Miten oppia paremmaksi sosiaalisissa taidoissa, jotta saisi pysyviä ystäviä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuunteleminen ainakin on hyvä taito. Et kai tarkoita lohduttamisella neuvomista? 

Ja etäiseksi jääminen voi johtua siitä, jos keksityt liikaa toiseen. Avaudutko itse omista tunteistasi?

Lohduttamisella tarkoitan mm. sitä, että kuuntelen toista, yritän olla positiivinen ja kannustaa. Jos ihminen vaikka valittaa kotinsa olevan sotkuinen, niin olen mennyt seuraavalla kerralla siivoustarvikkeet mukanani siivoamaan. Tästä henkilö ei selvästi pitänyt, vaikka kiittikin siivouksesta. En mielestäni neuvo, toki kysyn oletko ajatellut tai kokeillut tilanteessasi asioita x tai y?

Avaudun omista tuntemuksistani, mutta yleensä asiani eivät kiinnosta toisia niin paljon. He ovat kiinnostuneempia puhumaan itsestään. Toisinaan tunteeni tulevat myös vähätellyiksi tyyliin "ei yhden lapsen kanssa niin rankkaa ole kuin kahden lapsen kanssa".

Ap

Oon kans joutunut ihan opettelemalla opettelemaan suhtautumaan tällä väliä asenteella. Jos jollain on ongelma niin mähän toimin enkä mieti ja lähden auttamaan (vaikka sitä ei edes kysytä). Jos on suruja niin valvon vietellä, jos toinen ei ole syönyt niin alan laittamaan syötävää, jos sillä on ongelma niin alan miettimään ratkaisua.

Kahdesti olen esim lähtenyt kaverille toiselle puolelle Suomea tunnin varoajalla kun on tullut vinkkiä että saattais tarvita apua. Olen paniikki- ja ahdistuneisuushäiriöinen ja julkiset on tosi vaikeita mulle, ei sillä väliä jos toinen tarvii apua.

 

Tosi paljon on ollut opettelemista ihmisissä ja hämmentävää ollut huomata, että ei normaalit ihmiset tosiaan niin kyseenalaistamatta ja läheisesti kohtele mua, ei mua kukaan auta niin.

 

Oon kohta 40 ja vasta nyt havahtunut tähän. Ja tuntuu joskus hyväksikäytetyltä ja epäreilulta.

Edelleen meinaa tulla automaattisesti "tarvitsetko apua" melkein kenelle vaan mutta siinä kohdin olen onneksi oppinut pitämään turpani kiinni, kyllä se kysyy jos sitä haluaa.

Jos pidän ihmisestä niin olen kai liian intensiivinen joka on monelle kiusallista ja outoa. 

Kaipaan itsekin naispuoleisia ystäviä, en vaan osaa jotain. Tulen parhaiten toimeen vanhempien naisihmisten kanssa, kai ne mussa vaistoaa sen empaattisuuden ja herätän jotain hoivaviettiä sen takia.

 

Koitan itse olla ylpeä siitä tietystä tomeruudesta ja kyseenalaistamattomasta empatiakyvystä, ja kuulema sen pitäisi ollakin vaan mahtava piirre mutta ei se siltä tunnu.

Kiitos. Tässä oli paljon tuttua asiaa ja tunnistan myös itseäni kuvauksestasi.

Ap

AP, mun tekis mieli pyytää sua ystäväksi kun en halua että sulla on tuommoinen ongelma

Vierailija kirjoitti:

AP, mun tekis mieli pyytää sua ystäväksi kun en halua että sulla on tuommoinen ongelma

Älä ainakaan sääli minua. Ei tämä ole mikään uusi ongelma. Olen aina kokenut itseni ulkopuoliseksi ja joutunut sivuun porukoista/ystävien elämästä. Haluaisin itse oppia käyttäytymään niin, ettei näin enää kävisi.

