Lue keskustelun säännöt.
Diagnoosien vyöry: ADHD, ADD, ASD, OCD, PTSD, C-PTSD
05.09.2026 |
https://areena.yle.fi/1-78377596
Psykiatrien sopimuksiin kehitetystä hallinnollisesta käsitejärjestelmästä on syntynyt osalle ihmisistä uusi tapa rakentaa identiteettiä ja kuvailla itseään. Osaan diagnooseista on alettu liittämään positiivisia määreitå, kuten "supervoima".
Diagnoosit eivät kuitenkaan kerro mitään ongelmien syistä, vaan ne kuvailevat pelkästään oireita. Silti niistä puhutaan ikään kuin sairauksina, vaikka diagnooseina ne ovat verrattavissa lähinnä päänsärkyyn, joka ei myöskään kerro mitään itsensä syystä.
Miksi diagnoosien kysyntä on niin suurta?
Kommentit (54)
Kerron nyt surullisen faktan. Onnea ei valitettavasti kukaan meille anna. Ei toinen ihminen, eikä lääkepurkki. Kukaan ei ole sitä meille velkaa. Se on löydettävä itse. Ei tämä aikuisuus helppoa ole yhtään kenellekään. Jokainen muukin meistä kamppailee sen kanssa, rakastetaanko minua vai kuolenko yksin vanhainkodin siivouskaapin lattialle. Välillä sitä koettaa unohtaa tuskan ja vetää kännit viinalla tai jeesuksella. Lopun aikaa meidän muidenkin täytyy pitää torjunta päällä ja elää feikkihymy naamalla epävarmuuksiemme kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle ADHD-diagnoosi ja lääkitys on mahdollistanut sen, että voin olla enemmän sellainen kuin haluaisin. Ilman lääkitystä en vaan saa pakotettua itseäni tekemään asioita samalla tavalla, ja koen olevani alisuorittaja. Nyt tuntuu siltä, että saan paljon paremmin hyödynnettyä potentiaaliani. Pitäisi sitä ja pitäisi tätä on muuttunut siihen, että saan oikeasti tehtyä ne asiat joita haluan.
Tuo kuulostaa aivan itseltäni ja veljeltäni! Ja luokkatovereilta. Onkohan ADHD tarttuvaa.
Voidaan sanoa, että jokaisessa meissä on eriasteisia neurokirjonpiirteitä, sillä niiden kirjo on laaja.
Ihmisillä on tylsää ja he tarvitsevat tekemistä. Ennen opeteltiin vaikka soittamaan pianoa, nykyään toistellaan kuin papukaija psykologien tarinoita.
Itselle tuli cpstd pitkän ja moniulotteisen yhteisöllisen väkivallan seurauksena. Se jatkui pari vuotta, palautumiseen meni tuplat. Kun tilanne oli päällä tajusin mistä on kyse, mutta ylläpidin ja rakensin identiteettiäni koko ajan muualle. Ammattiini, harrastuksiini, jne. Ja kehitin näitä myös. Toipumisen rinnalla siis itkien rakensin itselle uutta elämää sitä aikaa varten, kun traumoista ollaan päästy.
Käsittelin traumoja aikani itsekseen, mutta sain lopulta myös voimallista apua yllättävältä taholta. Nykyään asia on muinaishistoriaa enkä muistele sitä, muuten kun jos sattuu tulemaan puheeksi.
Vierailija kirjoitti:
Itselleni oli parantava kokemus tajuta että tietynlaiset ihmiset ovat sellaisia ettei kannata edes yrittää mitään heidän kanssaan, erilaisista neurotyypeistä johtuen se empatiakuilu on niin valtava että helpommalla pääsen kun käännän selkäni kuilulle ja kohdistan katseeni ja energiani kuilun omalla puolella oleviin. En kaipaa enää yhtään kokemusta että olisin jotenkin vääränlainen tai viallinen, kelpaamaton, liian erilainen vaan haluan kokea olevani ihan tavallinen.
Käyttäytyvän puutteellisuuden piikkiin sen sijaan, että aletaan skannaamaan onko itsessäni nyt jotain vikaa.
