Lue keskustelun säännöt.
4v lapsen viihdyttäminen
17.08.2026 |
Alan olla aika pulassa lapseni kanssa. 4 vuotias vaatii jatkuvaa viihdyttämistä eikä minulla meinaa kestää mielenterveys enää. Tiedän, itse halusin lapsia, mutta vuosien saatossa oma mielenterveys on mennyt todella huonoksi enkä meinaa selvitä enää. 5-6h arkipäivisin ja yli 10h viikonloppuisin. En keksi enää tekemistä, isosiskoonsa ei kiinnosta viettää hetkeäkään aikaa pikkusiskonsa kanssa, 6 vuoden ikäero niin ymmärtäähän sen.
Ei vain itselläni kestä kuunnella sitä valitusta ja itkua kun kukaan ei halua tehdä mitään hänen kanssaa, päiväkoti pelastaa paljon.
Kommentit (69)
Vierailija kirjoitti:
Pahin virhe mitä vanhempana voi tehdä on se, että menee johonkin terveydenhuoltoon valittamaan väsymystä. Siitä seuraa automaattinen lasu, ja sitä kautta vapauden ja yksityisyyden menetys.
Ehkäpä lasu olisi ihan aiheellinen, nythän AP.n lapsi on vain riesa ja rasite, eikä saa tarvitsemaansa hoivaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tästä syystä olen pienien ikäerojen kannalla. Isolla erolla tai ainokaiset ovat koko ajan kinuamassa huomiota ja seuraa aikuiselta.
Osa lapsista on introverttejä ja viihtyvät yksikseen. Pienillä ikäeroilla lapset tappelevat aivan valtavasti, jopa hengenvaarallisesti.
Täällä monet vastaa kertomalla miten heidän lapset on viihtyneet itsekseen pitkiä aikoja jo pienestä pitäen. Eli kertovat aivan eri temperamenttityypin lapsista kuin AP:n lapsi. Itse törmäsin tähän, miten valtavia voi olla temperamenttierot, kun kuopus syntyi. Esikoinen, poika, oli maailman helpoin temperamentti. Tosiaan, jo vauvana unilta herättyään saattoi vaan makailla rauhassa pinnasängyssä maailmaa katselemassa, ja hyvin rauhallinen ja itsekseen viihtyvä temperamentti siitä eteenpäinkin.
Sitten syntyi tytär. Tämä oli heti alusta eri maata. Heti kauhea huuto kun heräsi unilta. Vaati jatkuvaa liikettä ja kanniskelua, tai taas epätoivoista itkua. Ja leikki-iässä tosiaan tuollainen kuin AP kuvaa, jatkuvasti valittamassa että on TYLSÄÄ erittäin dramaattisesti. Ja kun ehdotti sellaisia tavallisia tekemisiä, eli leiki veljen kanssa, tee palapeliä, piirrä jotain, tai osallistu vaikka kun äiti leipoo pullia, niin vihainen "EI KUN MÄ HALUAN HAUSKAA TEKEMISTÄ" oli vastaus. Mikään ehdotettu ei yleensä kelvannut, ellei se ollut tyyliä lähdetään huvipuistoon. Eli hän kaipasi enemmän intensiteettiä kuin mitä tavallinen arki toi. Mutta kun ei sitä aina voi antaa, niin ei siinä voinut muuta kuin kestää. Ja valvoa, ettei tytär mennyt esim. kiusaamaan pikkuveljeään tai rikkomaan jotain, kun oli tylsää ja haki stimulaatiota. Hänellä kun oli myös taipumus purkaa tylsyys-ahdistustaan tuollaisilla tavoilla.
Loppujen lopuksi asia vaan meni niin, että se raskas vaihe oli vaan kestettävä, niin tyttären kuin vanhempien. Kyllä se siitä onneksi helpottui kouluiässä, kun tuli itsenäisemmäksi. Mutta ei hän helppo temperamentti tule varmasti koskaan olemaan. Joskus huolestuttaa, että millainenhan tulee olemaan teini-ikä.
