Haluaako joku kysyä jotain adoptioäidiltä?

Joo, aina välillä. Se, että vastaanko, riippuu ihan millä tuulella olen :) Ja onhan täällä AV:llakin porukalla kysyttävää ihan kiitettävästi...

kuinka moni AV:lla palstailevista adomammoista on jo tunnistanut mut? :D



t. ap

Neuvonta ei tuntunut raskaalta, saihan siellä puhua itsestään ja elämästään niin paljon kuin sielu sieti ja se on meikäläisen lempiaihe ;D Kuopuksen neuvonnassa puhuttiin enemmän oikeastaan esikoisesta ja saimme paljon vinkkejä arkeen. Ei tullut tunne, että tunkeillaan.



Rankkaa oli se *grr mrr* odotus! Kun paperit olivat Kiinassa eikä mitään, ei siis mitään, tapahtunut ihan liian pitkään aikaan.

Kuopuksen prosessi oli tosi nopea siksi, että hän on erityistarvelapsi ja meillä kävi tuuri ajoituksen kanssa. Neidillä on korjattu huuli-suulakihalkio.

t. Toinen adoäiti

olivatko leikatut jo Kiinassa?

Oli leikattu ihan siististi. Suulakea täytyy vielä sulkea, siellä on jäännösaukot.

Puhutteko suomen lisäksi jotain muuta kieltä heille?

Kiitos niistä!!

Siis yritin kysyä teidän ikäänne, ei lasten.



Meillä ei varmaan nopeuttaisi tuo sn edes, kun kerran pitää olla naimisissa tämmöisten syntisten 5 v, niin sitten pitää olla. No, mutta ehkäpä pidättäydymme näissä kahdessa pojassa (toinen vielä masussa) ja mietitään vaikka myöhemmin sitten tukiperheenä oloa. Mutta hieno juttu kyllä kun teille on kiinattaret tullut!

kun aloitte ensimmäisen adoptioprosessin siihen, että teillä oli molemmat tytöt kotona?

Esikoinen alkoi vuoden ikäisenä puhua suomea ihan suomalaislasten aikataulussa, jopa samanikäistä naapurinpoikaa edellä.



Kuopuksella on nyt puolen vuoden jälkeen n. 30-50 sanaa käytössä, mutta hän ei liimakorvan takia kuule kunnolla (saa putket parin vkon kuluttua, jee!) ja puhe oli muutenkin viivästynyt halkion vuoksi. On kuitenkin saanut tosi hyvin asiansa perille eleillä, ja ymmärtää oikeastaan kaiken mitä sanotaan.

t. Hemsu

Puolituttu, oikeastaan tutun tuttu, kertoi yksi päivä, että tulivat juuri thaimaasta hakemasta esikoistaan. Minä tietty onnittelin lapsesta ja kysyin näillä sanoilla " kumpikos hän on" .

Vastaus tuli todella tulikivenkatkuisena, että " kuule ei sillä ole mitään väliä, yhtä rakas lapsi hän meille on vaikka ei olekkaan itse synnytetty tai vaan jonkun muun synnyttämä!!!"



Mitä tein väärin! Enkö olis saanut kysyä lapsen sukupuolta? Enkö olisi saanut onnitella? Oikeasti kysyin sitä iloisena siitä, että he ovat vihdoin vuosien yritysten jälkeen saaneet lapsen, enkä missään nimessä pahalla tai ilkeilläkseni siitä, että hän ei ole biolapsi!

:) Me vanhemmat ollaan 35-vuotiaita molemmat.

Aivan oikein lienet arvannut, että toinen prosessi aloitettiin peräperää ekan jälkeen :) Total aikaa tähän rumbaan on palanut... katsotaanpas... viitisen vuotta.



Naapuriäidin kanssa joskus vertailtiin, että he saivat kaksi bioa siinä ajassa kuin me yhden (esikoisen)...