Miten muut jaksavat jatkuvia vastoinkäymisiä?

Toki siinä välissä on ollut hyviäkin asioita, ja kokonaisuutena elämä on ihan ok, mutta vähän väliä tulee iskua oikealta ja vasemmalta, isompaa ja pienempää. 

Eivät sitä kaikki kestäkään. Toiset ajatuvat riippuvuuksiin. Toiset hakevat apua Jeesukselta ja tulevat uskoon kestääkseen vähän paremmin. On ainakin tyhjää potkaistuaan Jumalan huomassa.

Luottaen Taivaan Isään.

Hän antaa voimat, jokaiselle päivälle.

Huonosti. Kumppanin tuella jotenkin. Yksin en varmaan jaksaisi enää, tai en olisi jaksanut pitkään aikaan...

Mustalla huumorilla pääsee pitkälle. Muutama kirosana, joskus itku, ja taas jaksaa puskea hampaat irvessä vastatuuleen. 60 vuoden kokemuksella.

Elämällä päivän kerrallaan, katsomalla eteenpäin, huomioimalla pienetkin ilon tai kiitollisuuden aiheet, hyväksymällä ettei elämä ole helppoa silti se on elämisen arvoista.
Kyllähän se on asenteesta kiinni miten vastoinkäymiset vastaanottaa. 

Kaikki loppuu aikanaan, myös ne vastoinkäymiset. Ikuisesti täällä ei ole kärsimässä kukaan. Yritän repiä iloa pienistä asioista. Juuri kävin juomassa parvekkeella kupin kahvia ja nuuhkimassa lähestyvän syksyn tuoksua. Se toi hieman iloa.

Minullakin on onneksi puoliso, muuten olisin varmaan kuollut tai jossain katuojassa. Välillä myös mietitytää miksi pitää yhdelle ihmiselle kasaantua niin paljon vaikeuksia. Ap 

Minut tekee vahvaksi lapsuus, joka on ollut hyvä tai ainakin olen tiennyt, että minusta välitetään ja olen turvassa. Siitä on tullut vahvuus, että tietää olevan ihmisiä, jotka auttavat kun pyytää apua.

Vaikka viimeiset 30v ovat olleet aika kauheita, usein kun tulee uutta niin ajatukseni alkaa olla ahaa tämäkin vielä ja tuntuu että kokoajan myös jotenkin varaudun vielä pahempaan. Toki elämä on latistunut tunteita  sieltä positiiviselta puolelta myös eli suurta riemua tai surua en tunne.

Vierailija kirjoitti:

Minut tekee vahvaksi lapsuus, joka on ollut hyvä tai ainakin olen tiennyt, että minusta välitetään ja olen turvassa. Siitä on tullut vahvuus, että tietää olevan ihmisiä, jotka auttavat kun pyytää apua.

Vaikka viimeiset 30v ovat olleet aika kauheita, usein kun tulee uutta niin ajatukseni alkaa olla ahaa tämäkin vielä ja tuntuu että kokoajan myös jotenkin varaudun vielä pahempaan. Toki elämä on latistunut tunteita  sieltä positiiviselta puolelta myös eli suurta riemua tai surua en tunne.

Samoin, sellainen katastrofiajattelu on tuttua, usein stressaan ihan mitättömistä asioista todella paljon, ja lopulta ne meneekin ihan ok. Ap

Vierailija kirjoitti:

Minut tekee vahvaksi lapsuus, joka on ollut hyvä tai ainakin olen tiennyt, että minusta välitetään ja olen turvassa. Siitä on tullut vahvuus, että tietää olevan ihmisiä, jotka auttavat kun pyytää apua.

Vaikka viimeiset 30v ovat olleet aika kauheita, usein kun tulee uutta niin ajatukseni alkaa olla ahaa tämäkin vielä ja tuntuu että kokoajan myös jotenkin varaudun vielä pahempaan. Toki elämä on latistunut tunteita  sieltä positiiviselta puolelta myös eli suurta riemua tai surua en tunne.

Piti vielä lisätä tuo kauneuden löytäminen pienistä asioista, kerran join aamukahvia epätoivoisena itkien, auringonsäde teki sateenkaaren kyyneleihini, pieni toivon, kauneuden hetki kaiken sen kamaluuden keskelle.

Ap, voimia vaikeuksiisi! Itsellenikin on osunut vastoinkäymisiä mutta myös ihmeellistä onnea. Ajan mittaan vastoinkäymiset kuuluvat kaikkien elämään, ja vaikka tämä voi kuulostaa naivilta, uskon että ne myös jalostavat. Ne syventävät ymmärrystä elämästä ja lisäävät empatiaa toisia kohtaan, opettavat arvostamaan hyviä asioita ja asettavat asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Apua saa ja pitää silti pyytää - ei tarvitse vain sinnitellä ja kärsiä. Itseäni auttavat myös ihan höpsötkin tv-sarjojen ja kirjojen traagiset sankarit, joihin voin samaistua: Harry Potterillakin oli tosi vaikeaa, ja hänestä tuli legenda! :D 

Vierailija kirjoitti:

Ap, voimia vaikeuksiisi! Itsellenikin on osunut vastoinkäymisiä mutta myös ihmeellistä onnea. Ajan mittaan vastoinkäymiset kuuluvat kaikkien elämään, ja vaikka tämä voi kuulostaa naivilta, uskon että ne myös jalostavat. Ne syventävät ymmärrystä elämästä ja lisäävät empatiaa toisia kohtaan, opettavat arvostamaan hyviä asioita ja asettavat asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Apua saa ja pitää silti pyytää - ei tarvitse vain sinnitellä ja kärsiä. Itseäni auttavat myös ihan höpsötkin tv-sarjojen ja kirjojen traagiset sankarit, joihin voin samaistua: Harry Potterillakin oli tosi vaikeaa, ja hänestä tuli legenda! :D 

Samaa mieltä osin, mutta jotkut asiat on vaan sellaisia että "se mikä ei tapa, vahvistaa" ei oikein pidä paikkaansa. Jotkut asiat vain hajottaa, ja niiden kanssa opittava elämään, kuten perheenjäsenen kuolema. Ap

Ap, otan osaa menetyksiisi. Olen tuo jolle vastasit ja itsekin olen viime vuosina menettänyt kaksi läheistä jotka lähtivät liian varhain. Olet tottakai oikeassa, suru ja ikävä eivät koskaan väisty kokonaan. Mutta silti koen että nyt ymmärrän enemmän. Ymmärrän muita menetyksen kokeneita, ymmärrän niitä joilla ei ole vanhempaa, ymmärrän jotakin siitä että elämä on elettävä nyt koska huomista ei ehkä tule. Tästä ymmärryksestä olen kuitenkin kiitollinen, vaikka sen hinta on liian suuri.