Entä 40- vuotiaan ja sitä vanhemman viihdyttäminen?
https://www.facebook.com/groups/5264967959/posts/10163253136382960/
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tästä syystä olen pienien ikäerojen kannalla. Isolla erolla tai ainokaiset ovat koko ajan kinuamassa huomiota ja seuraa aikuiselta.
Osa lapsista on introverttejä ja viihtyvät yksikseen. Pienillä ikäeroilla lapset tappelevat aivan valtavasti, jopa hengenvaarallisesti.
Niinpä. Itsellä ja isoveljellä oli ikäeroa 1 v 10 kk. Isoveli oli vähän tuollainen AP:n kuvaaman tapainen, eli jossain iässä ei viihtynyt hetkeäkään yksin eikä sietänyt tylsyyttä. Mitä hän sitten teki kun oli tylsää? Purki ärtymyksensä minuun, tai perheen koiraan. Useamman kerran silmiini heitettiin hiekkaa hiekkalaatikolla, vedettiin tukasta, kaadettiin pyörällä. Tai ainakin leikkini tuhottiin tai lelut vietiin. Tai vaikka jos piirtelin jotain, veli tuli piirtämään päälle mustaa söhröä. Mä olin kuulemma jo 3-vuotiaana sanonut, että kun minusta tulee iso, minä T A P A N veljen 😭 Nyt aikuisina meillä on ihan hyvät välit kyllä, ja ymmärrän ettei poikaparka voinut mitään luonteelleen siinä iässä, mutta kertoo kuinka ahdistavana koin jatkuvan kiusaamisen kohteena olon. Ei mikään ihana asia ollut sisarus silloin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Opetelkaa lukemaan vaikka Aku Ankalla.
60 luvulla syntyneenä muistelen , että harvassa oli ne kerrat kun vanhemmat ehtivät leikkiä lasten kanssa. Tekivät töitä. Me lapset osallistuttiin leipomisiin, siivoamisiin jne mutta että vanhemmat olisivat leikkineet- sitä en muista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmaan joku naapuri olis mielissään jos saisi oman lapsensa teille leikkimään.
Uh, meidän kuopus oli myös 4-vuotiaana todella kiinni minussa. Se oli uuvuttavaa! Ei kaivannut niinkään viihdyttämistä mutta tuntui kuin olisin ollut hänen turvariepunsa. Hän on edelleen koululaisena hyvin herkkä ja jännittää paljon. Silti nykyään on huomattavasti helpompaa, kun on suuntautunut myös kavereihin, uppoutuu omiin tosi hienoihin askarteluihinsa ja käy muutamassa harrastuksessa, mutta selvästi tarvitsee paljon rauhallisemman arjen kuin aivan eriluonteinen esikoinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siriina kirjoitti:
Äiti on maailman kaunein sana. Varsinkin, kun kuulet sen 47 kertaa ennenkuin saat aamulla ensimmäisen kahvin kuppiin.
Onko lapsella aina ollut tylsää ja vaatinut aikaa? Mitä teet, kun lapsi kinuaa 'viihdytystä'?
Pakotan itseni ulos pyöräilemään tai vaan kävelemään. En pysty leikkimään kovin pitkiä aikoja. Toivoisin, että saisin apua mielenterveyspuolelta tähän jaksamiseen, ei mulla ole pitkään aikaan ollut mieli terveenä. Olisi hirveän kiva vielä joskus tuntea muitakin tunteita, kuin väsymystä ja sitä loputonta ahdistusta.
Kannattaa hakea apua. Tietysti mieli olisi hyvä hoitaa kuntoon. Lisäksi jotkin muutkin tukitoimet voisivat olla tarpeen. Olisikohan Mannerheimin lastensuojeluliitolla jotain, mikä auttaisi..? Ehkä jotain toimintaa, neuvontaa?
