Miten esim. hoitajat ja muut, jotka kohtaatte kuolemaa, koette sen että potilas/asiakas kuolee?

Minusta se ei ole tuolla tapaa joko/tai että joko tunteeton robotti tai sitten vahvoja tunnekokemuksia. En minä niitä itselleni kuitenkin suht vieraita ihmisiä varsinaisesti suremaan jää. Tätä helpottaa myös se, että kyseessä on vanhusyksikkö, jossa on jo tiedossa etukäteen, että ihmiset yleensä viettää suht vähän aikaa ja kuoleman kautta täältä poistutaan. Olisi eri, jos kuoleva olisi esim. sairas lapsi. Mutta tässä vanhusten tapauksessa, joskus sitä jopa ajattelee, että pääsi pois, varsinkin jos vointi on ollut heikko pitkään, ja kuolema oli helppo. Yleensä kuolema vaan herättää lieviä ajatuksia elämän hauraudesta ja siitä millainen loppu on kun vanhaksi elää, mutta ei syviä henkilökohtaisia tunnereaktioita. Enemmän "syvä huokaus" ja sitten mitä pitää seuraavaksi tehdä, kuin suru. Omaisten surun kohtaaminen on se, mikä toisinaan herättää enemmän tunteita.

Kuolema on luonnollinen asia. Nykyihmisen on sitä usein vaikea ymmärtää. Vielä parisataa vuotta sitten oli mm. aivan luonnollista, että yksi tai useampi perheenjäsen kuoli jo lapsena, surullista toki, mutta eloon jääneiden piti jatkaa eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Kuolema on luonnollinen asia. Nykyihmisen on sitä usein vaikea ymmärtää. Vielä parisataa vuotta sitten oli mm. aivan luonnollista, että yksi tai useampi perheenjäsen kuoli jo lapsena, surullista toki, mutta eloon jääneiden piti jatkaa eteenpäin.

Unohdit vastata otsikon kysymykseen.

Vierailija kirjoitti:

Kuolema on luonnollinen asia. Nykyihmisen on sitä usein vaikea ymmärtää. Vielä parisataa vuotta sitten oli mm. aivan luonnollista, että yksi tai useampi perheenjäsen kuoli jo lapsena, surullista toki, mutta eloon jääneiden piti jatkaa eteenpäin.

Ei tässä kysytty onko kuolema luonnollinen asia. Jos sinä kuolet huomenna, sekin on täysin luonnollista. Eri pohdinta on sitten se, herättääkö se kenessäkään mitään tunteita.

Koen että se tavallaan kuuluu työhön, yleisesti en jää niitä niin miettimään. Kuten joku jo aiemmin sanoikin niin koska ovat yleensä vieraita ihmisiä niin ei se kuolemakaan herätä samoja tunteita kuin vaikka omien läheisten kuolema. En sanoisi että mikään tunteeton tai robotti, mutta ei sitä vieraan ihmisen kuolemaa vaan sillä tavalla tule kohdattua niin henkilökohtaisesti.

Joskus herättää tunteita. Joskus surettaa, joskus olen saattanut olla jopa iloinen suunnattoman kärsimyksen loppumisesta.

No, potilastyössä siihen oppii suhtautumaan. Herättää tunteita, mutta ne eivät ota valtaa yleensä. 

Josku joku kohtalo saattaa koskettaa enemmän. Esim. oman lapsen ikäisen/oloisen lapsen kuolema. 

Vierailija kirjoitti:

Koen että se tavallaan kuuluu työhön, yleisesti en jää niitä niin miettimään. Kuten joku jo aiemmin sanoikin niin koska ovat yleensä vieraita ihmisiä niin ei se kuolemakaan herätä samoja tunteita kuin vaikka omien läheisten kuolema. En sanoisi että mikään tunteeton tai robotti, mutta ei sitä vieraan ihmisen kuolemaa vaan sillä tavalla tule kohdattua niin henkilökohtaisesti.

Kyllä. Se on sitä itsensä suojaamista, jonka ammatillisuus tuo.

Kyllä siinä itke tulee.Hoitajakin on tunteva ihminen työnsä ohella.Vanhukset on ihania hoidettavia,olen itse tehnyt töitä sanon "vauvasta vaariin ,kehitysvamm.jne).Ennen hoitajan työ  oli kutsumus ammatti.Nykyään se ei sitä ole,huomaa työssä.Vääränlaisia ihmisiä alalle siinnyt.Tämä kyllä on poistunut hoitoalakatakin.En jaksaisi enää

Ei kuoleminen herätä niinkään tunteita, varsinkaan jos se on luonnollista ja odotettavissa olevaa. Mutta jokin muu kyllä on herättänyt tunteita, jos vaikka potilasta kohdellaan huonosti tai potilaassa näkee väkivallan merkkejä esimerkiksi kotikäynnillä. 

Se ei herätä tunteita, jos ihminen kuolee sairauteen tai vanhuuteen, koska se on luonnollista. Kaikkia ei voi onnettomuuksiltakaan pelastaa. Mutta joskus psykiatrian puolella kyllä muutamat itsemurhat herätti tunteita. Niihin en tottunut, vaan tuli itsesyytös, että miksi en tajunnut etukäteen jne. 

Jotkut koskettavat enemmän, jotkut vähemmän. On ihan inhimillistä kokea tunteita. He ovat kuitenkin yleensä vieraita ihmisiä. Omaisten reaktiot liikuttavat joskus paljon. Itseä koskettaa esimerkiksi sellainen perhe, joka tukee toisiaan hienosti tai yksin paikalle saapuva iäkäs puoliso. Nuoren menehtyminen ja läheisten suru on usein raastavaa seurattavaa. Olen kuitenkin ammattilainen ja sellaisena esiinnyn. Kyynel valuu poskelle kotona tai omalla toimistolla.

Eipä juuri kosketa. Enemmän v......a kun joutuu asiasta ilmoittelemaan omaisille.

Mukavalta jos kyseessä on inseli.

Ei empaattiset kykene tekemään hoitotyötä. Niin se vain on. Jäljelle jäävät tunnekylmät. Pääasia että palkka juoksee. 

Vierailija kirjoitti:

Mukavalta jos kyseessä on inseli.

Tai sinä

Vierailija kirjoitti:

Ei empaattiset kykene tekemään hoitotyötä. Niin se vain on. Jäljelle jäävät tunnekylmät. Pääasia että palkka juoksee. 

Empatia on huonoksi hoitotyössä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei empaattiset kykene tekemään hoitotyötä. Niin se vain on. Jäljelle jäävät tunnekylmät. Pääasia että palkka juoksee. 

Empatia on huonoksi hoitotyössä. 

Kuinka niin? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mukavalta jos kyseessä on inseli.

Tai sinä

Sitä odotellaan.  Tai jos edes pääsisi mt hoitoon.

Riippuu monesti siitä, onko asiakas/potilas nuori vai vanha, kuinka pitkä hoitosuhde on ollut, mitkä ovat kuolemaan johtaneet asiat (onko kuolema äkillinen, onnettomuus vai jo pitkään ollut odotettavissa ja ehkä jopa helpotus potilaan kärsimyksen näkökulmasta). 

Joskus ei tunnu juurikaan se itse kuolema varsinaisesti surulliselta itselle, toki se aina hetkeksi pysäyttää ja tietynlainen kunnioitus vainajaa kohtaan on aina niissä tilanteissa läsnä.

Surevien omaisten kohtaaminen kuitenkin nostaa lähes aina omatkin tunteet vahavastikin pintaan ja omien läheisten menetysten aiheuttamat muistot ja omat kokemukset tulevat mieleen.