Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 15 vuotta – vaadinko suhteelta liikaa?

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 15 vuotta. Nyt olen alkanut miettiä, vaadinko suhteelta liikaa ja olenko täysin seonnut eroajatusten hiipiessä mieleeni.

En kaipaa täydellisyyttä, jatkuvaa romantiikkaa tai ylitsepursuavaa aktiivisuutta. Kaipaan enemmän yhteistä arkea, miehen aloitteellisuutta ja tunnetta siitä, että rakennamme elämää yhdessä.

Mieheni on kaikin puolin hyvä ja ihana ihminen. Hän rakastaa minua, on todella kiltti ja uskollinen, tekee joitain kotitöitä oma-aloitteisesti ja ottaa tunteeni huomioon. Ei siis ole mitenkään yksinkertaista sanoa, että suhde olisi huono, kun toinen on oikeasti hyvä ihminen.

Olemme kuitenkin hyvin erilaisia monessa asiassa. Minä olen aamuvirkku ja mieheni yökukkuja. Emme siis juuri koskaan mene samaan aikaan nukkumaan tai juo aamukahvia yhdessä. Mieheni haluaa enemmän rentoutumista, kun taas minä kaipaisin yhteistä tekemistä – muuta kuin sohvalla makoilua.

Ruokaa emme laita yhdessä, ja saman pöydän ääressä syöminenkin tapahtuu vain aniharvoin.

Minulla on jatkuvasti tunne, että vaikka asumme yhdessä, elämämme ovat monessa kohtaa erilliset. Toivoisin arjelta muutakin kuin puhelimen, television tai tietokoneen ruudun tuijottamista. Ymmärrän toki, että raskaan työpäivän jälkeen jaksaminen voi olla kortilla, mutta silti kaipaisin enemmän yhteistä tekemistä ja parisuhteen kehittämistä.

Tuntuu siltä, että olen yksin kaikkien haaveiden ja tulevaisuuden suunnitelmien kanssa. Meillä olisi paljon asioita, joita voisimme tehdä yhdessä: remontteja kotona, yhteisiä kokemuksia, kesälomia, kulttuuritapahtumia ja ihan pieniäkin arjen juttuja.

Minä olen kuitenkin aina ollut se ”työnjohtaja”, esimerkiksi remonttien aloittamisessa tai retkien suunnittelussa. Monet asiat ovat kuitenkin jääneet tekemättä, koska vaikka kuinka suunnittelisin, en pysty yksin toteuttamaan kaikkea. Mieheni tuskin koskaan muuttuu oma-aloitteiseksi, aktiiviseksi remontoijaksi tai retkien järjestäjäksi. Hän on myös itse todennut, ettei haaveile juuri mistään.

Tämä asia häiritsee minua paljon.

Toivoisin, että parisuhdetta rakennettaisiin yhdessä ja että molemmilla olisi ideoita ja ajatuksia siitä, miten voisimme tehdä elämästämme mielekkäämpää – sellaista, jota olisi mukava myöhemmin muistella.

Olen alkanut ajatella, että olen vuosien mittaan sopeutunut elämään mieheni näköistä elämää ja unohtanut jollain tasolla itseni, omat tarpeeni ja sen, mitä itse haluan elämältä. Nyt kaikki nämä ajatukset tuntuvat yhtäkkiä vyöryvän päälle.

Myös mieheni alkoholinkäyttö oli melko runsasta muutaman vuoden ajan. Tämän vuoksi olin jonkin verran yksin kotona, ja se on varmasti jättänyt jälkensä minuun. Tällainen toiminta on tietysti entisestään syönyt miehen motivaatiota kaikilta kotona tehtäviltä asioilta.

Mieheni kuitenkin ymmärsi tilanteen ja vähensi oluen juomista. Keskusteltuamme siitä, etten halua elää alkoholistin kanssa, hän teki muutoksen. Tämä kertoo minulle siitä, että hän kyllä haluaa, että minulla  on hyvä olla, vaikka toisinaan toimiikin typerästi.

Siksi olenkin nyt ristiriitaisissa ajatuksissa. Mieheni ei ole huono ihminen – päinvastoin. Hän on hyvä, rakastava ja turvallinen ihminen. Kehityskelpoinenkin tietyissä asioissa. Mutta riittääkö se, jos koen jatkuvasti kaipaavani enemmän yhteistä elämää, tekemistä, aloitteellisuutta ja tunnetta siitä, että olemme tässä yhdessä?

Vaadinko suhteelta liikaa, pitäisikö ehkä katsoa peiliin, vai olenko vain vuosien aikana oppinut sivuuttamaan omat tarpeeni?