Miten selvisitte pitkäaikaisen lemmikin kuolemasta?

Useita kuukausia meni, että pääsin henkisesti tasapainoon. Minua auttoi näkemäni uni. Edesmennyt koirani tuli tervehtimään minua selkounessa. Sen jälkeen tunsin surun väistyvän. 

Otan osaa, suru on suuri. 

Ei siitä selviä koskaan täysin

Juu, kesti pitkään. Ihan outoa kävellä ilman koiraa. Tuntuu ihan järjettömältä. No, koiraihmiset tajuaa. 

Arki nyt pyöri muuten aika samanlaisena saman tien. Jouduin luopumaan lemmikistä yllättäen, niin en ollut ehtinyt varautua mitenkään. Kaksi viikkoa itkin työmatkat kuin TarjaTurunen, mutta työt kyllä hoidon ihan normaalisti. Oli hyvä, että oli muuta ajateltavaa. Tästä on kohta vuosi ja vieläkin on ikävä ja välillä suru nousee pintaan.

Otan osaa. Mikä rotu muuten elää noin vanhaksi? 

Ei se suru kokonaan koskaan lopu vaikka suurin osan ajasta ei enää ajattelekaan tuota, mutta sitten jotkut pienet jutut saattaa laukasta sen, esim. kuljet kaupan lemmikkiosaston lävitse ja muistat ettei ole enää ketään kelle ostaa. 

14 vuotiaan spanielin vein piikille. Sinne se jäi, eläinlääkäriasema hoiti loput. Onhan se aina ikävää, mutta se kuuluu elämäni kiertokulkuun eikä elämäni siitä mullistanut eikä tullut henkistä romahdusta, sori siitä. M43

Jäihän meille sen pentu, jolla silläkin pitää yksi poikue teettää, että on taas seuraava koira valmiina kun tämän nykyinen kuolee.

Minä rukoilin että 16-v koiran loppuelämän päivät olisivat hyviä ja lähtö helppo. Niin kävi. Jos meinasi tulla suru puseroon, kiiton J:laa siitä ja hienosta koirasta 16 vuotta. En tosin tsekkaillut kuvia ja videoita, se ei tee hyvää

Vierailija kirjoitti:

14 vuotiaan spanielin vein piikille. Sinne se jäi, eläinlääkäriasema hoiti loput. Onhan se aina ikävää, mutta se kuuluu elämäni kiertokulkuun eikä elämäni siitä mullistanut eikä tullut henkistä romahdusta, sori siitä. M43

Sinne se jäi? Siis et ollut mukana tilanteessa vaan jätit sinne yksin odottaan piikkiä? Et jääny viimeiseksi hetkeksi sen luokse? Oot sä kanssa melkonen ystävä

Kiitos kommenteista ja kokemuksista. Joo, ajattelin kyllä pitkään vältellä lemmikkieläinosastoja yms. Lapset ovat kasvaneet aikuisiksi tuon koiran kanssa, on ollut heille semmonen "karvainen veli". Jokainen heistäkin ymmärtää tilanteen, mutta koville se silti ottaa. 

Joku kysyi rotua. Lapinkoira tuo meidän otuksemme. 

Itsellä tuli matkan päähän yhtä iäkäs rinnalla kulkija. Onneksi oli toinenkin, joka auttoi surun yli. Vuodessa haalistui suru pienin askelin ja nyt vain välillä ilon kyyneliä, kun muistelen onnenhetkiä edesmenneen kanssa. 

No tämän viestin kirjoittaminenkin liikutti hiukan.  Olen ehkä liian herkkä mieheksi tai uskallan vain tuoda sen julki selvinpäinkin liian helposti. 

Vierailija kirjoitti:

Useita kuukausia meni, että pääsin henkisesti tasapainoon. Minua auttoi näkemäni uni. Edesmennyt koirani tuli tervehtimään minua selkounessa. Sen jälkeen tunsin surun väistyvän. 

Minuakin tuli kissa tervehtimään selkounessa kolme päivää kuolemansa jälkeen.

En ole selvinnyt vieläkään kun kissani kuoli viime kesänä.

Tiedän että menee vielä pitkä aika ennen kuin suru haalenee kauniiksi muistoksi.

Ei ole varaa enää ottaa uutta kissaa niin siksi se surukin elää vielä mukana.

Yli 3 vuotta rakkaan koiran kuolemasta eikä vieläkään ole ikävä hellittänyt, joka viikko tulee itku. Muistellaan joka päivä.

Vierailija kirjoitti:

Juu, kesti pitkään. Ihan outoa kävellä ilman koiraa. Tuntuu ihan järjettömältä. No, koiraihmiset tajuaa. 

Minulta jäi lenkit kokonaan puoleksi vuodeksi pois, kun koira kuoli.  En vain voinut lähteä, kun aina vaan muistelin, että tuosta me mentiin ja tuossa haisteltiin ja nostettiin tassua.

Suru ei väistynyt, eikä elämä alkanut, ennen kuin hankin uuden koiran. 

AP:lle paljon voimia huomiseen. Koira/lemmikki tuo paljon iloa ja onnea elämään, mutta siitä luopuminen on niin kamalaa, että aina päättää, että tämä on kyllä viimeinen koira. Sitten ei vaan voi elää ilman koiraa ja uusi koira tulee taloon. Onni ja ilo palaa taas elämään, kunnes ollaan taas siinä pisteessä, että on aika hyvästien...

Vieläkin on ikävä jo kauan sitten edesmenneitä koiria. 

Mutta eihän siinä mikään auta. Hyvät muistot antaa voimia.

Kolmen kuukauden jälkeen huomasin että alkoi tulla jotain iloa takaisin elämään, puolen vuoden päästä pystyin muistelemaan ilman että tuli itku, nyt päälle vuoden päästä muistot ovat lähinnä vain positiivisia ja iloa tuottavia, mutta vuosipäivän aikoihin oli aika surkea viikko. Toki ikävä on yhä välillä. Onneksi on vielä toinenkin koira, tulee olemaan kauheampaa kun sen aika koittaa, voin vain kuvitella tuon ylempänä mainitun tunteen yksin kävelemisestä 😭 

Oma Hertta katti lähti 5v sitten, ikävä ja kaipuu vieläkin. Mutta, kun järjellä ajattelee, eutanasia armollinen lähtö, ei tarvitse kärsiä kipua ja jos elämänlaatu on huono.

Kipeää se tekee. Se on viimeinen palvelus rakkaalle lemmikille. Toista se on vakavasti sairaalle ihmiselle, väkisin pidetään hengissä, vaikka olisit valmis päättämään maallisen taivalluksen.

Voimia. Kauniit muistot sulle jää lemmikistäsi.