Vierailija kirjoitti:
Täällä monet vastaa kertomalla miten heidän lapset on viihtyneet itsekseen pitkiä aikoja jo pienestä pitäen. Eli kertovat aivan eri temperamenttityypin lapsista kuin AP:n lapsi. Itse törmäsin tähän, miten valtavia voi olla temperamenttierot, kun kuopus syntyi. Esikoinen, poika, oli maailman helpoin temperamentti. Tosiaan, jo vauvana unilta herättyään saattoi vaan makailla rauhassa pinnasängyssä maailmaa katselemassa, ja hyvin rauhallinen ja itsekseen viihtyvä temperamentti siitä eteenpäinkin.
Sitten syntyi tytär. Tämä oli heti alusta eri maata. Heti kauhea huuto kun heräsi unilta. Vaati jatkuvaa liikettä ja kanniskelua, tai taas epätoivoista itkua. Ja leikki-iässä tosiaan tuollainen kuin AP kuvaa, jatkuvasti valittamassa että on TYLSÄÄ erittäin dramaattisesti. Ja kun ehdotti sellaisia tavallisia tekemisiä, eli leiki veljen kanssa, tee palapeliä, piirrä jotain, tai osallistu vaikka kun äiti leipoo pullia, niin vihainen "EI KUN MÄ HALUAN HAUSKAA TEKEMISTÄ" oli vastaus. Mikään ehdotettu ei yleensä kelvannut, ellei se ollut tyyliä lähdetään huvipuistoon. Eli hän kaipasi enemmän intensiteettiä kuin mitä tavallinen arki toi. Mutta kun ei sitä aina voi antaa, niin ei siinä voinut muuta kuin kestää. Ja valvoa, ettei tytär mennyt esim. kiusaamaan pikkuveljeään tai rikkomaan jotain, kun oli tylsää ja haki stimulaatiota. Hänellä kun oli myös taipumus purkaa tylsyys-ahdistustaan tuollaisilla tavoilla.
Loppujen lopuksi asia vaan meni niin, että se raskas vaihe oli vaan kestettävä, niin tyttären kuin vanhempien. Kyllä se siitä onneksi helpottui kouluiässä, kun tuli itsenäisemmäksi. Mutta ei hän helppo temperamentti tule varmasti koskaan olemaan. Joskus huolestuttaa, että millainenhan tulee olemaan teini-ikä.
Ihmettelen myös kommentteja, kuinka 4-vuotiaan pitää osata jo sitä tai tätä. 4-vuotias on vielä pieni lapsi, joka opettelee maailmaa. Tempperamentti on mitä on, toki lapsen pitää opetella pärjäämään myös yksin, mutta ei se nyt ihan niiin mene, että sen kuin jätät lapsen yksin niin kyllä se keksii tekemistä. Aivan varmasti keksii, mutta se tekeminen voi sitten olla ihan mitä vain eikä välttämättä todellakaan mitään legojen rakentamista.
Ap:lle sanoisin samaa kuin monet muutkin. Päiväkotipäivän jälkeen vielä hetkeksi leikkimään jonnekin leikkipuistoon, siitä kotiin syömään. Sen jälkeen joko lähdette ulkoilemaan tai sitten touhuamista kotona. Kotitöitä, yhteisiä leikkejä (palapeli, legot, pelit jne.). Välillä kutsukaan päiväkotikavereita kylään tai sopikaa leikkitreffit vielä iltaan. Ja tietenkin ne kotityöt. Siivotkaa, tehkää ruokaa, viikatkaa pyykkejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä monet vastaa kertomalla miten heidän lapset on viihtyneet itsekseen pitkiä aikoja jo pienestä pitäen. Eli kertovat aivan eri temperamenttityypin lapsista kuin AP:n lapsi. Itse törmäsin tähän, miten valtavia voi olla temperamenttierot, kun kuopus syntyi. Esikoinen, poika, oli maailman helpoin temperamentti. Tosiaan, jo vauvana unilta herättyään saattoi vaan makailla rauhassa pinnasängyssä maailmaa katselemassa, ja hyvin rauhallinen ja itsekseen viihtyvä temperamentti siitä eteenpäinkin.
