Päätin aikanaan mieheni kanssa, ettemme huuda lapsille, sillä se ei opeta kuin pelkoa

Vierailija kirjoitti:

Nykypennuille on annettu liikaa periksi. Niin se vaan on. Tekee mieli sivullisena antaa heille piiskaa ja luunappeja. Onneksi he niit tä vät toinen toisiaan. 

Se johtuu just noista nykyajan huonoista "asiantuntija" neuvoista, jossa äidin käsketään mennä vessaan jos suututtaa eli käytännössä oikein kannustetaan luomaan lapseen utopistinen suhde, jossa tunteita ei näytetä toiselle ja jossa se äiti on ikäänkuin joku superihminen joka ei missään tilanteessa hermostu. Varsinkin tytär oppii tuosta, että hänen kuuluu peittää tunteet ja poika oppii ettei nainen saa näyttää mitään muuta kuin tyytyväiseltä. Käsittämätöntä että tuollaista välttelevään kiintymyssuhteeseen tähtäävä sairasta mallia yritetään vieläkin tuputtaa vanhemmille. Älkää kuunnelko noita. Yleensä nuo neuvot tulee myös ihmisiltä joiden omat lapset on luonteeltaan helppoja ja helpommin tottelevia. Sain yhden , tuollaisen jopa myöntämään, että totta se on, hän kun on itse  päässyt niin helpolla kun omat vanhemmat hoitanu paljon lapsiaan ja mies, hän itse saanut luoda uraa rauhassa asiantuntijana kun muut tehneet sen raskaan osuuden hänelle eli siivouksen ja lasten hoidon niin se on helppo sanoa, että äitihän ei näytä suuttumustaan eikä kohota ääntään. Kun ei itse tee kaikkea mitä tarvii tehdä. 

Kaikilla vanhemmilla ei ole sellaista jämäkkää ääntä, ei tarvitse huuttaa, mutta sanotaan EI niin, että se menee perille. Kaikesta ei aina voi neuvotella ja tarviiko kaikkea selittää ja perustella. Nyt puet ulkovaatteet ja sitten lähdetään, ei siitä neuvotella, eikä tarvitse perustella joka aamu miksi ulkona ei voi kulkea nakuna. Enemmän haittaa tuollaisesta lässyttämisestä on, vanhempi on se kun tietää paremmin ja lasten pitäisi voida luottaa, että aikuiset tietää mitä tekee. Ja vanhemmatkin voi menettää malttinsa, ei ne ole täydellisiä.

Liian hyvät tuet.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin tein tuollaisen päätöksen, mutta omalla kohdallani se ei valitettavasti pitänyt. Pyysin myös puolisoltani että hän tulisi keskeyttämään tai auttamaan tai jotain kun mulla paloi käämit, mutta ei hän koskaan tullut - pakeni pois huoneesta jos kenellä tahansa perheenjäsenellä oli jokin tunnetila tai tarve, eli paljon pienemmästäkin kuin huudosta.

Vaikka käytöksestäni ei ole vastuussa kukaan muu kuin minä, ymmärrän senkin miksi päädyin huutamaan. Noi neljä vuotta nukuin 1-2 h pätkissä ja senkin jälkeen vielä pitkään huonosti, mies jätti minut hoitamaan kaikki vähänkin haastammat tilanteet aina yksin, ja kun neuvolassa pyysin apua niin ekalla kerralla jankutettiin "mutta pärjäät kuitenkin?" kunnes luovutin että niin kai, tokalla kerralla sain itseni puhuttua psykiatrisen sairaanhoitajan juttusille uupumuksen vuoksi ja hän suositteli Cambridge-laihdutuskuuria avuksi jaksamisen pulmiin.

Nyt en ole kolmeen, neljään vuoteen enää huutanut lapsille, mutta se on vaatinut työtä ja oman jaksamisen korjaantumista. Myös nepsylapsen saama kuntoutus on helpottanut elämää.

Äitini ei ikinä huutanut lapsilleen, millä hän ylpeilee. Tukisti, antoi luunappeja, v*ttuili, syyllisti ja manipuloi. Miten monella tapaa tämän voikaan mokata.

Mistä sitä apua sitten sai ja millaista apua tarvitsit?