Vierailija kirjoitti:
Muistatteko kun koko parin sadan oppilaan koulussa oli 1 ADHD?
Muistan kuinka omassa tuon kokoisessa koulussa kasarilla oli kaksi isoa (25+ oppilasta) luokallista ADHD/autistilapsia, itsekin yksi heistä. Ilman diagnooseja olimme kaikki ja vain harvat opettajat pärjäsi meidän kanssa.
Isot suvut joissa nämä neurotyypit periytyvät. Kummasti meidän lapset saavat tänä päivänä diagnoosit, eikä olla edes se diagnoosirypäsalue, Karjalaako se oli?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistatteko kun koko parin sadan oppilaan koulussa oli 1 ADHD?
Kasvava trendi onkin, että nämä nelikymppiset (naiset) hakevat näitä diagnooseja.
Ja kuormittavat sotea ja hidastavat sellaisten lasten pääsyä tutkimuksiin, joille diagnoosista ja lääkityksestä ehtisi olla paljon enemmän apua. Monet keski-ikäiset haluavat se diagnoosin vain siksi, jotta saavat selityksen sille miksi elämä meni vähän pieleen.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärtääkseni ADHD ja ADD lasketaan nykyään samaksi. Ennen se meni vain niin, että lapsilla sama sairaus/oire luokiteltiin ADHD-nimellä ja aikuisilla ADD-nimellä.
Käsittääkseni ei noin. ADD on ilman sitä Hyperaktiivisuutta. Mulla ei ole sitä vaan keskittymiskyvyn häiriö. Normisti pärjään, mut joskus onnistun sössimään lähes joka ainoa asian. Iän myötä se on mennyt pahemmaksi :(
Diagnoosin ja lääkkeet olisin saanut; en silloin ottanut.
Mt-hoitaja soitti: Luultavasti saat sen add-diagnoosin, mutta lääkitykseen on sitouduttava. Käsitin sen niin, et sitten alkoholi on no-no. Mulla vaan se kaveripiiri on niitä baarikavereita. Eipä silti, alkanut tympimään heidänkin jutut eli .....
No, kuukauden päästä on lääkärille aika, katotaan mitä "tohtorisetä" sanoo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistatteko kun koko parin sadan oppilaan koulussa oli 1 ADHD?
Kasvava trendi onkin, että nämä nelikymppiset (naiset) hakevat näitä diagnooseja.
Ja kuormittavat sotea ja hidastavat sellaisten lasten pääsyä tutkimuksiin, joille diagnoosista ja lääkityksestä ehtisi olla paljon enemmän apua. Monet keski-ikäiset haluavat se diagnoosin vain siksi, jotta saavat selityksen sille miksi elämä meni vähän pieleen.
Lapsuudessani Yleisradiosta tuli Urheiluruutu. Nyt Ylestä on tullut ”Uhreiluruutu”. 80-luvulla kilpailtiin, kuka heittää keihästä pisimmälle. ”Uhreiluruudussa” kilpaillaan, kuka heittää keihästä kaikkein lyhimmälle. Sen jälkeen etsitään syyllinen. Syyllinen on aina joku muu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistatteko kun koko parin sadan oppilaan koulussa oli 1 ADHD?
Muistan kuinka omassa tuon kokoisessa koulussa kasarilla oli kaksi isoa (25+ oppilasta) luokallista ADHD/autistilapsia, itsekin yksi heistä. Ilman diagnooseja olimme kaikki ja vain harvat opettajat pärjäsi meidän kanssa.
Isot suvut joissa nämä neurotyypit periytyvät. Kummasti meidän lapset saavat tänä päivänä diagnoosit, eikä olla edes se diagnoosirypäsalue, Karjalaako se oli?
Elämme harhassa, että mielenterveysongelmien, yms määrä on kasvanut. Siitä ei ole pienintäkään todistetta. Voimme kyllä päästä tutkimaan ennen eläneiden ihmisten kroppaa, mutta emme sitä, mitä mielessä liikkui. Ihminen ei ole onnellisuuskone. Ihminen on hengissäselviämiskone.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistatteko kun koko parin sadan oppilaan koulussa oli 1 ADHD?