Ap

Otat muiden kertomat asiat vakavasti. Sen luulisi olevan todella arvostettavaa ja vastavuoroisuuteen johtavaa ja ystävyyttä syventävää. Kuten tässä ap itse ja moni on todennut, se ei silti mene niin. Ihmiset jatkavat entistä elämäänsä, kun kriisit tms. ovat ohi. Ap:n kannattaisi ottaa kevyemmin suhteessa ihmisiin. Ihmissuhteita saisi olla enemmän, niin yhteen ei kohdistuisi liikaa odotuksia. Sieltä monen joukosta saattaa vuosien mittaan kyllä kiteytyä myös tosiystävyyksiä. 

Vierailija kirjoitti:

Otat muiden kertomat asiat vakavasti. Sen luulisi olevan todella arvostettavaa ja vastavuoroisuuteen johtavaa ja ystävyyttä syventävää. Kuten tässä ap itse ja moni on todennut, se ei silti mene niin. Ihmiset jatkavat entistä elämäänsä, kun kriisit tms. ovat ohi. Ap:n kannattaisi ottaa kevyemmin suhteessa ihmisiin. Ihmissuhteita saisi olla enemmän, niin yhteen ei kohdistuisi liikaa odotuksia. Sieltä monen joukosta saattaa vuosien mittaan kyllä kiteytyä myös tosiystävyyksiä. 

Minulla on ollut useita ystävyyssuhteita, mutta silti ne päättyvät toisten halutessa etäisyyttä. Tosiystävyys on myös osoittautunut usein yksipuoliseksi: minulla on ollut siihen halua, toisella ei. Valitettavan usein olen hoksannut tämän liian myöhään, siinä vaiheessa kun minusta ollaan jo erkaantumassa.

Ap

Jos nyt suoraan sanon, niin minulle tulee rajattoman, tuomitsevan ja marttyyrimaisen henkilön vibat ap:n kommenteista. Ap ikään kuin itse mielessään päättää, että joku henkilö tarvitsee nyt hänen apuaan ja päättää myös, että minkälaista apua tuo henkilö tarvitsee. Sitten ap ryntää auttamaan päättämällään tavalla. Se ei ole empatiaa, vaikka niin ajattelet. Pidät itseäsi hyvänä ihmisenä, joka pyytettömästi auttaa vaan muita, mutta apu ei kelpaakaan ja tunnet, että sinua käytetään vaan hyväksi. Kannattaa pysähtyä miettimään mitkä ovat auttamisesi syvemmät tarkoitusperät? Haluatko esim. saada hyväksyntää ja kokea itsesi arvokkaammaksi tuolla toiminnalla? Tuntuuko olosi ehkä tyhjältä ilman auttamista tms.? Miten voisit olla ystävyyssuhteessa ilman tuota auttajan roolia?

Auttaminen on hienoa ja jaloa, mutta jos se lähtee vääristä tarkoitusperistä ja ei aidosti auta toista, sen kyllä huomaa ja se helposti koetaan rajattomana tunkeiluna ja päsmäröintinä. Sen lisäksi se pilaa ihmissuhteita ja väsyttää tekijäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Jos nyt suoraan sanon, niin minulle tulee rajattoman, tuomitsevan ja marttyyrimaisen henkilön vibat ap:n kommenteista. Ap ikään kuin itse mielessään päättää, että joku henkilö tarvitsee nyt hänen apuaan ja päättää myös, että minkälaista apua tuo henkilö tarvitsee. Sitten ap ryntää auttamaan päättämällään tavalla. Se ei ole empatiaa, vaikka niin ajattelet. Pidät itseäsi hyvänä ihmisenä, joka pyytettömästi auttaa vaan muita, mutta apu ei kelpaakaan ja tunnet, että sinua käytetään vaan hyväksi. Kannattaa pysähtyä miettimään mitkä ovat auttamisesi syvemmät tarkoitusperät? Haluatko esim. saada hyväksyntää ja kokea itsesi arvokkaammaksi tuolla toiminnalla? Tuntuuko olosi ehkä tyhjältä ilman auttamista tms.? Miten voisit olla ystävyyssuhteessa ilman tuota auttajan roolia?

 

Auttaminen on hienoa ja jaloa, mutta jos se lähtee vääristä tarkoitusperistä ja ei aidosti auta toista, sen kyllä huomaa ja se helposti koetaan rajattomana tunkeiluna ja päsmäröintinä. Sen lisäksi se pilaa ihmissuhteita ja väsyttää tekijäänsä.

