Lue keskustelun säännöt.
Onko teillä muilla tämmöisiä äitejä?
29.05.2026 |
Mun äiti soittaa käytännössä mulle päivittäin. Häntä ei kiinnosa olenko kaupan kassalla vai työssä, kertoo silti vaivojaan. Pitää yksinpuhelua kaikista vaivoistaan, joita hänellä on. Hän on luulosairas, mutta ei ole diagnoosia. On jo liki 80-vuotias. Viimeksi olivat soittaneet isäni kanssa ambulanssin vaikka oireena oli jonkin rytmihäiriötuntemuksen vuoksi tullut paniikkikohtaus. Ambulanssi kävi, ei toimenpitäitä.. ja siis äitiä on kyllä tutkittu vuosikymmeniä.
Äiti ei koskaan kysy "mitä kuuluu" vaan kysyy, että mitäs nyt sitten, ootte kotona, entä lapset? Oletteko menossa johonkin ja jos olemme niin kertoo, että miksi ja arvostelee jos menemme miehen kanssa kaksin eikä oteta lapsia mukaan.. Taikka jos emme mene mihinkään, niin arvostelee, että kyllä nyt jossain pitäisi lapsia kuljetella. (Ovat jo teinejä). Jos kerron, että tilasimme lomamatkan, niin ei ole hyvä kohde, tulee ripuli, olisit saanut halvemmankin ja olisi kannattunut odottaa ja katsella vielä halvempia matkoja.. Hän ei ole lämmin, ei empaattinen.. pelkkää arvostelua, syyllistämistä ja omien ongelmien kaatamista muiden niskaan. EN JAKSA. Jos en vastaa puhelimeen, niin valittaa siitä isälleni, miten en koskaan vastaa (koska en jaksa kuunnella kymmenien minuuttien yksinpuhelua). Joskus huvitan itseäni niin, että laitan äidin puhelimen kaiuttimeen ja annan sen paasata vaivoistaan. Kuuntelen hiljaa ja sanon korkeintaan juu, jaa.. en kysele yhtään. Silti äitini jaksaa puhella yksinpuhelua 10-15 min ja kysyy, et ei teillä sitten mitään ole (lue: olisko juoruja) ja siltikin joudun lopetamaan puhelun sanoihin, et ei meillä, noniin, moikka. Siis miten sairas voi ihminen olla, ettei häntä kiinnosta YHTÄÄN oman lapsensa kuulumiset? Ei työasiat, ei terveys, ei että mitä minulle kuuluu? Jos epähuomiossa saan johonkin väliin kerrottua lauseen kaksi itsestäni, niin odottaa vaan omaa vuoroaan että saa jatkaa omista vaivoistaan ja muiden juoruista.
Mikä mun äitini diagnoosi on? Hän ei vaan OSAA.
Kommentit (45)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten niin harva tajuaa ap:n kertoman pihvin? Että hänen äitinsä haluaa kertoa vain omia asioitaan, häntä ei kiinnosta lapsensa asiat, jotka tälle lapselle itselleen ovat tärkeitä (ja olisivat kenelle tahansa muullekin, joka hänestä aidosti välittää).
En osaa valitettavasti auttaa. Oon nuorempi kuin ap ja mun äiti kans hänen äitiä nuorempi, mut jotain samaa tunnistan tuossa kanssakäymisessä. Tosin mun äiti ei oo luulosairas. Ehkä eniten tunnistan sen, miten aitoa keskusteluyhteyttä ei synny puheesta huolimatta. Sellainen vaillejäämisen kokemus on inhottava, itse ymmärsin sen kunnolla vasta, kun näin miten ihania äitejä muilla voi ollakaan olemassa. Sattuu kuin ******* ja mietin miten ihmeessä siitä kivusta voisi päästä eroon? Äidin kanssa puhuminen ja asian ottaminen esille ei auta, kun ei ole kykenevä tai ainakaan halukas näkemään itsessään vikaa.
Mietin sitä, että oletteko koskaan olleet todella kiinnostuneita noista äitienne asioista? Oletteko kysyneet siltä äidiltänne, millainen suhde hänellä oli omaan äitiinsä. Millaista oli, kun lapset (te )olitte pieniä? Täällä saa usein lukea, miten mahdottomia ne omat äidit ovat. Mutta onko sillä nuoremmalla todellista halua tutustua siihen omaan äitiin? Nyt vuorovaikutus jää väkinäiseksi ja pinnalliseksi, mutta itse olisin utelias kuulemaan, mitä ap:n äiti pelkää, kun niin kovasti puhuu vaivoistaan.
Ja tätä mietin nyt, kun äitini on ollut haudassa jo lähes 20-vuotta. Mietin usein, että tuokin olisi pitänyt kysyä äidiltä. Miksen selvittänyt sitä ja tätä.
No se ongelma näillä monilla "vaikeilla" äideillä on juuri se, että he eivät osaa mitenkään "tutkiskella tunteitaan". Jos minä kysyisin äidiltäni hänen äitisuhteestaan saisin vain kuulla miten paha äiti oli ja miten elämä meni pieleen, kun hän otti isän, vaikka olisi ollut muitakin ottajia ja kuinka kaikki muutenkin meni pieleen pahojen ihmisten takia. Nämä pahat katseet Urpon syntymäpäivillä on maristu läpi kymmenet kerrat.