Kasvava trendi onkin, että nämä nelikymppiset (naiset) hakevat näitä diagnooseja.
Ja kuormittavat sotea ja hidastavat sellaisten lasten pääsyä tutkimuksiin, joille diagnoosista ja lääkityksestä ehtisi olla paljon enemmän apua. Monet keski-ikäiset haluavat se diagnoosin vain siksi, jotta saavat selityksen sille miksi elämä meni vähän pieleen.
Lapsuudessani Yleisradiosta tuli Urheiluruutu. Nyt Ylestä on tullut ”Uhreiluruutu”. 80-luvulla kilpailtiin, kuka heittää keihästä pisimmälle. ”Uhreiluruudussa” kilpaillaan, kuka heittää keihästä kaikkein lyhimmälle. Sen jälkeen etsitään syyllinen. Syyllinen on aina joku muu.
Kun Freud oli vielä muotia, sai sentään syyttää kaikesta äitiään. Nykyään syyllinen ovat erilaiset neuroepätyypillisyydet.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on EPEK - ei pysty ei kykene. Jotkut sanoo, että kyseessä on vain laiskuus mutta ehei, ei kato vaan pysty eikä kykene.
Tuolle on myös kirjainyhdistelmä PDA/EDA. Valitettavasti eurooppalaiset psykiatrit eivät ole ottaneet sitä luokituksiinsa.
Kyse on siitä, että ihminen välttelee pakonomaisesti kaikenlaisia normaaliin elämään kuuluvia vaatimuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En halua erottua joukosta. Mulle oli tärkeää itseni kannalta tietää miksi koen elämän erilailla kuin muut. Olen tuntenut itseni vähempiarvoiseksi koko elämäni koska olen ollut jatkuvasti ylikuormittunut.
Vaikka en pääsisikään koskaan ADHD-tutkimuksiin niin tiedän että mulla on se ja nyt voin keskittyä parantamaan elämääni siltä osin paremmaksi.
Voimme ottaa minkä tahansa sadan hengen ryhmän mistä päin maailmaa tahansa, ja siinä on aina suunnilleen sama määrä tietynlaisia ihmisiä.
”Mulle oli tärkeää itseni kannalta tietää miksi koen elämän erilailla kuin muut.”
Tämä on just se asia mikä on ihan perseestä, kaikki halutaan ahtaa siihen samaan muottiin. Jos et ole kuten tuhannet muut, on elämässäsi jotakin vikaa ja se pitää lääkitä pois. Sitä voi verrata tilanteeseen, jossa auton bensatankin valo palaa punaisella. Huoltoasemalle ajon sijaan merkkivalon päälle lätkäistään hymynaamatarra ja jatketaan matkaa.
Ikävien tunteiden ohittaminen voi tuntua hetken helpottavalta, mutta et sä laastarin avulla pääse itseäsi karkuun. Tunteet pitää tuntea. Tarkoitus ei ole toimia vaan tuntea. Tunteet ovat kehollisia. Siksi niitä ei pidä torjua vaan hyväksyä, että nyt tuntuu tältä, nyt sattuu, nyt tuntuu etten riitä. Ja sitten päästää irti. Hyväksyä itsensä ja epätäydellisyytensä.
Kun ihmiselle on lapsuudesta alkaen tullut selväksi, että hän on vääränlainen, tyhmä, sopeutumaton ja riittämätön tähän maailmaan missä muut näyttävän viihtyvän, kunhan hän ei ole sotkemassa asioita, voi diagnoosi auttaa asian käsittelyssä ja itsensä hyväksymisessä. Auttaa löytämään keinot, joiden avulla saa esim. opiskelut ja työt työt hoidettua. Eihän kukaan voi istua kotona tuntemassa, kyllä elämässä täytyy myös toimia.