Kiitos tästä viestistä. Herätteli pohtimaan. Jos auttamiseni koetaan näin, niin varmasti jätän auttamisen vähemmälle.

Ap

Kiinnostava ketju, seuraan.

Itsellä sama ongelma, että kaveruudet ei syvenny ainakaan toivomallani tavalla. Musta olisi kiva tavata ihan tavallisen tekemisen merkeissä, matalalla kynnyksellä ilman sosiaalista koodistoa. Jostain syystä en kuitenkaan ole se jonka kanssa haluttaisiin tehdä asioita. Mua kutsutaan (tai kutsuttiin? viime aikoina ei) kyllä jonkin verran juhliin ja viinilasillisille. Valitettavasti olen tosi vaivaantunut juhlissa ja viineillä, sellainen pöydän ääressä istuminen ja kaavan mukaan juttelu on mulle aika vaikeaa eikä viininjuontikaan tunnu luontevalta ja ärsyttää kun jotkut eivät hyväksy kieltäytymistä vaan monta kertaa varmistavat enkö nyt ota ja miksi en. Miten pääsisi muuksi kuin viinikaveriksi?

Epäilen, että yksi syy haastavaan tilanteeseesi on se, että kuvittelet olevasi jonkun ystävä. Sinun näkökulmastasi olette läheisiä. Toisen näkökulmasta olet kaveri, et ystävä. Petyt, kun toinen ei kohtele sinua kuin ystävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AP, mun tekis mieli pyytää sua ystäväksi kun en halua että sulla on tuommoinen ongelma

Älä ainakaan sääli minua. Ei tämä ole mikään uusi ongelma. Olen aina kokenut itseni ulkopuoliseksi ja joutunut sivuun porukoista/ystävien elämästä. Haluaisin itse oppia käyttäytymään niin, ettei näin enää kävisi.

Ap

Psst.

Se yrittää auttaa sua ja ystävystyä. Niinkuin säkin teet muille. Ja säkin ajattelet heti ensimmäisenä että "ei"...

Vierailija kirjoitti:

Epäilen, että yksi syy haastavaan tilanteeseesi on se, että kuvittelet olevasi jonkun ystävä. Sinun näkökulmastasi olette läheisiä. Toisen näkökulmasta olet kaveri, et ystävä. Petyt, kun toinen ei kohtele sinua kuin ystävää.

Tässä voi olla perää. Itsekin yllätyin kerran, kun henkilö, jonka kanssa oltiin tutustuttu ja tavattu jo jonkin aikaa ja jaettu molemmat syvällisiä ajatuksia keskenämme, kertoikin pitävänsä minua ystävän sijaan tuttavana ja lopetti yhteydenpidon sanoihin, että koki keskustelumme raskaina. Luultavasti minulla on taipumusta hypätä luottavaisesti ystävyyssuhteeseen ns. takki auki. Pitäisi osata edetä hitaammin, mutta se on hyvin vaikeaa, jos toisen seurassa on mukavaa ja homma tuntuu luistavan.

Vierailija kirjoitti:

Jos nyt suoraan sanon, niin minulle tulee rajattoman, tuomitsevan ja marttyyrimaisen henkilön vibat ap:n kommenteista. Ap ikään kuin itse mielessään päättää, että joku henkilö tarvitsee nyt hänen apuaan ja päättää myös, että minkälaista apua tuo henkilö tarvitsee. Sitten ap ryntää auttamaan päättämällään tavalla. Se ei ole empatiaa, vaikka niin ajattelet. Pidät itseäsi hyvänä ihmisenä, joka pyytettömästi auttaa vaan muita, mutta apu ei kelpaakaan ja tunnet, että sinua käytetään vaan hyväksi. Kannattaa pysähtyä miettimään mitkä ovat auttamisesi syvemmät tarkoitusperät? Haluatko esim. saada hyväksyntää ja kokea itsesi arvokkaammaksi tuolla toiminnalla? Tuntuuko olosi ehkä tyhjältä ilman auttamista tms.? Miten voisit olla ystävyyssuhteessa ilman tuota auttajan roolia?

