näistä ei sitten koskaan toteutunut. Aina sitten kuitenkin tuli jokin este.

Tällaisista kokemuksista olen tullut varovaisemmaksi

Ymmärrän ap:ta koska olen (ehkä) vähän koko ikäni (n 55v)  tuntenut ainakin satunnaisesti jotain tuon kaltaista.

Olen yksineläjä, ei lapsia ei perhettä joten työ, harrastukset ja ystävät/tuttavat ovat minulle tärkeässä roolissa. Olen sosiaalinen, tutustun melko helposti ja olen oppinutkin bongaamaan tuttavapiiristä ne joiden kanssa sitten lähden ehkä enemmän tai aktiivisemmin pitämään yhteyttä, mutta varon liiallista yhteydenpito "pommitusta" jotta vastapuoli ei ahdistu. Pääsääntöisesti aikuisiällä uudet tuttavuuteni ovat perheettömiä tai sitten jo näillä ikävuosilla niin että lapset ovat jo aikuisia, ehkä eronneita tai parisuhde ei ole kovin tiivis että tällä uudella tuttavalla on aikaa ja mielenkiintoa esim ulkoilla yhdessä jne. En itsekään halua vaivata niitä joiden elämäntilanne on ihan joku muu kuin omani, eli on tiivis perhe joka elää vain keskenään, eihän sellaisilla ole aikaa eikä mielenkiintoa jollekin random uudelle tuttavalle.

Joskus tunnen jopa sellaista että en viitsi/uskalla edes pyytää jotain tiettyjä henkilöitä vaikka viikonloppuna ulos syömään tai ulkoilemaan ja kahville kun pelkään että kieltäytyy, jolloin taas petyn. Eteenkin jos ko henkilö on usein torjunut tapaamistarjoukseni, siinä tulee se olo että "rajansa ruikuttamisellakin" vaikka pyyntöjen välillä olisi esim 2 kk. 

Minulla ei ole tuohon tunnepuoleen mitään neuvoa muutakuin että älä takerru siihen "torjutuksi tulemisen" tunteeseen, älä ota sitä henkilökohtaisesti, vaan pyri löytämään niin monta tuttua ja ystävää että sulle riittää seuraa ja kun sinua pyydetään jonnekin niin lähde järjestä vaikka muut menot niin että pääset, sillä moni muukin ajattelee niin että ei viitsi kovin montaa kertaa kysellä jos toinen ei lähde.

Niin onko se sitten parempi oppia olemaan yksinään?  Ehkä pidän "aktiivisuudestani" taukoa ja katson miten käy? Ja yritän olla katkeroitumatta...

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap:ta koska olen (ehkä) vähän koko ikäni (n 55v)  tuntenut ainakin satunnaisesti jotain tuon kaltaista.

Olen yksineläjä, ei lapsia ei perhettä joten työ, harrastukset ja ystävät/tuttavat ovat minulle tärkeässä roolissa. Olen sosiaalinen, tutustun melko helposti ja olen oppinutkin bongaamaan tuttavapiiristä ne joiden kanssa sitten lähden ehkä enemmän tai aktiivisemmin pitämään yhteyttä, mutta varon liiallista yhteydenpito "pommitusta" jotta vastapuoli ei ahdistu. Pääsääntöisesti aikuisiällä uudet tuttavuuteni ovat perheettömiä tai sitten jo näillä ikävuosilla niin että lapset ovat jo aikuisia, ehkä eronneita tai parisuhde ei ole kovin tiivis että tällä uudella tuttavalla on aikaa ja mielenkiintoa esim ulkoilla yhdessä jne. En itsekään halua vaivata niitä joiden elämäntilanne on ihan joku muu kuin omani, eli on tiivis perhe joka elää vain keskenään, eihän sellaisilla ole aikaa eikä mielenkiintoa jollekin random uudelle tuttavalle.

Joskus tunnen jopa sellaista että en viitsi/uskalla edes pyytää jotain tiettyjä henkilöitä vaikka viikonloppuna ulos syömään tai ulkoilemaan ja kahville kun pelkään että kieltäytyy, jolloin taas petyn. Eteenkin jos ko henkilö on usein torjunut tapaamistarjoukseni, siinä tulee se olo että "rajansa ruikuttamisellakin" vaikka pyyntöjen välillä olisi esim 2 kk. 