Vierailija kirjoitti:
Itselleni oli parantava kokemus tajuta että tietynlaiset ihmiset ovat sellaisia ettei kannata edes yrittää mitään heidän kanssaan, erilaisista neurotyypeistä johtuen se empatiakuilu on niin valtava että helpommalla pääsen kun käännän selkäni kuilulle ja kohdistan katseeni ja energiani kuilun omalla puolella oleviin. En kaipaa enää yhtään kokemusta että olisin jotenkin vääränlainen tai viallinen, kelpaamaton, liian erilainen vaan haluan kokea olevani ihan tavallinen.
Komppaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistatteko kun koko parin sadan oppilaan koulussa oli 1 ADHD?
Muistan kuinka omassa tuon kokoisessa koulussa kasarilla oli kaksi isoa (25+ oppilasta) luokallista ADHD/autistilapsia, itsekin yksi heistä. Ilman diagnooseja olimme kaikki ja vain harvat opettajat pärjäsi meidän kanssa.
Isot suvut joissa nämä neurotyypit periytyvät. Kummasti meidän lapset saavat tänä päivänä diagnoosit, eikä olla edes se diagnoosirypäsalue, Karjalaako se oli?
Elämme harhassa, että mielenterveysongelmien, yms määrä on kasvanut. Siitä ei ole pienintäkään todistetta. Voimme kyllä päästä tutkimaan ennen eläneiden ihmisten kroppaa, mutta emme sitä, mitä mielessä liikkui. Ihminen ei ole onnellisuuskone. Ihminen on hengissäselviämiskone.
Sotilaatkaan eivät olleet sympaattisia, kaikkia Suomen murteita tasaisesti ja humoristisesti puhuvia sankareita. Sotaveteraanit eivät kaikki olleet niitä suloisia vanhuksia, jollaisina heitä vielä viimeisen kerran kierrätetään Linnan juhlissa kuin sirkuseläimiä. Oikeassa sotaelokuvassa olisi myös samanlaisia mykkiä paskiaisia kuten nykyihmisissäkin. Ja mielialaongelmista kärsiviänatseja. ”Ei tietenkään Haluaisin nähdä rehellisen sotaelokuvan, jossa kaikki sotilaat eivät vastaa meidän nykyistä arvomaailmaamme. Enkä pilkkaa veteraaneja. Heidän valjastaminen olemaan juuri sellaisia, kuin me haluamme, on vastenmielistä. Veteraaneissa oli nynneröitä, r*aiskaajia, ja narsisteja siinä missä sympaattisia linnanjuhlatanssijoita. He olivat traumatisoituneina melkoisia persereikiä omille lapsilleen. Enkä ihmettele, kun nykyään traumatisoidutaan jo siitä, kun kätilö huutaa vahingossa tyttö.
Olen huomannut, että kirjon tietoisuus ja siitä puhuminen on tullut lähiaikoina todella esille. Elin aikuisuuteen asti vailla kunnon tietoa autismista, kunnes sain yllättäen itse diagnoosin ja pian tuon jälkeen olen alkanut paljastua muille ihmisille. Ennen minulta kysyttiin vähän vihjaillen, että mitä kummallista minussa on, mutta nykyään vain ihmiset tietävät tai olettavat. ”Kun sinulla on tuo autismi niin…” Iik, kuka kertoi?
Täälläkin diagnoosin hankkimisen syyksi on kerrottu itseymmärrys ja miksi on sellainen kuin on. Miksi itseymmärrys vaatii lääkärin tekemän luokituksen?
Miksei ihminen voi kuvailla itseään persoonansa ominaisuuksien kautta?
Esim. "Olen vilkas ja elämyshakuinen tyyppi, joka pitkästyy rutiineista ja kiinnostuu uusista ärsykkeistä. Parhaimmillani olen luova ja asialle omistautuva, mutta lyhytjänteisyys heikentää pitkän aikavälin tavoitteiden saavuttamista. Minulla on heikko itseohjautuvuus, ja kukoistan parhaiten tehtävissä, joissa saan toimia muiden ohjauksessa. Olen huumorintajuinen tyyppi, joka osaa elää hetkessä ja ottaa ilon irti."