 

Auttaminen on hienoa ja jaloa, mutta jos se lähtee vääristä tarkoitusperistä ja ei aidosti auta toista, sen kyllä huomaa ja se helposti koetaan rajattomana tunkeiluna ja päsmäröintinä. Sen lisäksi se pilaa ihmissuhteita ja väsyttää tekijäänsä.

Sivusta:

-Mikä merkitys auttamisen tarkoitusperällä oikeasti on, jos toista kuitenkin auttaa? Tai entä sitten, jos toinen kokee itsensä merkitykselliseksi sillä, että auttaa toisia? Onko se paha asia? Minulle elämän merkityksellisyys on sitä, että elän yhteydessä toisten ihmisten kanssa ja rakennan yhteisöä tekemällä asioita yhteisen edun eteen.

-Mikä on aitoa/oikeaa auttamista? Jos ihminen valittaa sotkuista kotia, mikä se apu sitten on, jos ei siivoaminen? Ehkä olen itse assi, mutten käsitä, mikä järki pelkässä valittamisessa on, jos ongelmalle ei sitten aio tehdä yhtään mitään? Ei se koti sillä siistiksi tule, että vain valittaa olevan sotkuista, mutta itse ei jaksa siivota ja toinenkaan ei saisi auttaa.

-Tässä auttajaa kuvaillaan mm. sanoilla rajaton, tuomitseva, marttyyrimainen, tunkeileva ja päsmäri. Miksi kaikkia auttajia ei kuvailla samalla tavalla? En vain saa yhtään kiinni tästä, että toisten kohdalla auttaminen on ystävällisyyttä ja toisten kohdalla sitä pidetään rajattomana ja tunkeilevana päsmäröintinä.

Aloittajan kaltaiset ihmiset ovat niitä, joista otetaan ilo irti vaikeissa tilanteissa. Apu tai kuuntelevat korvat kyllä kelpaavat. Tilanteen helpottaessa pistetään kaveri pihalle ja vielä perään kommentoidaan, että mitäs olet outo ja rajaton, niin siksi en halua olla kanssasi. Jos ei kerta aloittajan kaltaisista ihmisistä perusta, miksi ei jo valmiiksi pidä etäällä ja kieltäydy avusta? 

En ymmärrä tuota, miksi tietyissä tilanteissa pitäisi kysellä kelpaako apu? Minä olin vilpittömän ilahtunut, kun ystäväpariskunta tarjosi apua ihan yllättäen ja kysymättä. Kertoivat aiemmin kuunnelleensa, kun kerroimme miehen kanssa, että meillä ei ole ollut 5 vuoden aikana parisuhdeaikaa juuri lainkaan. Tulivat sitten kerran kylään kassin kanssa. Kassissa oli meille vanhemmille suolakeksejä, juustoja yms herkuteltavaa. Me jäimme kotiin napostelemaan ja ystäväpariskunta vei lapsemme sillä aikaa pariksi tunniksi ulkoilemaan. Oli ihana apu.

Ap:n teksti muistuttaa omaa elämääni.

Minun ongelmani on se, että uppoudun liian herkästi kuuntelijan rooliin. Minulle avaudutaan raskaista elämäntilanteista, oli sitten kyse avioerosta, läheisen sairastumisesta tms. Kysyn kuulumisia, tuen aktiivisesti. Tätä jaksetaan aina kiitellä kovasti, miten minulle voi puhua ihan eri tavalla kuin muille.

Kun kuukaudet kuluvat, tilanne muuttuu. Minulle ei enää samalla tavalla haluta puhua. Ehkä puhumisen tarvekaan ei ole toisella enää niin suuri. Minä tyhmänä en ymmärrä tätä, vaan jatkan kuulumisten kyselyä, miten asian x kanssa menee. Sitten minuun turhaudutaan, miten tuppaudun ja utelen. En vain käsitä, missä vaiheessa jokin toisen kertoma asia muuttuu sellaiseksi, ettei siitä saisi kysellä tai puhua. On hämmentävää, kun ensin on todella suotavaa puhua avioerosta/läheisen sairastumisesta tms ja sitten yhtäkkiä asiasta ei saisi jutella yhtään.

