Entiset näkymättömät lapset, kuinka pärjäätte nyt aikuisena?

Pysyin näkymättömänä, vaikka en halunnut. Olen tahtomattani tapettiin maalattu ja turha. Oikeastaan olen myös kadonnut poika. En kasvanut aikuiseksi, enkä pidä aikuisten tavasta ajatella. Joojoo, maailma on tyly, ei jätä jämääkään.

Ihan ok. En ole vielä löytänyt työtä jossa viihtyisin. Ihmisten kanssa on omituinen olo kun mut nähdään. Välillä en tiedä olenko ollut "normaali" vai omituinen. Mieluiten viihtyisin näkymättömänä ja rauhassa. En kaipaa tällaista kommunikaatiota. Liekö opittu vai geeneissä.

Opettelen elämään kummajaisena.

Olen niin näkymärön että en näe itseäni peilistä.

Olen kääntänyt sen hyödykseni. Osaan olla herättämättä huomiota, siitä on suurin etu siinä että saan puuhastelua kaikkea ihan rauhassa. Pyrin olemaan myös mahdollisimman tylsä ulospäin, niin kukaan ilkiö ei jaksa kiinnostua. Tämä on ihan oma strategiansa ja soveltamisalansa, näin saa omaa rauhaa niin paljon kuin haluaa ollen silti näkymättömissä, mutta kaiken keskellä.

:( surullista

Pääsin eroon näkymättömyydestä. Siitä kun kerran pääsee yli niin ei vähästä hätkähdä, minusta tuli vahva ihminen.

Ihan ok. Töitä on, lapset kasvaa ja pidän yhteyttä ihmisiin, joiden kanssa on hyvä olla. Turvallisuuden tunnetta on joutunut rakentamaan, mutta siitä se vähä vähältä on muotoutunut. 

Suoritan, suoritan, suoritan. Yritän todistaa kaikille, itselleni myös, että olen jonkin arvoinen.

Tein uraa teollisuusvakoojana. 

Ihan hyvin pärjäsin. Nyt olen olen eläkkeellä oleva 67-vuotias vanhapoika.

Itsetunto-ongelmia, mutta pärjään. Perustin perheen hyvän miehen kanssa. Ystävyyssuhteissa minulla on usein haastavaa, helposti saan kiltin kuuntelijan ja terapeutin roolin.