Yksinäisyys on välillä hirveää

Minusta yksinoleminen on mahtavaa! Vältät turhia riitoja, joista mieli pahoittuu pitkäksi aikaa. Itse en edes pidä riitelystä. Voin tasan levätä silloin kun haluan, eikä tarvi miettiä, milloin taas toinen hyökkää ja mistä asiasta. Ei joudu vänkäämään ostoslistasta tai siitä kuka käy kaupassa. Paljon, paljon asioita, joista pitää kaiken aikaa sopia. Kestän yksinolemisen henkisesti oikein mainiosti. Nautin yksinolosta. Pystyn satsaamaan haluamiini asioihin paljon paremmin ja kattavammin. Kiitos siis tulee välittömästi. Ikävää olisi myös asua niin kuin joku muu määrää. ym. ym.

Takana avioliitto mahdottoman miehen kanssa. Myös siskot riiteleviä ja puhuvat paljon keksittyä pahaa takana.

Muutama hyvä ystävä jäänyt, jotka ymmärtävät olla kohteliaita. Se on molemminpuolista. Useimmat naapureista mukavia ja ystävällisiä. Joskus jään heidän kanssaan juttelemaan.

Meillä on vain tämä yksi elämä. Minä en enää yhtään aio tuhlata sitä turhiin riitelelyihin. Voin satsata asioihin, joista nautin. Oloni on seesteinen.

Mikä on se syy miksi ihmiset eivät enää keräänny yhteen kuten joskus 50-luvulla vierailtiin naapureissa ja jäätiin juttelemaan porukalla kyläkaupalle? Uupumus ja kiire? Itsekkyys? Ylenkatse kanssaeläjiä kohtaan et ei jakseta liian erilaisia ihmisiä kuin mitä itse on? Eli arvottaminen?

Miks katellaa mieluiten sohvalla kännykkää kuin istuttaisiin kaunista iltaa kerrostalojen yhteisillä penkeillä jutellen maailman asioista hetkisen verran monenlaisten eri ihmisen kanssa, perheenäitien, vanhusten?  Moni saisi purkaa huoliaan ja ymmärryksemme laajentuisi toisten tilanteista.

Jokuhan tässä muuttui, kun nykyään tietää ettei ole mitään asiaa mennä istumaan mihinkään porukkaan jota ei entuudestaan tunne, eikä sittenkään. Miksi emme enää hyväksy toisia? 

Jos kuvittelen millainen maailma olisi jos kaikki olisi luonnollisesti eikä vinksinvonksin, kerääntyisimme yhteen emmekä vihaisi toisiamme kuten nyt. Viha on pelkoa. Miksi pelkäämme toisiamme? Oikeasti en ymmärrä mikä tämän aiheutti.

Vierailija kirjoitti:

Mikä on se syy miksi ihmiset eivät enää keräänny yhteen kuten joskus 50-luvulla vierailtiin naapureissa ja jäätiin juttelemaan porukalla kyläkaupalle? Uupumus ja kiire? Itsekkyys? Ylenkatse kanssaeläjiä kohtaan et ei jakseta liian erilaisia ihmisiä kuin mitä itse on? Eli arvottaminen?

Miks katellaa mieluiten sohvalla kännykkää kuin istuttaisiin kaunista iltaa kerrostalojen yhteisillä penkeillä jutellen maailman asioista hetkisen verran monenlaisten eri ihmisen kanssa, perheenäitien, vanhusten?  Moni saisi purkaa huoliaan ja ymmärryksemme laajentuisi toisten tilanteista.

Jokuhan tässä muuttui, kun nykyään tietää ettei ole mitään asiaa mennä istumaan mihinkään porukkaan jota ei entuudestaan tunne, eikä sittenkään. Miksi emme enää hyväksy toisia? 

Jos kuvittelen millainen maailma olisi jos kaikki olisi luonnollisesti eikä vinksinvonksin, kerääntyisimme yhteen emmekä vihaisi toisiamme kuten nyt. Viha on pelkoa. Miksi pelkäämme toisiamme? Oikeasti en ymmärrä mikä tämän aiheutti.

