Miksi ET halua alkaa sijaisvanhemmaksi?

Muuten minä haluaisin. Mies ei ole varma vielä. Tukiperhe olemme olleet 7 vuotta 1 viikonloppu/kuukausi.

Minusta ei ole siihen.

sijaislapset olisivat 24/7 meillä. se olisi jo elämätapa eikä pelkkä työ

Olen joskus miettinyt asiaa ja todennut, että muuten asia kiinnostaisi, mutta se, että lapsen vanhempiin pitäisi pitää yhteyttä (ja he yleensä sijoitusta vastaan ja itse moniongelmaisia) tekisi kyllä muutenkin raskaasta työstä ihan tajuttoman raskasta. Nostan hattua kaikille sijaisperheen elämää jaksaville!

Eikös ole jotkut suosituksetkin, että esim. perhekodin "vanhempien" lasten tulisi olla jo isoja/lapsia ei pitäisi vielä olla?

jos tilanne olisi että, sijaislapsi tulisi meille pienenä ja olisi monta vuotta ja sitten hänet palautettaisiinkin takaisin vanhemmilleen.

En usko, että kestäisin sitä. Jos meillä asuisi lapsi vauvasta, taaperosta tai leikki-ikäisestä asti monta vuotta niin pitäisin häntä varmasti kuin omanani.

työtilanne korkeasta koulutuksesta jatkuvasti epävarmaa, paljon pätkätöitä. Myös molempien vanhemmat alkavat olla iäkkäitä ja sairastelevat.

Lapsi voi periaatteessa koska vaan lähteä pois, vaikka aika vähän lapsia ilmeisesti palaa perheisiinsä. Mutta mahdollisuus on aina olemassa ja voi olla todella rankka tilanne. Kun ei ne lapset ole kuitenkaan omia. Ja silloin usein on vielä huoli lapsesta, että miten se pärjää vanhempiensa kanssa, voiko oikeasti luottaa että ovat raitistuneet ja muutenkin kykeneviä vanhemmiksi.



Vanhemmat, vanhemma, vanhemmat. Tämän pitäisi oikeastaan olla kohta nro 1. Ikinä ei tiedä minkälaisen mankelin läpi mielenterveysongelmaiset tai alkoholistit voi laittaa.



Sijoituslapset ei aina ole helpoimmasta päästä. Kasvatuksen saa usein aloittaa ihan alusta. Että miten leikitään, miten ollaan muitten lasten kanssa, miten puetaan säähän sopivasti jne.

emme kestä sitä vekslaamista biovanhempien ja sossujen kanssa ihan normaaleista arjen asioista kuten matkustelusta, koulusta sun muusta. Menee liian hankalaksi laiskanpulskeassa perheessämme :) Haluamme myös itsekkäästi, että meidän lapsemme ovat meidän omia lapsiamme, eivätkä puoliksi meidän, puoliksi sossun ja puoliksi biojen. (Joo, oli monta puolikasta tarkoituksella.)



Sitten kun omat lapset ovat isompia ja on kasvanut vielä enemmän aikuiseksi ihmisenä, niin EHKÄ voisimme harkita joko tuki- tai sijaislapsia, jos meistä on vielä tekemään sitä valtavaa tunne- ja aikainvestointia, minkä uusi lapsi vaatii. Toistaiseksi olemme ajatelleet, että täysin hypoteettinen kolmonen voisi tulla samasta maasta kuin nykyiset kaksi.

Enkä ala vääntää aiheesta. Todennäköisesti saan hänet puhuttua joskus, että alkaisimme tukiperheeksi. Kunhan omat kasvaa vielä muutaman vuoden.

Omien lastenkin kanssa on pinna liian usein tiukalla. Epäilen, pärjäisinkö ollenkaan sijoituslapsen kanssa, jolla saattaisi olla oikeasti ongelmia.



En ole mikään kasvattajatyyppi. Tai siis omat lapset kasvatan, mutta muuten en ole kiinnostunut sellaisesta. Summa summarum, en usko, että olisin tarpeeksi hyvä sijaisvanhempi.

Joku pieni vauva sijoitettuna vaikka viikonkin ja olisin aivan hajalla kun hän lähtisi meiltä pois ja miettisin mihin joutuu...



Murrosikäisen kanssa en tiedä jaksaisinko ihan oikeita ongelmia esim. päihteiden kanssa, mutta silti kiintyisin niihinkin murjaaneihin ihan liikaa.



En ikinä voisi olla lastensuojelutyössä, murehtisin yöt kaiken "asiakkaitteni" kohtaloja.

Oma elämäntilanteeni ei ensinnäkään ole sellainen, että siihen sijaisvanhemmaksi alkaminen millään lailla sopisi (avioero yms.).



