Toisen luokan kansalainen nuorille, pienten kanssa oli helppoa elää taloudellisesti.

Kun lapset oli 12v alle oli helpompaa olla "hyvä vanhempi" heille, tehdä edullisia ravitsevia kotiruokia kauden tuotteista, leipoa yhdessä kun herkkuja tarvittiin, käydä metsäretkillä ja tehdä eväät, kirjasto riitti käyntikohteeksi ja kotona pelata yhdessä. Hyviä vaatteita sai kirppikseltä ja jopa yhdessä käydä tutkimassa löytöjä.

Nyt tunnen itseni toisen luokan kansalaiseksi teinien silmissä. Jututtaesss ruokapöydän ääressä en saa mitään irti, kun ehdotan tehtäiskö jotain yhdessä tokaisevat  "ei sulle käy kumminkaan mikään" ja totta se on että vähintään leffa ja ravintola -taso on se mihin he suostuvat. Kolmen kanssa yksin eläessä tällainen syö valtavan loven budjetista. Uimahalliin joskus suostuvat, sielläkin pitäisi sitten päästä kahvilaan syömään valmisruoka vaikka kotona on ruoka valmiina. Jos esittelen uutta tuotetta tulee silmien pyörittely "kolme euroa kirppikseltä?".

välillä häpeän itseäni heidän edessä. Kaveriperheet käy rafloissa, kalliissa tapahtumissa, ostaa Iphoneja ja merkkilaukkuja nuorisolleen. Minä annan syntymäpäivänä vaikka hirveältä tuntuukin luksusta ostaa, jo periaatteellisesti. En kuitenkaan halua että kokevat liiallista eriarvoisuutta. 

Olen normaalisti työssä käyvä keskipalkkainen, vaan eläminen on kallista, asuminen, ruoka, terveydenhuoltomenot meillä suuret. Mihinkään turhaan en törsää, en päihteitä, en turhia lehtitilauksia, kaupassa tarjousten perässä. Teinien kanssa kaupassa käynti on oma kuvionsa, pyytävät juurikin kalliita tuotteita. Mieluiten käyn siksi yksin, vaan sitten on sekin pois yhteisestä tekemisestä.

Jakaako kukaan näitä kokemuksia ja tuntemuksia? Mitä neuvoja olisi? Haluaisin olla lämmin, mukava äiti viimeiset lasten kotona olovuodet, mutta tunnen silmien pyörittelyn ja vähättelyn suhteeni.