Sitten syntyi tytär. Tämä oli heti alusta eri maata. Heti kauhea huuto kun heräsi unilta. Vaati jatkuvaa liikettä ja kanniskelua, tai taas epätoivoista itkua. Ja leikki-iässä tosiaan tuollainen kuin AP kuvaa, jatkuvasti valittamassa että on TYLSÄÄ erittäin dramaattisesti. Ja kun ehdotti sellaisia tavallisia tekemisiä, eli leiki veljen kanssa, tee palapeliä, piirrä jotain, tai osallistu vaikka kun äiti leipoo pullia, niin vihainen "EI KUN MÄ HALUAN HAUSKAA TEKEMISTÄ" oli vastaus. Mikään ehdotettu ei yleensä kelvannut, ellei se ollut tyyliä lähdetään huvipuistoon. Eli hän kaipasi enemmän intensiteettiä kuin mitä tavallinen arki toi. Mutta kun ei sitä aina voi antaa, niin ei siinä voinut muuta kuin kestää. Ja valvoa, ettei tytär mennyt esim. kiusaamaan pikkuveljeään tai rikkomaan jotain, kun oli tylsää ja haki stimulaatiota. Hänellä kun oli myös taipumus purkaa tylsyys-ahdistustaan tuollaisilla tavoilla.
Loppujen lopuksi asia vaan meni niin, että se raskas vaihe oli vaan kestettävä, niin tyttären kuin vanhempien. Kyllä se siitä onneksi helpottui kouluiässä, kun tuli itsenäisemmäksi. Mutta ei hän helppo temperamentti tule varmasti koskaan olemaan. Joskus huolestuttaa, että millainenhan tulee olemaan teini-ikä.
On huono juttu, jos koko elämä pitää olla extremeä ja huippukokemuksia.
Tuliko muuten seuraamuksia, kun lapsi rikkoi tahallaan jotain? Osaako ottaa vastuun tekemisistään, vai onko aina päässyt luistamaan kaikesta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä monet vastaa kertomalla miten heidän lapset on viihtyneet itsekseen pitkiä aikoja jo pienestä pitäen. Eli kertovat aivan eri temperamenttityypin lapsista kuin AP:n lapsi. Itse törmäsin tähän, miten valtavia voi olla temperamenttierot, kun kuopus syntyi. Esikoinen, poika, oli maailman helpoin temperamentti. Tosiaan, jo vauvana unilta herättyään saattoi vaan makailla rauhassa pinnasängyssä maailmaa katselemassa, ja hyvin rauhallinen ja itsekseen viihtyvä temperamentti siitä eteenpäinkin.
Sitten syntyi tytär. Tämä oli heti alusta eri maata. Heti kauhea huuto kun heräsi unilta. Vaati jatkuvaa liikettä ja kanniskelua, tai taas epätoivoista itkua. Ja leikki-iässä tosiaan tuollainen kuin AP kuvaa, jatkuvasti valittamassa että on TYLSÄÄ erittäin dramaattisesti. Ja kun ehdotti sellaisia tavallisia tekemisiä, eli leiki veljen kanssa, tee palapeliä, piirrä jotain, tai osallistu vaikka kun äiti leipoo pullia, niin vihainen "EI KUN MÄ HALUAN HAUSKAA TEKEMISTÄ" oli vastaus. Mikään ehdotettu ei yleensä kelvannut, ellei se ollut tyyliä lähdetään huvipuistoon. Eli hän kaipasi enemmän intensiteettiä kuin mitä tavallinen arki toi. Mutta kun ei sitä aina voi antaa, niin ei siinä voinut muuta kuin kestää. Ja valvoa, ettei tytär mennyt esim. kiusaamaan pikkuveljeään tai rikkomaan jotain, kun oli tylsää ja haki stimulaatiota. Hänellä kun oli myös taipumus purkaa tylsyys-ahdistustaan tuollaisilla tavoilla.