T. se äsken kirjoittanut, jonka äidille ihmiset ovat yleensä pahoja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni äiti on tuollainen yksinpuhuja ja oman navan ympärillä elävä. Hän ei ole koskaan ollut kiinnostunut kuin itsestään. Hän ei koskaan kysy mitään lapsenlapsiensa kuulumisia. Onneksi hänen poikansa on tullut isäänsä.
Elämä on opettanut olemaan puhumatta omista asioista ja kyselemättä muiden asioista.
No häntä ei elämä ole opettanut olemaan puhumatta omista asioistaan, kun ei muusta puhukaan.
Hämmästyttää miten vähän hän on kiinnostunut lastensa ja lastenlastensa kuulumisista, mutta meidän täytyy kuunnella meille täysin vieraiden ihmisten tekemisistä, joita hän on tavannut. Siitä saamme kyllä yksityiskohtaista tietoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni äiti on tuollainen yksinpuhuja ja oman navan ympärillä elävä. Hän ei ole koskaan ollut kiinnostunut kuin itsestään. Hän ei koskaan kysy mitään lapsenlapsiensa kuulumisia. Onneksi hänen poikansa on tullut isäänsä.
Elämä on opettanut olemaan puhumatta omista asioista ja kyselemättä muiden asioista.
No häntä ei elämä ole opettanut olemaan puhumatta omista asioistaan, kun ei muusta puhukaan.
Hämmästyttää miten vähän hän on kiinnostunut lastensa ja lastenlastensa kuulumisista, mutta meidän täytyy kuunnella meille täysin vieraiden ihmisten tekemisistä, joita hän on tavannut. Siitä saamme kyllä yksityiskohtaista tietoa.
Ei tulisi mieleenikään puhua jälkikasvulle vieraiden ihmisten asioista. Peruskohteliaisuudet ja sää ovat hyviä aiheita, mutta niissäkin pitää olla varovainen, että puhuu oikeilla sanoilla. Ei esimerkiksi niin, että olipa siellä Espanjassa lämmintä, ja aurinko paistoi koko ajan. Siitä voi joku räntäsateen keskellä pahoittaa mielensä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten niin harva tajuaa ap:n kertoman pihvin? Että hänen äitinsä haluaa kertoa vain omia asioitaan, häntä ei kiinnosta lapsensa asiat, jotka tälle lapselle itselleen ovat tärkeitä (ja olisivat kenelle tahansa muullekin, joka hänestä aidosti välittää).
En osaa valitettavasti auttaa. Oon nuorempi kuin ap ja mun äiti kans hänen äitiä nuorempi, mut jotain samaa tunnistan tuossa kanssakäymisessä. Tosin mun äiti ei oo luulosairas. Ehkä eniten tunnistan sen, miten aitoa keskusteluyhteyttä ei synny puheesta huolimatta. Sellainen vaillejäämisen kokemus on inhottava, itse ymmärsin sen kunnolla vasta, kun näin miten ihania äitejä muilla voi ollakaan olemassa. Sattuu kuin ******* ja mietin miten ihmeessä siitä kivusta voisi päästä eroon? Äidin kanssa puhuminen ja asian ottaminen esille ei auta, kun ei ole kykenevä tai ainakaan halukas näkemään itsessään vikaa.
Mietin sitä, että oletteko koskaan olleet todella kiinnostuneita noista äitienne asioista? Oletteko kysyneet siltä äidiltänne, millainen suhde hänellä oli omaan äitiinsä. Millaista oli, kun lapset (te )olitte pieniä? Täällä saa usein lukea, miten mahdottomia ne omat äidit ovat. Mutta onko sillä nuoremmalla todellista halua tutustua siihen omaan äitiin? Nyt vuorovaikutus jää väkinäiseksi ja pinnalliseksi, mutta itse olisin utelias kuulemaan, mitä ap:n äiti pelkää, kun niin kovasti puhuu vaivoistaan.
Ja tätä mietin nyt, kun äitini on ollut haudassa jo lähes 20-vuotta. Mietin usein, että tuokin olisi pitänyt kysyä äidiltä. Miksen selvittänyt sitä ja tätä.
Hyvää pohdintaa ja hyviä kysymyksiä. Joidenkin kohdalla niistä varmasti on apua. Sen verran olen äitini kanssa puhunut, että tiedän hänen olleen ikään kuin väliinputoaja, että hänen ja hänen äitinsä suhde jäi vähän etäiseksi kun hänen äitinsä priorisoi joitain muita lapsiaan, ja on sitä harmitellut. Ei kuitenkaan oppinut kokemuksestaan. Sen on myös sanonut, että omat lapsensa olivat helppoja lapsina, ja tykkäsi siitä ajasta kun oltiin pieniä. Ongelmat ehkä alkoi sen jälkeen(?). En osaa sanoa milloin.
T. tuo aiempi jolle vastasit
Vanhoille ihmisille käy noin, kun masentuvat tajutessaan että kolotukset eivät enää lakkaa ja huonompaan ollaan vääjäämättä menossa.
Nuorempien sukulaisten vilkas elämä, matkustelu, energia, tapahtumiin osallistuminen yms. herättää vanhuksessa kateuden tunteita ja vanhus ryhtyy pienentämään läheisten ilon aiheita vähättelemällä ja mollaamalla. Ilman muuta se sattuu kuulla, kun muilla on kivaa ja itse ei jaksa tehdä enää mitään.
Elämän suolaksi muodostuu muiden ihmisten kuulumiset, joita voikin sitten välittää eteenpäin muille tutuille, kun omassa elämässä ei oikein tapahdu enää. Muiden kuulumiset muuttuvat myös omiksi kuulumisiksi.