 

Minulla ei ole tuohon tunnepuoleen mitään neuvoa muutakuin että älä takerru siihen "torjutuksi tulemisen" tunteeseen, älä ota sitä henkilökohtaisesti, vaan pyri löytämään niin monta tuttua ja ystävää että sulle riittää seuraa ja kun sinua pyydetään jonnekin niin lähde järjestä vaikka muut menot niin että pääset, sillä moni muukin ajattelee niin että ei viitsi kovin montaa kertaa kysellä jos toinen ei lähde.

No minulla kyllä juuri tuo sama. Olen kyllä tietoisesti pyrkinyt olemaan ruikuttamatta perään. Ja en tosiaan ole mitenkään viikottain ollut yhteydessä vaan ihan silloin tällöin vain. Ja jos huomaan, että mikään tapaaminen ei koskaan onnistu niin kyllä minä siitä "ystävyyssuhteesta" sitten tajuan lähteä pois

Ap

Tuttu tunne, tässä muutama esimerkki

- tästä on kauan aikaa, mutta eräältä vanhalta lapsuudenaikaiselta ystävältä kuoli mies, esitin osanottoni niin henkilökohtaisesti viestillä kuin fb:ssa, parin vk shokkiajan päästä yritin soitella ja kun ei vastaa laitoin muutamiakin viestejä. En päässyt hautajaisiin (kirkkoon), muu hautajaistilaisuus oli vain lähisuvulle. No olen esittänyt ehkä 3-4x tapaamista vuoden sisällä, koska liikun siellä päin satunnaisesti, ei hänelle ei ikinä sovi ja tuntuu olevan niiiiiin hirveästi kaikea kokoajan ettei ehdi/jaksa mutta sitten kuitenkin valittaa kun häntä ei huomioida, luettelee ketkä eivät tulleet kirkkoon, kuka ei ole muistanut jne. 

-  Paluumuutin 25v jälkeen synnyinkaupunkiini otin fb kautta yhteyttä entiseen tosi hauskaan opiskelukaveriin kenen kanssa aikoinaan parannettiin maailmaa, biletettiin ym ym. Hän kyllä kuulosti ihan ilahtuneelta ja puhui puhelimessakin pitkään, en muista enää kumpi sanoi ensin (ehkä minä) sen "ois kiva nähdä pitkästä aikaa". Kerroin elämäntilanteeni josta hänen olisi pitänyt ymmärtää että saattaisin kaivata seuraa (hän ei ole perheellinen joten olettaisin että tilanne on tuttu). Sitten ei mitään kuuku, näen häntä sattumalta kaupungilla ja toostan monta kertaa jotain tyyliin että oispa kiva vaikka ulkoilla ja ollaampa yhteyksissä jne (en nyt avaa tässä yksityiskohtia). Hänen puolelta ei mitään yhteydenottoa. Taas meni vuosi, laitoin kesällä viestiä et olen lomalla , pitäs keksiä jotain ym ym, pyysin taas kanssani jonnekin tyyliin päiväkahville rantaterassille tms (en siis esitä tarkkaa aikaa vaan tyyliin "loppuviikosta tai viikonloppuna". Ei ehdi kun ihan just menossa xx paikkaan. Ei kuitenkaan ehdota mitään muuta vaikka joka kerta on sanonut että ois kiva rupatella ja muistella menneitä. Tuosta taas ehkä vuosi näin häntä kasvotusten, selkeästi näyttää että ilahtuu näkemisestä, juttelee ilosesti ja taas minä toistan että nähdäämpä jossain kohtaa ja ehdotan vaikka xxx asiaa...  "joo ois kiva ja palataampa asiaan" jne....  Ei mitään yhteydenottoa ei tule vaikka olen kertonut hänelle että on vähän tylsää kun täällä ei oo oikein ystäviä tms... ja tiedän että hänellä on melko aktiivinen elämäntyyli ja paljon tuttuja niin miksi ei voisi joskus pyytää minua mukaan.

Tällaiset harmittaa ja vaikka tiedän että me ihmiset ollaan erilaisia ja meillä on eri tapoja pitää yhteyttä tai olla pitämättä, niin kyllähän siinä tulee väkisinkin sellainen olo että toinen ei ole kiinnostunut tapaamisesta saati mitenkään muutenkaan pitämään yhteyttä. 

