Selittäkää, kaveri puhui aina äidistään negatiivisesti, ei huolehtinut lapsena tunnetasolla. Äidin kuoltua puhuu vain positiivisesti.

Sinun ei pitäisi kysellä kavereistasi nettipalstoilla kun hänen äitinsä on kuollut.

Eikö eroissakin mieli käänny vain niihin hyviin asioihin?

Vierailija kirjoitti:

Sinun ei pitäisi kysellä kavereistasi nettipalstoilla kun hänen äitinsä on kuollut.

Kuolemasta on jo kaksi vuotta. Emme ole niin hyviä tuttuja, että voisin kysyä häneltä suoraan. Ihmettelen vain onko tälle ilmiölle joku selitys? 

Ehkä hän on aikuisena oppinut näkemään äidin ihmisenä, eli ymmärtänyt syyt tunnekylmyyden takana (esim. trauma, persoonallisuushäiriö, autismi). Tai sitten on kasvatettu niin, että kuolleista ei saa puhua pahaa

Olen itse kokenut traumaattisen lapsuuden, ja tosiaan joskus tulee kausia, jolloin pääasiassa tulee mieleen ne harvat, edes vähän ok -hetket.

Epäilen, että on jokin aivojen keino suojata itseään, koska tuo ei ole mitenkään tietoista toimintaa.

Tällä taustalla kuitenkin on yleensä aika ulkopuolinen, kun useammalla on hyvät välit vanhempiensa kanssa. Niin ehkä sitten aivot hakevat edes pienen pientä palaa tuosta tunteesta.

Ehkä hänen ymmärrys äitiään kohtaan on kasvanut? Siis että jos ymmärtää nyt paremmin, miksi äiti on ollut sellainen kuin on ollut.

Minä voisin olla tämä AP:n kaveri, paitsi että en kyllä tarinoi juttuja äidistäni kenellekään puolitutuille. Hän kuoli 2 vuotta sitten lyhyen sairastamisen jälkeen. Ei ollut täydellinen ihminen ja teki virheitä (kuten me kaikki). Joskus olen niitä juttuja ääneen ihmetellyt, mutta en ole koskaan ajatellut että äitini olisi ollut huono ihminen. Ja nyt hänen kuoltua mieluummin muistelen kaikkea sitä hyvää mitä hän elämääni toi.

Ei ihmisiä voi jakaa mustavalkoisesti hyviin ja huonoihin. Tai voi, mutta ei se ole kovin tervettä.

Kiitos, ehkä joku näistä kuten kirjoititte. Itselle vaikea kommentoida tarinoihin, kun aiemmin joutunut kommentoimaan ihan eri tavalla. Koen valehtelevani itse. 

Olen myös miettinyt onko tämä se hetki, kun sai vihdoin sen äidin jota tarvitsi.

Kun on selvää ettei välejä ole mitään mahdollisuutta enää selvittää, voi tuntua helpommalta vähän huijata itseään ja ajatella että "kyllä se äiti minua rakasti." Totuus menneisyydestä ja kylmästä äidistä voi yksinkertaisesti tuntua liian pahalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinun ei pitäisi kysellä kavereistasi nettipalstoilla kun hänen äitinsä on kuollut.

Kuolemasta on jo kaksi vuotta. Emme ole niin hyviä tuttuja, että voisin kysyä häneltä suoraan. Ihmettelen vain onko tälle ilmiölle joku selitys? 

Kuolema voidaan kokea helpotuksena kuolleelle siksi ettei hänen tarvitse enää kärsiä vakavasta sairaudesta. 

Tai kuolema voidaan kokea helpotuksena itselle jos kuollut henkilö kohteli huonosti. 
Kuolema on lyhytkestoinen helpotus, jos välejä ei ole sovittu ennen kuolemaa. 

Nämä ovat yksityisasioita, eikä kuolleista puhuta tutuille. 
 

Vierailija kirjoitti:

Kiitos, ehkä joku näistä kuten kirjoititte. Itselle vaikea kommentoida tarinoihin, kun aiemmin joutunut kommentoimaan ihan eri tavalla. Koen valehtelevani itse. 

Olen myös miettinyt onko tämä se hetki, kun sai vihdoin sen äidin jota tarvitsi.

Näin saattaa olla. Aika monella tutullani, kaverillani ja ystävällä, on vanhempi pehmentynyt sairastuttuaan ja/tai tultuaan vanhaksi. Osa on pyytänyt anteeksi tekojaan ja sanojaan, ha toisaalta vasta tuossa vaiheessa kertonut asioita omasta elämästään, jos selittävät, miksi vanhempi toimi diten kuin toimi. 

Ei ole terveesti päässyt irtaantumaan? Elää edelleen sellaisessa lapsen toivossa/fantasiassa että äiti kyllä pohjimmiltaan välittää

Outoa yleensäkään puhua vanhemmista mitään. Onko hänellä jäänyt aikuistuminen väliin?

Vierailija kirjoitti:

Outoa yleensäkään puhua vanhemmista mitään. Onko hänellä jäänyt aikuistuminen väliin?

Jösses. Kai sitä nyt kaverit vanhemmistaan voi puhua. 

Voipi olla että prosessoi äidin kuoleman nyt näin, ap. Ihmisillä on erilaisia tapoja surra ja päästä asioista yli. Pääasia että elämä jatkuu.

De mortuis nil nisi bene

Vierailija kirjoitti:

Kun on selvää ettei välejä ole mitään mahdollisuutta enää selvittää, voi tuntua helpommalta vähän huijata itseään ja ajatella että "kyllä se äiti minua rakasti." Totuus menneisyydestä ja kylmästä äidistä voi yksinkertaisesti tuntua liian pahalta.

Tämä minullekin tuli mieleen. Samanlaiseen tapaukseen olen törmännyt lähipiirissä.