Loppujen lopuksi asia vaan meni niin, että se raskas vaihe oli vaan kestettävä, niin tyttären kuin vanhempien. Kyllä se siitä onneksi helpottui kouluiässä, kun tuli itsenäisemmäksi. Mutta ei hän helppo temperamentti tule varmasti koskaan olemaan. Joskus huolestuttaa, että millainenhan tulee olemaan teini-ikä.
Ihmettelen myös kommentteja, kuinka 4-vuotiaan pitää osata jo sitä tai tätä. 4-vuotias on vielä pieni lapsi, joka opettelee maailmaa. Tempperamentti on mitä on, toki lapsen pitää opetella pärjäämään myös yksin, mutta ei se nyt ihan niiin mene, että sen kuin jätät lapsen yksin niin kyllä se keksii tekemistä. Aivan varmasti keksii, mutta se tekeminen voi sitten olla ihan mitä vain eikä välttämättä todellakaan mitään legojen rakentamista.
Ap:lle sanoisin samaa kuin monet muutkin. Päiväkotipäivän jälkeen vielä hetkeksi leikkimään jonnekin leikkipuistoon, siitä kotiin syömään. Sen jälkeen joko lähdette ulkoilemaan tai sitten touhuamista kotona. Kotitöitä, yhteisiä leikkejä (palapeli, legot, pelit jne.). Välillä kutsukaan päiväkotikavereita kylään tai sopikaa leikkitreffit vielä iltaan. Ja tietenkin ne kotityöt. Siivotkaa, tehkää ruokaa, viikatkaa pyykkejä.
Eihän se lapsi ole yksin, kun vanhempi on siellä kotona. Tottakai sitä lasta valvotaan koko ajan, mutta se on ihan eri asia kuin jatkuva huomion antaminen ja viihdyttäminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tästä syystä olen pienien ikäerojen kannalla. Isolla erolla tai ainokaiset ovat koko ajan kinuamassa huomiota ja seuraa aikuiselta.
Osa lapsista on introverttejä ja viihtyvät yksikseen. Pienillä ikäeroilla lapset tappelevat aivan valtavasti, jopa hengenvaarallisesti.
Niinpä. Itsellä ja isoveljellä oli ikäeroa 1 v 10 kk. Isoveli oli vähän tuollainen AP:n kuvaaman tapainen, eli jossain iässä ei viihtynyt hetkeäkään yksin eikä sietänyt tylsyyttä. Mitä hän sitten teki kun oli tylsää? Purki ärtymyksensä minuun, tai perheen koiraan. Useamman kerran silmiini heitettiin hiekkaa hiekkalaatikolla, vedettiin tukasta, kaadettiin pyörällä. Tai ainakin leikkini tuhottiin tai lelut vietiin. Tai vaikka jos piirtelin jotain, veli tuli piirtämään päälle mustaa söhröä. Mä olin kuulemma jo 3-vuotiaana sanonut, että kun minusta tulee iso, minä T A P A N veljen 😭 Nyt aikuisina meillä on ihan hyvät välit kyllä, ja ymmärrän ettei poikaparka voinut mitään luonteelleen siinä iässä, mutta kertoo kuinka ahdistavana koin jatkuvan kiusaamisen kohteena olon. Ei mikään ihana asia ollut sisarus silloin.
Tämä on nyt jo täysin OT, mutta mulla on 3 lasta ja molemmissa väleissä noin 5 vuotta (luonnon päätös, ei meidän), ja on kyllä ollut helppoa sen suhteen että lapset eivät ole koskaan kiusanneet toisiaan eivätkä tapelleet. Ja ikäerosta huolimatta heillä on tosi hyvät suhteet. Nyt keskimmäinen 11v (tyttö) ja kuopus 6v (poika) ovat leikkineet keskenään todella paljon matkoilla ja mökeillä oltaessa, heillä on tosi hauskaa yhdessä. Leikkivät myös viikonloppuaamut ja keskimmäinen lähtee mielellään retkelle, uimahalliin jne meidän ja pikkuveljen kanssa, vaikka kavereitakin on. Olen ollut aika yllättynyt, koska oletin kuulemani perusteella, että meillä lapset eivät tule sitten koskaan leikkimään yhdessä kun ei onnistuttu tuota 2v ikäeroa järjestämään.
