Lue keskustelun säännöt.
Syöpää sairastavien lasten/nuorten vanhemmat
30.07.2026 |
Meidän nuori menehtyi syöpään pari vuotta sitten. Omilla harteilla on aivan valtava syyllisyyden taakka, koska syöpä oli lähettänyt etäpesäkkeitä, kun se todettiin. Kyse oli harvinaisesta ja erittäin aggressiivisesta taudista ja erikoislääkäri ym. vakuuttivat ettei ennuste olisi muuttunut, vaikka se olisi todettu aiemmin. Mun on kuitenkin vaikeaa uskoa sitä. Jos olisi heti todettu, kun ensimmäinen pesäke ilmestyi, hän voisi vielä olla täällä.
Kyseinen syöpä uusii herkästi, niin oman mielenterveyden vuoksi yritän vakuuttaa itseni siitä, että mitään ei olisi voitu tehdä toisin eli lopputulos olisi ollut tämä ennemmin tai myöhemmin mutta olisi ollut edes MYÖHEMMIN. Olisi saatu lisää aikaa kuitenkin.
Hirveä syyllisyys mutta toisaalta hyväksyn sen, että tämä syyllisyys ja suru on nyt osa mua. Ajattelen myös, että se syyllisyys on ansaittua eli mun kuuluukin potea sitä loppuelämäni.
Kommentit (18)
Yhtä pattia käytiin tutkituttamassa monta kuukautta ennen diagnoosia ja epäilen että se oli se mistä se lähti. Käytiin röntgenissä ja tavallisella lääkärillä mutta eihän nuo röntgenissä näy. Tavallinen lääkäri antoi väärän diagnoosin.
Tästä poden syyllisyyttä eli miksi en vaatinut lisätutkimuksia. Olin vain tyytyväinen ettei kuvissa näkynyt mitään ja luulin että kaikki on ok.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo ainakin on hevonkukkua, etteikö ennuste olisi ollut parempi jos olisi löydetty ajoissa. Sairastan itse äärimmäisen aggressiivista tautia, johon tietyt lääkkeet purivat hyvin. Mitä aggressiivisempi tauti, sitä tärkeämpää on aikainen diagnostiikka.
Siitä sinun on turha itseäsi syyttää, ettei löytynyt ajoissa. Se on lääkärin syy, ei sinun.
Vierailija kirjoitti:
Tuo ainakin on hevonkukkua, etteikö ennuste olisi ollut parempi jos olisi löydetty ajoissa. Sairastan itse äärimmäisen aggressiivista tautia, johon tietyt lääkkeet purivat hyvin. Mitä aggressiivisempi tauti, sitä tärkeämpää on aikainen diagnostiikka.
Siitä sinun on turha itseäsi syyttää, ettei löytynyt ajoissa. Se on lääkärin syy, ei sinun.
Tuskin lohduttaa se, että on lääkärin syy. Lapsi on kuollut!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo ainakin on hevonkukkua, etteikö ennuste olisi ollut parempi jos olisi löydetty ajoissa. Sairastan itse äärimmäisen aggressiivista tautia, johon tietyt lääkkeet purivat hyvin. Mitä aggressiivisempi tauti, sitä tärkeämpää on aikainen diagnostiikka.
Siitä sinun on turha itseäsi syyttää, ettei löytynyt ajoissa. Se on lääkärin syy, ei sinun.
Tuskin lohduttaa se, että on lääkärin syy. Lapsi on kuollut!
Tuossa tilanteessa ei ole lohdutuksen sanoja. Ei tässä valehtelukaan auta. Se on aivan tosiasia, miten hitaasti ja huonosti syövät Suomessa löydetään nykyään. Ap ei ole suinkaan ainoa. Ei ole potilaan tai tämän omaisen tehtävä tapella oikea diagnoosi vain siksi, ettei lääkäri tutki tarkemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo ainakin on hevonkukkua, etteikö ennuste olisi ollut parempi jos olisi löydetty ajoissa. Sairastan itse äärimmäisen aggressiivista tautia, johon tietyt lääkkeet purivat hyvin. Mitä aggressiivisempi tauti, sitä tärkeämpää on aikainen diagnostiikka.
Siitä sinun on turha itseäsi syyttää, ettei löytynyt ajoissa. Se on lääkärin syy, ei sinun.
Tuskin lohduttaa se, että on lääkärin syy. Lapsi on kuollut!
Tuossa tilanteessa ei ole lohdutuksen sanoja. Ei tässä valehtelukaan auta. Se on aivan tosiasia, miten hitaasti ja huonosti syövät Suomessa löydetään nykyään. Ap ei ole suinkaan ainoa. Ei ole potilaan tai tämän omaisen tehtävä tapella oikea diagnoosi vain siksi, ettei lääkäri tutki tarkemmin.
Komppaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo ei mikään tietenkään tuo lasta takaisin mutta kyllä sitä tekee kaikkensa, että jaksaa itse luovia täällä vielä ja hakee lohtua eri paikoista, ehkä jopa täältä palstalta 😄 Kyllä on sanoja, jotka siis lohduttaa vaikka usein sanotaan että ei ole. Ainakin nyt, kun on mennyt se pari vuotta, niin jaksaa niitä jo ottaa vastaankin.
Ap
Lapsilla ja nuorilla syöpä usein aggressiivisempi kuin vanhemmilla ihmisillä. Silti vanhemmat ihmiset hoidetaan ensin ja tutkitaan huolella!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsilla ja nuorilla syöpä usein aggressiivisempi kuin vanhemmilla ihmisillä. Silti vanhemmat ihmiset hoidetaan ensin ja tutkitaan huolella!
Näinhän se on. Helppojen ja hitaiden syöpien hoito saa tilastot näyttämään paremmilta. Aggressiivisten tautien kohdalla nostetaan kädet pystyyn.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsilla ja nuorilla syöpä usein aggressiivisempi kuin vanhemmilla ihmisillä. Silti vanhemmat ihmiset hoidetaan ensin ja tutkitaan huolella!
Näinhän se on. Helppojen ja hitaiden syöpien hoito saa tilastot näyttämään paremmilta. Aggressiivisten tautien kohdalla nostetaan kädet pystyyn.
💔
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nokun eihän lapsilla ja nuorilla sekä työikäisillä voi mitään syöpää olla. Eiku....
Kyllä, ymmärrän täysin. Oma lapseni kuoli syöpään yli 10 vuotta sitten, oli alle kouluikäinen kun tauti löytyi ja rankoista hoidoista huolimatta tauti uusi ja sitten ei ollut enää mitään tehtävissä. Kannan koko sairastamis- ja saattohoitoaikaa mukanani koko ajan, lähes päivittäin tulee mieleen tilanteita, asioita, oivalluksia tapahtumista, usein siltä kannalta, että minun olisi itse pitänyt toimia toisin. Aivan järkyttävä syyllisyys todella monesta asiasta. Itselleni yritän tolkuttaa, että tein siinä tilanteessa parhaani, yritän näin jälkikäteen hoitaa itseäni ja olla sille menneelle itselleni armollinen ystävä, mutta välillä tilanteet tulevat edelleen uniin ja niiden kautta se alitajunnassa vellova syyllisyydentunne tulee murskaavana tietoisuuteen. En ymmärrä, miten kuolevan lapsen vanhemmat jätetään niin yksin sairaalan taholta ja miten osa hoitohenkilökunnastakin on täysin kykenemätöntä kohtaamaan kuolevaa lasta ja hänen perhettään. Ihmettelen, miten ihmiset pysyvät järjissään ja saavat toimintakykynsä takaisin tällaisten kokemusten jälkeen, ja tämä kaikki sentään on tapahtunut Suomessa, missä sairaaloita ei pommiteta ja syöpähoidot ovat lapsille käytännössä ilmaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, ymmärrän täysin. Oma lapseni kuoli syöpään yli 10 vuotta sitten, oli alle kouluikäinen kun tauti löytyi ja rankoista hoidoista huolimatta tauti uusi ja sitten ei ollut enää mitään tehtävissä. Kannan koko sairastamis- ja saattohoitoaikaa mukanani koko ajan, lähes päivittäin tulee mieleen tilanteita, asioita, oivalluksia tapahtumista, usein siltä kannalta, että minun olisi itse pitänyt toimia toisin. Aivan järkyttävä syyllisyys todella monesta asiasta. Itselleni yritän tolkuttaa, että tein siinä tilanteessa parhaani, yritän näin jälkikäteen hoitaa itseäni ja olla sille menneelle itselleni armollinen ystävä, mutta välillä tilanteet tulevat edelleen uniin ja niiden kautta se alitajunnassa vellova syyllisyydentunne tulee murskaavana tietoisuuteen. En ymmärrä, miten kuolevan lapsen vanhemmat jätetään niin yksin sairaalan taholta ja miten osa hoitohenkilökunnastakin on täysin kykenemätöntä kohtaamaan kuolevaa lasta ja hänen perhettään. Ihmettelen, miten ihmiset pysyvät järjissään ja saavat toimintakykynsä takaisin tällaisten kokemusten jälkeen, ja tämä kaikki sentään on tapahtunut Suomessa, missä sairaaloita ei pommiteta ja syöpähoidot ovat lapsille käytännössä ilmaisia.
Olen aikuisena sairastunut, enkä osaa edes kuvitella tuskaasi. Sen uskon hyvin, ettei hoitohenkilökunta osaa kohdata sairastunutta tai tämän omaisia. Omalla kohdalla kohtelu on ollut suorastaan törkeää HUS:ssa.
