Onko täällä muita, joilla on valtava määrä häpeäkuormaa?

Kerro lisää siitä suippopaprikasta

Vierailija kirjoitti:

Minutkin kasvatettiin häpeällä ja olin lapsena ja nuorena usein häpeissäni. Mutta sitten tuli joku vastareaktio, ja olen enemmänkin häpeämätön. Saan jotain kiksejä siitä, että teen täysin häpeämättä jotain mitä monet muut häpeäisi. Minua ei esim ollenkaan hävettäisi sekoilla sanoissani suuren yleisön edessä, eikä minua hävettäisi jos vaikka housut putoaisivat julkisella paikalla tai mennä harrastamaan jotain mitä en osaa tms. On edelleen jotain juttuja jotka voivat hävettää, mutta enimmäkseen häpeän paljon vähemmän kuin muut. Olen ruvennut jotenkin ajattelemaan, että olen joku voittamaton supernainen, johon ei tavallisten pulliaisten häpeät osu. Se on kyllä vapauttava tunne. Yrittäkää tekin kääntää!

Mä välillä ajattelen, että mun sekoilut ja kompuroinnit on lahja muille ihmisille. He voivat tuntea itsensä tahdikkaiksi ja onnistuneiksi mun seurassa. "Ainakaan en ole yhtä pöljä kuin tuo!"

Ap

Väitättekö tosissanne, että kukaan ei muka muista toisten noloja tekoja? Mä ainakin muistan monienkin ihmisten häpeällisiä hetkiä enkä usko, että olen ainoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, mutta kyky tuntea häpeää ja syyllisyyttä on tärkeä moraalikoodi.

Minun valtava perushäpeä pohjautuu äidin kotivaikutukselle. En ollut milloinkaan riittävän hyvä, kelvollinen tai ylipäänsä ansainnut mitään.  Olen pystynyt tekemään pesäeron äitiin, ymmärrän osin miksi äiti on toiminut kuten toimi  ja hyväksyn etten asioita saa ikinä selvitettyä (dementoitunut) hänen kanssaan, mutta häpeä pysyy. En uskalla edes lääkäriin mennä kun pelkään reaktioita, sitä miten olen laiminlyönyt itseni, enkä tunne ansaitsevani mitään hyvää. En pysty kertomaan kaikkea edes kellekään läheisistäni.

Työpsykologi on kuullut murheitani ja ainut mitä olen häneltä saanut on Niin justiinsa-empatiaa sekä pari podcastlinkkiä.

Mitä nämä podcastit on? Kiinnostaisi, kun itsellä on tällaista häpeäkuormaa myös.