Vierailija kirjoitti:
Varmaan joku naapuri olis mielissään jos saisi oman lapsensa teille leikkimään.
Ei kai ap halua vielä toisen lapsia riesakseen, vaan ennemminkin se toinen perhe voisi ottaa ap:n lapsen hoitoon? Mutta suuri vaara tällaisella lapsella myös loukkaantua vieraassa ympäristössä, erityisesti jos toisessa perheessä on vain rauhallisia lapsia ja vaaroja ei ole tarvinnut miettiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tästä syystä olen pienien ikäerojen kannalla. Isolla erolla tai ainokaiset ovat koko ajan kinuamassa huomiota ja seuraa aikuiselta.
Osa lapsista on introverttejä ja viihtyvät yksikseen. Pienillä ikäeroilla lapset tappelevat aivan valtavasti, jopa hengenvaarallisesti.
Niinpä. Itsellä ja isoveljellä oli ikäeroa 1 v 10 kk. Isoveli oli vähän tuollainen AP:n kuvaaman tapainen, eli jossain iässä ei viihtynyt hetkeäkään yksin eikä sietänyt tylsyyttä. Mitä hän sitten teki kun oli tylsää? Purki ärtymyksensä minuun, tai perheen koiraan. Useamman kerran silmiini heitettiin hiekkaa hiekkalaatikolla, vedettiin tukasta, kaadettiin pyörällä. Tai ainakin leikkini tuhottiin tai lelut vietiin. Tai vaikka jos piirtelin jotain, veli tuli piirtämään päälle mustaa söhröä. Mä olin kuulemma jo 3-vuotiaana sanonut, että kun minusta tulee iso, minä T A P A N veljen 😭 Nyt aikuisina meillä on ihan hyvät välit kyllä, ja ymmärrän ettei poikaparka voinut mitään luonteelleen siinä iässä, mutta kertoo kuinka ahdistavana koin jatkuvan kiusaamisen kohteena olon. Ei mikään ihana asia ollut sisarus silloin.
Tämä on nyt jo täysin OT, mutta mulla on 3 lasta ja molemmissa väleissä noin 5 vuotta (luonnon päätös, ei meidän), ja on kyllä ollut helppoa sen suhteen että lapset eivät ole koskaan kiusanneet toisiaan eivätkä tapelleet. Ja ikäerosta huolimatta heillä on tosi hyvät suhteet. Nyt keskimmäinen 11v (tyttö) ja kuopus 6v (poika) ovat leikkineet keskenään todella paljon matkoilla ja mökeillä oltaessa, heillä on tosi hauskaa yhdessä. Leikkivät myös viikonloppuaamut ja keskimmäinen lähtee mielellään retkelle, uimahalliin jne meidän ja pikkuveljen kanssa, vaikka kavereitakin on. Olen ollut aika yllättynyt, koska oletin kuulemani perusteella, että meillä lapset eivät tule sitten koskaan leikkimään yhdessä kun ei onnistuttu tuota 2v ikäeroa järjestämään.
Isoilla ikäeroilla, vanhempi lapsi voi olla ylpeä, että saa opettaa pienemmälle asioita ja pienempi kunnioittaa isompaa. Kilpailuasetelmaa ei synny, kuten pienillä ikäeroilla. Tärkeintä on kuitenkin, että isompi arvostaa myös pienempää ja muita ihmisiä ylipäätään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tästä syystä olen pienien ikäerojen kannalla. Isolla erolla tai ainokaiset ovat koko ajan kinuamassa huomiota ja seuraa aikuiselta.
Osa lapsista on introverttejä ja viihtyvät yksikseen. Pienillä ikäeroilla lapset tappelevat aivan valtavasti, jopa hengenvaarallisesti.
