Miksi se on niin hirveän itsekästä olla lapseton tai yhden lapsen vanhempi?

Ketä lapsettoman pitäisi ajatella epäitsekkäästi, niitä syntymättömiä lapsiako??? Ehkä olisi tosiaan parempi adoptoida, jos haluaa tehdä tästä maailmasta paremman paikan muille. Ei tänne uusia ihmisiä kannattaisi tehdä tietenkään.



Ehkä lapsettoman elämässä voi olla paljon oikeasti tärkeitä ihmisiä ja asioita, ne on vaan eri juttuja kuin suurperheen äidillä. :D

Vierailija:

- lapsettoman ei tartte miettiä kun itseään ja omaa napaansa

- lapseton ei tajua muita

- lapseton ei ymmärrä, että elämässä on jotkut asiat oikeesti tärkeitä

- lapseton luulee elävänsä täyttä elämää, mutta oikeesti se on ihan tyhjää

siitä vaan ootte itsekkäitä, eipä juuri kiinnosta, mutta se elämä on tosi tylsää ja tyhjää!

Että olihan tää vitsi, olihan.

I love me. :)



Mutta hei, omaan napaan tuijottelu on välillä ihan terveellistä. Kuitenkin ainoa ihminen, joka on mukanasi alusta loppuun, olet sinä..



Kyllä mää ainakin tiedän elämän tärkeistä asioista, vaikka lapseton olenkin. Kai se sitten pitää hommata kersoja, että jokin sumuverho avautuu nenän edestä ja kappas - maailma onkin aivan erilainen kuin aikaisemmin.



Suvun jatkaminen kuuluu tietysti useimmiten elämään. Mutta onko elämä jotenkin huonompaa ennen lapsia?

on aina toi jokseenkin sarkastinen asenne, että " täytyy kai tehdä lapsia, että " ymmärrän" mistä on kysymys..."

olin itse just samanlainen ENNEN lapsia...hi hii...

kun kaikki lapsettomat leimataan samalla itsekkyysleimalla. Ulkopuolisten silmissä meidänkin, kahden aikuisen, miniperhe saattaa siis olla oikein itsekkyyden pesäke, mutta totuuttahan ei ulos päin näe. Pitäisi varmaan kirjoittaa otsaan " tahattomasti lapseton" , ettei muiden muiden tarvitse meidän itsekkyyttämme ja arvojamme mietiskellä.



Jospa vaan annettaisiin ihmisten elää omaa elämäänsä ilman ulkopuolisten arvostelua...

...kun uhraa elämänsä tai asiat tms jälkikasvunsa hyvinvoinnin eteen. Se on puhdasta biologiaa ja takaa jälkeläisten menestymisen.

Ihailisin korkeintaan monilapsista perhettä jossa puolet on adoptoituja...

sijaisvanhemmaksi sairauteni takia.

Toivon, että vielä joskus tulen raskaaksi ja saan lapsen, mutta se ei taida olla kovinkaan todennäköistä. On tässä vielä aikaa, mutta jossain vaiheessa ikäkin tulee sitten esteeksi.

olen sitä mieltä, että onneksi meitä ihmisiä on erilaisia. Ja mikä sitten kenellekin on tärkeätä ja merkityksellistä. Itse olin aina siihen asti, kunnes täytin 31 täysin varma etten ikinä edes yritä lapsia. Eivät kuuluisi omaan elämääni. Tykännyt olen aina lapsista, kun ovat muiden olleet.. :) Kiva käydä lapsiperheiden luona kylässäkin, kun ei tarvitse niitä lapsia sieltä mukaan kotio ottaa. Nyt kuitenkin ensimmäistä lastani odottelen! Edelleenkään en varma onko minusta äidiksi. Hyvä isä lapsella tulee olemaan, rakastaa lapsia. Aina ystävien lapsia pitämässä sylissä ja höpöttelemässä ja leikkimässä. ;) Mutta nyt ainakaan ei sitten tarvitse EHKÄ, jos sellaista olisi tullut, myöhemmin miettiä, että jos ja jos... Ymmärrän kyllä täysin sen, että kaikille lapset eivät ole elämän tehtävä ja täyttymys!