Veronmaksajat kustantavat elämäni, pimeät hommat taskurahani

Olen ollut virallisesti varaton jo vuosia. Käytännössä minulla menee paremmin kuin monella vakituisessa työssä olevalla.

Tuet maksavat asumisen ja elämisen. Loput hankin töillä, joista en tietenkään ilmoita mihinkään. En ole niin tyhmä, että luopuisin ilmaisesta rahasta vain siksi, että joku virastossa haluaisi rastin oikeaan ruutuun.

Joka kuukausi tilille kilahtaa rahaa ihmisiltä, jotka heräävät kuudelta, raaputtavat talvella autonlasit ja istuvat ruuhkassa päästäkseen töihin, joissa heidän pomonsa mittaa vessataukoja. Minä herään yleensä silloin, kun heidän lounastaukonsa alkaa.

Parasta on kuunnella työssäkäyvien puhetta rehellisyydestä. Te maksatte veroja, koska teitä pelottaa tehdä mitään muuta. Minä taas olen ymmärtänyt, että moraali on köyhien luksustuote. Laskut eivät kysy, tuliko raha rehellisesti.

Olen valehdellut hakemuksissa, jättänyt tuloja kertomatta ja nyökytellyt tapaamisissa niin vakavana, että melkein itsekin uskoin tarinani. Sitten olen kävellyt ulos, ostanut paremman puhelimen kuin virkailijalla ja mennyt ravintolaan juhlistamaan sitä, että järjestelmä palkitsi minut taas yhteistyöhalukkuudesta.

Naapuri sanoi maksavansa elämäni veroillaan. Kiitin häntä ja pyysin tekemään vähän ylitöitä, koska olen suunnitellut viikonloppureissua.

En tunne syyllisyyttä. Syyllisyys ei kerrytä korkoa eikä maksa vuokraa. Te kutsutte minua tukiloiseksi. Minä kutsun itseäni julkisesti rahoitetuksi vapaa-ajan ammattilaiseksi.

Ja kyllä, tiedän että tämä on väärin.

Siksi se tuntuukin niin paljon paremmalta kuin maanantaipalaveri.