Niinpä. Itsellä ja isoveljellä oli ikäeroa 1 v 10 kk. Isoveli oli vähän tuollainen AP:n kuvaaman tapainen, eli jossain iässä ei viihtynyt hetkeäkään yksin eikä sietänyt tylsyyttä. Mitä hän sitten teki kun oli tylsää? Purki ärtymyksensä minuun, tai perheen koiraan. Useamman kerran silmiini heitettiin hiekkaa hiekkalaatikolla, vedettiin tukasta, kaadettiin pyörällä. Tai ainakin leikkini tuhottiin tai lelut vietiin. Tai vaikka jos piirtelin jotain, veli tuli piirtämään päälle mustaa söhröä. Mä olin kuulemma jo 3-vuotiaana sanonut, että kun minusta tulee iso, minä T A P A N veljen 😭 Nyt aikuisina meillä on ihan hyvät välit kyllä, ja ymmärrän ettei poikaparka voinut mitään luonteelleen siinä iässä, mutta kertoo kuinka ahdistavana koin jatkuvan kiusaamisen kohteena olon. Ei mikään ihana asia ollut sisarus silloin.
Tämä on nyt jo täysin OT, mutta mulla on 3 lasta ja molemmissa väleissä noin 5 vuotta (luonnon päätös, ei meidän), ja on kyllä ollut helppoa sen suhteen että lapset eivät ole koskaan kiusanneet toisiaan eivätkä tapelleet. Ja ikäerosta huolimatta heillä on tosi hyvät suhteet. Nyt keskimmäinen 11v (tyttö) ja kuopus 6v (poika) ovat leikkineet keskenään todella paljon matkoilla ja mökeillä oltaessa, heillä on tosi hauskaa yhdessä. Leikkivät myös viikonloppuaamut ja keskimmäinen lähtee mielellään retkelle, uimahalliin jne meidän ja pikkuveljen kanssa, vaikka kavereitakin on. Olen ollut aika yllättynyt, koska oletin kuulemani perusteella, että meillä lapset eivät tule sitten koskaan leikkimään yhdessä kun ei onnistuttu tuota 2v ikäeroa järjestämään.
Isoilla ikäeroilla, vanhempi lapsi voi olla ylpeä, että saa opettaa pienemmälle asioita ja pienempi kunnioittaa isompaa. Kilpailuasetelmaa ei synny, kuten pienillä ikäeroilla. Tärkeintä on kuitenkin, että isompi arvostaa myös pienempää ja muita ihmisiä ylipäätään.
Näin se juuri on, etenkin esikoisen ja keskimmäisen välillä oli enemmän tuota opetusta ja suojelemista, mutta nämä kaksi nuorempaa myös aidosti tempautuvat ihan uskomattomiin mielikuvitusleikkeihin yhdessä, mikä on yllättänyt minut. En voisi olla onnellisempi lasten väleistä. Tietty ollaan oltu aina tarkkoja esim. siitä, että jos vanhempi lapsi haluaa olla rauhassa, niin se rauha hänelle suodaan, isompaa ei koskaan ole pakotettu hyväksymään huonoa käytöstä perusteella "sä olet isompi, ole järkevämpi" ja toisaalta on myös puututtu siihen jos isompi on yrittänyt esim. liikaa määräillä pienempää.
4-vuotias vaatii? Lapsiko teillä pyörittää elämää? Ei mikään ihme, jos nuppi hajoaa, kun ei osata olla aikuisia ja vanhempia.
Lapsi päiväkotiin vaikka olisit itse kotona. Sun pitää huolehtia omasta mielenterveydestä.
Tuossa voisi auttaa, jos järjestäisi selkeän leikkiajan, jolloin äiti leikkii kunnolla lapsen kanssa, ja sitten olisi selkeä lepoaika, jolloin ei leikitä lapsen kanssa. Lapsi voi silloin puuhailla omiaan. Ruoka-aika, kotityöaika, ulkoiluaika jne. Niin, että arki olisi selkeästi jäsenneltyä.