Lue keskustelun säännöt.
Muita elämässä muihin verrattuna hitaasti edenneitä? Kaipaan vertaistukea
09.08.2026 |
Sinänsä tilanteeni on hyvä: olen valmistumassa unelma-ammattiini yliopistosta ja minulla on jo opintojen aikaista työkokemusta ihan kivasti. Mutta minulla meni ensinnäkin aikaa päästä haluamaani kouluun ja sairastelujen vuoksi olen valmistumassa vasta 34-vuotiaana. Tuntuu, että olen joka vuosi tehnyt kaikkeni elämän etenemisen eteen, mutta silti on ollut hidas tahti. Vähän lohduttaa se, että opiskelen vaikeaa alaa, josta kaikki eivät edes koskaan valmistu ja valmistumisajat ovat yleisestikin pitkät. Mutta tuntuu, että kukaan muu kun oman alan ihmiset eivät ymmärrä asiaa ja saa aina kuulla ihmettelyjä siitä, että miksi en ole vielä valmistunut...
Vaikka olen ollut töissäkin, venähtäneiden opintojen rahoittamiseen on mennyt sen verran rahaa, että säästöjä ei käytännössä ole.
Olen siis 34-vuotiaana lähdössä vasta kunnolla työelämään ja toivottavasti kartuttamaan myös säästöjäkin.
Jotenkin harmittaa, kun en osaa iloita edes siitä, että valmistun nyt, vaan mietin koko ajan, että miten myöhässä olen. Miten voisin elää paremmin hetkessä ja olla niin paljon jossittelematta menneitä?
Kommentit (9)
No, olet kyllä todella hyvässä asemassa ja vielä nuori. Sinulla on paljon työvuosia edessä, pitkän uran ennätät tehdä. Ajattele että voisit olla vieläkin vanhempi tai sitten et valmistumassa lainkaan. Se kokemus mitä olet kerryttänyt tähän mennessä, oli se mitä hyvänsä, auttaa sinua varmasti tulevaisuudessakin. Ei ole huono asia olla poikkeuksellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap: mihin sinulla on kiire? Sinulla on sentään elämänkokemusta toisin kuin sellaisella, joka on päässyt todistuksella opiskelemaan ja saanut onnekseen olla terveenä. Timantit jalostuvat kovassa paineessa.
Olen pari vuotta sinua vanhempi ja aloittamassa uudet opinnot jotta työllistyisin ja voisin nostaa elintasoa. Olen sairastellut kauan, opiskelin koulutuspolulla ja josta työllistyi kortistoon.Olin todella yksinäinen ja puolittain syrjäytynytkin, turvaverkkoja ei ole ollut juuri ollut. Jos joku tietäisi koko elämänhistoriani ja vähävaraisen taustan, tuskin ihmettelisi. Tosin ihmisten empatia harvemmin riittää jos ei itse ole kokenut samankaltaista.
Tilanne voisi olla huonompikin. Sinun tilanteesi kuulostaa mielestäni varsin hyvältä. Myöskin, antaa ihmettelijöiden ihmetellä, kannattaa miettiä kenelle itsestään kertoo ja mitä.
Onnea tulevaisuuteen ja opintourakasta.
Onko siis työpaikka opintojen päätyttyä? Jos kyllä, niin voit kiittää onneasi.
Ei meillä ihmisillä ole saman pituinen elämäkään, ehkä sinä elät pitkää kiirehtimällä saa vaan stressiä, joka kuluttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sen asian olen oppinut, että elämässä ei ole kiire.
Valmistuin vasta nelikymppisenä ja sain vakituisen työn. Sitä ennen vain epämääräisiä osa-aikatöitä ja kolme aloitettua ja kesken jätettyä tutkintoa. Kolmekymppisenä sairastuin vakavasti, siinä meni 5 vuotta oikeasti ikkunasta ulos tuijotellessa.
Totta kai se harmittaa että on ns. myöhässä, mutta ap:lla todellakin on aikaa kuroa saman ikäiset kiinni taloudellisesti, se ei vaadi kuin järkeä ja säästäväisyyttä. Ammatillisesti kukaan ei parin vuoden jälkeen kyseenalaista mitään, jos teet työsi kunnolla ja pidät huolta ammattitaidosta. Ei ole mitään tiettyä kaavaa siinä minkä ikäisenä elämä pitäisi olla missäkin pisteessä. Iso osa suomalaisista on nytkin pitkäaikaistyöttömiä, yksinhuoltajia, osa-aikatyöllisiä joilla ei välttämättä koskaan tule olemaan samoja mahdollisuuksia elämässä kuin ap:lla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täältä vertaistukea, tosin itse en koe huonommuutta asiasta. Vaikka tulinkin ns "jäljessä" ikäluokkaani nähden, niin olen tällä hetkellä hyvin tyytyväinen elämääni.
Olen aina ollut hidas oppimaan. En tyhmä, mutta oppiminen on vienyt enemmän aikaa ja vaivaa kuin muilla keskimäärin. Ehkä kehityin myös keskimääräistä ikätoveriani hitaammin, en tiedä. Peruskoulu ja sen jälkeen ammattikoulu meni penkin alle, koska en pystynyt suoriutumaan asioista siinä tahdissa. Sen sijaan kun aloitin aikuislukion, kävin kurssi kerrallaan ja suoritin vain ne kurssit jotka kirjoitin, oli kurssien numerot pelkkää kymppiä ja kirjoituksetkin Laudaturia ja Eximiaa. Valmistuin aikuislukiosta vasta 25-vuotiaana ja jatkoin siitä yliopistoon jossa taas vaadittu tahti oli liikaa. Valmistuin rimaa hipoen ja tarvitsin jatkoaikaa tutkinnon kasaan raapimiseen. Mutta sen jälkeen yli 30-vuotiaana työllistyin hyvään työpaikkaan ja jossa olen saanut kehittää asiantuntemustani vuosien mittaan hitaasti mutta varmasti. Nyt olen yksi työpaikkani ansioituneimmista ja osaavimmista työntekijöistä.
Työn ohella olen suoritellut kiinnostavia kursseja avoimen yliopiston puolelta ja kun saan ottaa rauhassa yhden kurssin kerrallaan arvosanat ovat taas parhaita mahdollisia. En kuitenkaan usko että saan ikinä toista tutkintoa kasaan, koska se vaatisi kuitenkin tutkinto-opiskelijaksi hakeutumista ja jos en täysipäiväisenä opiskelijana pystynyt vaadittuun tahtiin, niin työn ohella vielä vähemmän.
Jos ajatellaan, että on jokin yleinen aikataulu, jota kaikkien pitäisi noudattaa, sitten uskotaan myös, että on yksi käsikirjoitus, jota jokaisen pitäisi seurata. Senkö takia maailmaan on tultu, että ollaan näyttelijöitä toisten näytelmässä? Todellisuudessa jokaisella on oma elämänsä, joka ei kyllä usein kiinnosta ketään. Ihmiset vain kilpailevat keskenään kuin pässit, kuka on onnistunut elämään parhaiten "oikein", niin kuin joku toinen on sanellut. Ne ihmettelijät tuskin olivat ap sua kädestä pitämässä, kun sairastit. Jätä ne tollot omaan arvoonsa.