On sellainen tunne että ei lasten ja nuorten kohdalla viitsitä epäillä syöpiä. Ja jos on aggressiivista sorttia niin sitten on vain sellaista teeskentelyhoitoa. Täällä hoidetaan vain vanhukset kuntoon, jopa työikäiset saa kuolla syöpiinsä ilman kunnon hoitoa. Saksassa oli tehokasta hoitoa kun ystäväni kävi siellä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, ymmärrän täysin. Oma lapseni kuoli syöpään yli 10 vuotta sitten, oli alle kouluikäinen kun tauti löytyi ja rankoista hoidoista huolimatta tauti uusi ja sitten ei ollut enää mitään tehtävissä. Kannan koko sairastamis- ja saattohoitoaikaa mukanani koko ajan, lähes päivittäin tulee mieleen tilanteita, asioita, oivalluksia tapahtumista, usein siltä kannalta, että minun olisi itse pitänyt toimia toisin. Aivan järkyttävä syyllisyys todella monesta asiasta. Itselleni yritän tolkuttaa, että tein siinä tilanteessa parhaani, yritän näin jälkikäteen hoitaa itseäni ja olla sille menneelle itselleni armollinen ystävä, mutta välillä tilanteet tulevat edelleen uniin ja niiden kautta se alitajunnassa vellova syyllisyydentunne tulee murskaavana tietoisuuteen. En ymmärrä, miten kuolevan lapsen vanhemmat jätetään niin yksin sairaalan taholta ja miten osa hoitohenkilökunnastakin on täysin kykenemätöntä kohtaamaan kuolevaa lasta ja hänen perhettään. Ihmettelen, miten ihmiset pysyvät järjissään ja saavat toimintakykynsä takaisin tällaisten kokemusten jälkeen, ja tämä kaikki sentään on tapahtunut Suomessa, missä sairaaloita ei pommiteta ja syöpähoidot ovat lapsille käytännössä ilmaisia.
Jaksamista sulle tosi paljon
Meillä kyllä lapselle annettiin paljon tosi kalliita hoitoja (eivät siis meille maksaneet mitään mutta sairaaloille kyllä), yksi erityishoito maksoi jopa yli 30 000. Kaikki mahdollinen kyllä yritettiin. Sädehoidosta sanottiin ettei auta tässä tapauksessa mutta lopulta sitäkin annettiin 30 päivän hoitojakso.
Itse poden syyllisyyttä oikeastaan vain tuosta alkuvaiheesta, kun se diagnoosin saaminen kesti ja ehkä myös kuolemanhetkestä. Olisi pitänyt rutistaa tiukemmin, koska hän tykkäsi halaamisesta mutta keskityin olemaan vieressä ja kertoilemaan mihin ja kenen kaikkien luo hän on lähdössä
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, ymmärrän täysin. Oma lapseni kuoli syöpään yli 10 vuotta sitten, oli alle kouluikäinen kun tauti löytyi ja rankoista hoidoista huolimatta tauti uusi ja sitten ei ollut enää mitään tehtävissä. Kannan koko sairastamis- ja saattohoitoaikaa mukanani koko ajan, lähes päivittäin tulee mieleen tilanteita, asioita, oivalluksia tapahtumista, usein siltä kannalta, että minun olisi itse pitänyt toimia toisin. Aivan järkyttävä syyllisyys todella monesta asiasta. Itselleni yritän tolkuttaa, että tein siinä tilanteessa parhaani, yritän näin jälkikäteen hoitaa itseäni ja olla sille menneelle itselleni armollinen ystävä, mutta välillä tilanteet tulevat edelleen uniin ja niiden kautta se alitajunnassa vellova syyllisyydentunne tulee murskaavana tietoisuuteen. En ymmärrä, miten kuolevan lapsen vanhemmat jätetään niin yksin sairaalan taholta ja miten osa hoitohenkilökunnastakin on täysin kykenemätöntä kohtaamaan kuolevaa lasta ja hänen perhettään. Ihmettelen, miten ihmiset pysyvät järjissään ja saavat toimintakykynsä takaisin tällaisten kokemusten jälkeen, ja tämä kaikki sentään on tapahtunut Suomessa, missä sairaaloita ei pommiteta ja syöpähoidot ovat lapsille käytännössä ilmaisia.
Jaksamista sulle tosi paljon
Meillä kyllä lapselle annettiin paljon tosi kalliita hoitoja (eivät siis meille maksaneet mitään mutta sairaaloille kyllä), yksi erityishoito maksoi jopa yli 30 000. Kaikki mahdollinen kyllä yritettiin. Sädehoidosta sanottiin ettei auta tässä tapauksessa mutta lopulta sitäkin annettiin 30 päivän hoitojakso.
Itse poden syyllisyyttä oikeastaan vain tuosta alkuvaiheesta, kun se diagnoosin saaminen kesti ja ehkä myös kuolemanhetkestä. Olisi pitänyt rutistaa tiukemmin, koska hän tykkäsi halaamisesta mutta keskityin olemaan vieressä ja kertoilemaan mihin ja kenen kaikkien luo hän on lähdössä
Ap
Teit parhaasi. Onneksi et jättänyt lastasi yksin. Niinkin jotkut tekee. Voimia.
Siis mun kysymys jäi tuosta eli voitteko muut vastaavassa tilanteessa olleet, samaistua? Ap