Vielä 20v sitten oli ihan normaalia kuvailla itseään tällä tavalla. Nykyään aika käytetään omien asioiden edistämisen sijaan siihen, että kuvataan omista hankaluuksista video tiktokkiin #adhd aivot
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En halua erottua joukosta. Mulle oli tärkeää itseni kannalta tietää miksi koen elämän erilailla kuin muut. Olen tuntenut itseni vähempiarvoiseksi koko elämäni koska olen ollut jatkuvasti ylikuormittunut.
Vaikka en pääsisikään koskaan ADHD-tutkimuksiin niin tiedän että mulla on se ja nyt voin keskittyä parantamaan elämääni siltä osin paremmaksi.
Voimme ottaa minkä tahansa sadan hengen ryhmän mistä päin maailmaa tahansa, ja siinä on aina suunnilleen sama määrä tietynlaisia ihmisiä.
”Mulle oli tärkeää itseni kannalta tietää miksi koen elämän erilailla kuin muut.”
Tämä on just se asia mikä on ihan perseestä, kaikki halutaan ahtaa siihen samaan muottiin. Jos et ole kuten tuhannet muut, on elämässäsi jotakin vikaa ja se pitää lääkitä pois. Sitä voi verrata tilanteeseen, jossa auton bensatankin valo palaa punaisella. Huoltoasemalle ajon sijaan merkkivalon päälle lätkäistään hymynaamatarra ja jatketaan matkaa.
Ikävien tunteiden ohittaminen voi tuntua hetken helpottavalta, mutta et sä laastarin avulla pääse itseäsi karkuun. Tunteet pitää tuntea. Tarkoitus ei ole toimia vaan tuntea. Tunteet ovat kehollisia. Siksi niitä ei pidä torjua vaan hyväksyä, että nyt tuntuu tältä, nyt sattuu, nyt tuntuu etten riitä. Ja sitten päästää irti. Hyväksyä itsensä ja epätäydellisyytensä.
Kun ihmiselle on lapsuudesta alkaen tullut selväksi, että hän on vääränlainen, tyhmä, sopeutumaton ja riittämätön tähän maailmaan missä muut näyttävän viihtyvän, kunhan hän ei ole sotkemassa asioita, voi diagnoosi auttaa asian käsittelyssä ja itsensä hyväksymisessä. Auttaa löytämään keinot, joiden avulla saa esim. opiskelut ja työt työt hoidettua. Eihän kukaan voi istua kotona tuntemassa, kyllä elämässä täytyy myös toimia.
Jos haukkuu itseään ja muita aamusta iltaan, niin on taatusti ikävä olo kaiket päivät. Monelle tuntuu olevan vaikea myöntää, että omilla ajatuksilla on jotain merkitystä. Kyllä niillä on. Ajatuksista syntyy asenne, joka tuottaa toimintaa. Toiminta tuottaa seurauksia ja noista seurauksista syntyy elämä.
Nuo on niin käteviä siitä, kun mukana seuraa yleensä amfetamiinipohjainen lääkitys
Diagnoosi auttaa löytämään itseä auttavaa tietoa, ei tarvitse hukata vuosikymmeniä yritykseen ja erehdyksen. Minua on auttanut ihan ratkaisevasti se että ymmärsin mikä on vahingollinen vanhempani diagnoosi, näen nyt ne vahingollista toimintatavat ja osaan suojella itseäni ja pystyn paranemaan. Ymmärsin myös mikä on oma diagnoosini, mikä on sen taustalla ja saan oikeasti toimivaa apua juuri siihen ongelmaan.
Itselleni oli parantava kokemus tajuta että tietynlaiset ihmiset ovat sellaisia ettei kannata edes yrittää mitään heidän kanssaan, erilaisista neurotyypeistä johtuen se empatiakuilu on niin valtava että helpommalla pääsen kun käännän selkäni kuilulle ja kohdistan katseeni ja energiani kuilun omalla puolella oleviin. En kaipaa enää yhtään kokemusta että olisin jotenkin vääränlainen tai viallinen, kelpaamaton, liian erilainen vaan haluan kokea olevani ihan tavallinen.