Vierailija kirjoitti:

Älä koveta itseäsi, vaan ole just sellainen kuin olet. Älä odota liikaa tai ylipäätään vastavuoroisuutta, niin et pety. Se on sitten niiden muiden häpeä jos eivät osaa olla ystävällisiä takaisin.

Ohjeesi on nimenomaan itsensä kovettamista. 

Anna ihmisten ensin rauhassa näyttää, millaisia ovat, ennen kuin teet oletuksia. Sitten keskity niihin muutamaan, joiden kanssa on oikea molemminpuolinen ihmissuhde. 

Vierailija kirjoitti:

Tuttu tunne, tässä muutama esimerkki

- tästä on kauan aikaa, mutta eräältä vanhalta lapsuudenaikaiselta ystävältä kuoli mies, esitin osanottoni niin henkilökohtaisesti viestillä kuin fb:ssa, parin vk shokkiajan päästä yritin soitella ja kun ei vastaa laitoin muutamiakin viestejä. En päässyt hautajaisiin (kirkkoon), muu hautajaistilaisuus oli vain lähisuvulle. No olen esittänyt ehkä 3-4x tapaamista vuoden sisällä, koska liikun siellä päin satunnaisesti, ei hänelle ei ikinä sovi ja tuntuu olevan niiiiiin hirveästi kaikea kokoajan ettei ehdi/jaksa mutta sitten kuitenkin valittaa kun häntä ei huomioida, luettelee ketkä eivät tulleet kirkkoon, kuka ei ole muistanut jne. 

-  Paluumuutin 25v jälkeen synnyinkaupunkiini otin fb kautta yhteyttä entiseen tosi hauskaan opiskelukaveriin kenen kanssa aikoinaan parannettiin maailmaa, biletettiin ym ym. Hän kyllä kuulosti ihan ilahtuneelta ja puhui puhelimessakin pitkään, en muista enää kumpi sanoi ensin (ehkä minä) sen "ois kiva nähdä pitkästä aikaa". Kerroin elämäntilanteeni josta hänen olisi pitänyt ymmärtää että saattaisin kaivata seuraa (hän ei ole perheellinen joten olettaisin että tilanne on tuttu). Sitten ei mitään kuuku, näen häntä sattumalta kaupungilla ja toostan monta kertaa jotain tyyliin että oispa kiva vaikka ulkoilla ja ollaampa yhteyksissä jne (en nyt avaa tässä yksityiskohtia). Hänen puolelta ei mitään yhteydenottoa. Taas meni vuosi, laitoin kesällä viestiä et olen lomalla , pitäs keksiä jotain ym ym, pyysin taas kanssani jonnekin tyyliin päiväkahville rantaterassille tms (en siis esitä tarkkaa aikaa vaan tyyliin "loppuviikosta tai viikonloppuna". Ei ehdi kun ihan just menossa xx paikkaan. Ei kuitenkaan ehdota mitään muuta vaikka joka kerta on sanonut että ois kiva rupatella ja muistella menneitä. Tuosta taas ehkä vuosi näin häntä kasvotusten, selkeästi näyttää että ilahtuu näkemisestä, juttelee ilosesti ja taas minä toistan että nähdäämpä jossain kohtaa ja ehdotan vaikka xxx asiaa...  "joo ois kiva ja palataampa asiaan" jne....  Ei mitään yhteydenottoa ei tule vaikka olen kertonut hänelle että on vähän tylsää kun täällä ei oo oikein ystäviä tms... ja tiedän että hänellä on melko aktiivinen elämäntyyli ja paljon tuttuja niin miksi ei voisi joskus pyytää minua mukaan.

Tällaiset harmittaa ja vaikka tiedän että me ihmiset ollaan erilaisia ja meillä on eri tapoja pitää yhteyttä tai olla pitämättä, niin kyllähän siinä tulee väkisinkin sellainen olo että toinen ei ole kiinnostunut tapaamisesta saati mitenkään muutenkaan pitämään yhteyttä. 

Sinun pitää tietenkin ehdottaa jotain konkreettista eikä ”oispa kiva nähdä”. Sano, että mennäänkö torstaina klo 18 kahville.