Mikä on se vuosikymmen, jolloin istuttiin  kerrostalojen yhteisillä penkeillä? Siis aikuiset, jotka eivät siinä samalla vahtineet pihalla leikkiviä pieniä lapsiaan?

Vierailija kirjoitti:

Ei nainen voi olla yksinäinen. Nainen saa helposti kumppanin.

Olen 37-v nainen enkä ole koskaan seurustellut. Tietääkseni yksikään mies ei ole koskaan ollut kiinnostunut minusta.

Jos on syntynyt rumaksi niin joutuu elää yksin. Jos on vielä tyhmä ja lahjaton niin se on viimeinen niiitti. Ei kukaan halua sellaisen kanssa olla kuten minä.

Vierailija kirjoitti:

Kai se yksinäisyys on parempi kuin parisuhdepainajainen

Eli ainoa vaihtoehto on valita ruton ja koleran väliltä?

Vierailija kirjoitti:

Kai se yksinäisyys on parempi kuin parisuhdepainajainen

Missä todellisuudessa yksinäisyys on synonyymi sinkkuudelle?

Minä olisin mieluummin yksin kuin tämänhetkisen väkivaltaisen puolison kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Lue ihmisten huonoja parisuhdekertomuksia niin huomaat kuinka kivaa on olla vapaa.

Mutta on myös hyviä parisuhteita, minulla oli 50 vuotta, kunnes kuolema erotti. Oli niin rakastava puoliso, etten koskaan löydä toista.

Tuo on kyllä tosi jännä juttu. Minä olen lähes aina yksin mutta yksinäinen vain kerran parissa vuodessa. Asenteesta se on kiinni. Olen riittävän älykäs tajuamaan, että se seura ei yleensä ole kovin tasokasta ja suurin syy mielenterveysongelmille on muut ihmiset ja heidän käytös, ei yksinäisyys.

Joi tiedän tunteen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei nainen voi olla yksinäinen. Nainen saa helposti kumppanin.

Olen 37-v nainen enkä ole koskaan seurustellut. Tietääkseni yksikään mies ei ole koskaan ollut kiinnostunut minusta.

Täällä sama, tosin yhden ainoan kerran elämän aikani seurustellut ja sekin kesti vain vuoden,koskaan ikinä ei ole miehet osoittaneet romanttista kiinnostusta,on sanottu vain etten ole heidän tyyppiä/haukuttu rumaksi.  

Vierailija kirjoitti:

Jos on syntynyt rumaksi niin joutuu elää yksin. Jos on vielä tyhmä ja lahjaton niin se on viimeinen niiitti. Ei kukaan halua sellaisen kanssa olla kuten minä.

Joo lottovoitto minulle kun olen kaikkea kolmea.

Vierailija kirjoitti:

Minä olisin mieluummin yksin kuin tämänhetkisen väkivaltaisen puolison kanssa.

Miksi et lähde? Rakasta ja arvosta itseäsi, sinun EI PIDÄ HYVÄKSYÄ väkivaltaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olisin mieluummin yksin kuin tämänhetkisen väkivaltaisen puolison kanssa.

Miksi et lähde? Rakasta ja arvosta itseäsi, sinun EI PIDÄ HYVÄKSYÄ väkivaltaa.

Taloudellisista ja uhkailuiden takia on vaikea lähteä koska en halua jättää lasta pulaan.

Viihdyn paljon yksin, koska seurassa koen itseni aina yksinäiseksi. Yksin en ikinä. 

Vierailija kirjoitti:

Huomasin että kesä on yksinäiselle ystävä sekin, kun on paljon enemmän ilmaisia mahdollisuuksia olla ulkona ja on toiveikkaampi ja pirteämpi olo. Linnut on tulleet ystäviksi, kukat. Syksyisin olen sitten surullinen. Se päivä kun huomaa ettei erästä tiettyä lempilintulajia enää näy missään, raastaa syvältä. Ihmisten seura tai tapahtumat eivät itselleni tuo onnea. Nyt vielä ainoa ystävä, eli äiti kuoli alkukeväästä yllättäen.

Osanottoni suruusi.