Omia lapsia on kaksi ja niissä on lasta ihan riittävästi minulle.



En jaksaisi säätää oikeiden vanhempien saati lastensuojelun kanssa.



Minua ei vaan kiinnosta riittävästi moinen asia.



---



Jos esimerkiksi sisareni puolisoineen tai kummilapsen vanhemmat kuolisivat, voisin ottaa tutun lapsen kasvatettavakseni kyllä.

- Useimmat sijaislapset ovat erityislapsia tavalla tai toisella ja usein moniongelmaisia, pelkään yksinkertaisesti ettemme jaksaisi.



- Yhteydenpito sukulaisiin arveluttaa jos nämä ovatkin hankalia tapauksia.



- Elämä hankaloituisi esim. matkustamisen osalta. Matkustamme paljon ja usein varsin lyhyellä varoitusajalla ja saatamme jopa harkita ulkomaille muuttamista jossain vaiheessa. Sijoituslasta ei saa viedä ulkomaille lyhyellekään matkalle ilman etukäteen hankittavaa lupaa, passin hankkiminen on hankalaa ja ulkomaille muutto mahdotonta.



- Sijoituslapsen kanssa olisi alkuun pakko jäädä jommankumman vanhemman kotiin, mutta siltä ajalta ei saa äitiys- tai vanhempainrahaa, vaan ainoastaan hoitopalkkiota joka olisi HUOMATTAVASTI pienempi kuin tulosidonnainen tukemme.



- Kunta ei välttämättä maksa sijoituslapsen kaikkia harrastuksia, elämää ja matkoja, vaan joutuisimme kustantamaan ne itse jos haluaisimme lapselle samat edellytykset kuin omilla lapsillamme on. Se tuntuu epäreilulta miten päin vain ajateltuna (lasta ei minusta voi jättää vähemmälle kuin sisaruksensa, mutta toisaalta on epäreilua sekin että meidän pitäisi maksaa sijoituslapsesta).





Myönnän suoraan, että osa ajatuksistani on aika "materialistisia", mutta mielestäni myös viranomaisten olisi aika myöntää että näin on. Lasten sijoittaminen laitoksiin maksaa kymmeniä kertoja enemmän kuin heidän sijoittamisensa perheisiin, mutta silti perheille ei olla valmiita maksamaan edes niitä kuluja, jotka heille sijoituksesta aiheutuvat. Minusta on ihan turha valittaa sijaisperheiden vähyyttä niin kauan kuin tilanne on tämä.



Meitä on yritetty tosissaan puhua ympäri sijaisvanhemmiksi ja meille on jopa epäsuorasti ja epävirallisesti luvattu sosiaalityöntekijän toimesta monia asioita mm. palkkioista, kustannusten korvaamisesta ja siitä millaisia ehtoja voisimme asettaa sijoitettavan lapsen suhteen. Minusta on hullua, että näiden asioiden ympärillä pyörii joku epämääräinen huhurinki ja "pöydän alta" -taktiikka, mutta mitään tarkkaa tietoa ei saa mistään.

Unohtakaa se sana kokonaan. Lapsi ei ole kenenkään sijainen.

alkuvaiheessa, jolloin toivotaan että jompikumpi vanhemmista jäisi puoleksi vuodeksi kotiin.

Myös jatkossa poissaoloja tulisi varmuudella enemmän, monestakin syystä.

että sijaisvanhemman pitäisi jäädä töistä pois joksikin ajaksi.

tai vuoden. Voi olla ettei koululaisten kohdalla tällaista "velvoitetta" ole, mutta pienempien lasten kohdalla kyllä.

Myöhemmin työstä poissaolot pitää järjestyä huoltosuunnitelmapalaverien ajaksi (mahdollisesti monen sadan kilometsin päässä keskellä päivää) Puhumattakaan pk:n, psykiatrian polin, neuron polin palaverit , terapeuttien keskustelut, perhejaksot psykiatrisella, verkostopalaverit, biologisten vanhempien tapaamiset ym ym.

Eipä paljon joud töissä oleilla ;)



Mahdollisuutta sitoutua sijoitettavaan lapseen ajallisesti palavereiden myötä ja mahdollisia aikataulu ongelmia kysytään jo koulutusvaiheessa!



Terv. sijaisäiti

omaa lasta eikä energiaa enempiin olisi.

Lisäksi otaksun jotenkin, että sijaisvanhempana pitäisi olla "täydellisempi" ja johdonmukaisempi kasvattaja kuin omien lasten kanssa että saisi sen yhtälön edes jotenkin toimimaan. Paukut eivät tällä hetkellä riitä, eikä ehkä koskaan. Mieskään ei taida olla kiinnostunut, ei kyllä ole puhuttukaan asiasta koskaan.