Pistin ilmon sinne real escortsille pari vuotta sitten ja nyt olen kuin oikea Runeberg.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuunteleminen ainakin on hyvä taito. Et kai tarkoita lohduttamisella neuvomista? 

Ja etäiseksi jääminen voi johtua siitä, jos keksityt liikaa toiseen. Avaudutko itse omista tunteistasi?

Lohduttamisella tarkoitan mm. sitä, että kuuntelen toista, yritän olla positiivinen ja kannustaa. Jos ihminen vaikka valittaa kotinsa olevan sotkuinen, niin olen mennyt seuraavalla kerralla siivoustarvikkeet mukanani siivoamaan. Tästä henkilö ei selvästi pitänyt, vaikka kiittikin siivouksesta. En mielestäni neuvo, toki kysyn oletko ajatellut tai kokeillut tilanteessasi asioita x tai y?

Avaudun omista tuntemuksistani, mutta yleensä asiani eivät kiinnosta toisia niin paljon. He ovat kiinnostuneempia puhumaan itsestään. Toisinaan tunteeni tulevat myös vähätellyiksi tyyliin "ei yhden lapsen kanssa niin rankkaa ole kuin kahden lapsen kanssa".

Ap

Oon kans joutunut ihan opettelemalla opettelemaan suhtautumaan tällä väliä asenteella. Jos jollain on ongelma niin mähän toimin enkä mieti ja lähden auttamaan (vaikka sitä ei edes kysytä). Jos on suruja niin valvon vietellä, jos toinen ei ole syönyt niin alan laittamaan syötävää, jos sillä on ongelma niin alan miettimään ratkaisua.

Kahdesti olen esim lähtenyt kaverille toiselle puolelle Suomea tunnin varoajalla kun on tullut vinkkiä että saattais tarvita apua. Olen paniikki- ja ahdistuneisuushäiriöinen ja julkiset on tosi vaikeita mulle, ei sillä väliä jos toinen tarvii apua.

 

Tosi paljon on ollut opettelemista ihmisissä ja hämmentävää ollut huomata, että ei normaalit ihmiset tosiaan niin kyseenalaistamatta ja läheisesti kohtele mua, ei mua kukaan auta niin.

 

Oon kohta 40 ja vasta nyt havahtunut tähän. Ja tuntuu joskus hyväksikäytetyltä ja epäreilulta.

Edelleen meinaa tulla automaattisesti "tarvitsetko apua" melkein kenelle vaan mutta siinä kohdin olen onneksi oppinut pitämään turpani kiinni, kyllä se kysyy jos sitä haluaa.

Jos pidän ihmisestä niin olen kai liian intensiivinen joka on monelle kiusallista ja outoa. 

Kaipaan itsekin naispuoleisia ystäviä, en vaan osaa jotain. Tulen parhaiten toimeen vanhempien naisihmisten kanssa, kai ne mussa vaistoaa sen empaattisuuden ja herätän jotain hoivaviettiä sen takia.

 

Koitan itse olla ylpeä siitä tietystä tomeruudesta ja kyseenalaistamattomasta empatiakyvystä, ja kuulema sen pitäisi ollakin vaan mahtava piirre mutta ei se siltä tunnu.

Sinä ja ketjun ap, voi kunpa asuisitte lähelläni. Tarvitsisimme toisiamme. Terveisiä Etelä-Savosta autistinaiselta

Tuo siivousjuttu kuulosti kieltämättä pahalta. Apua voi tarjota toiselle sanomalla vaikka, että jos tarvitset jossakin apua, niin olen tässä. Tuo mitä teit oli hyvin tungettelevaa, vaikka ajatus taustalla varmasti olikin hyvä. Itsekin saatan joskus valittaa sotkuista kotiani, mutta en todellakaan haluaisi ystäväni tai edes äitini ilmestyvän paikalle siivoustarvikkeiden kanssa. Ystävyyssuhteissa kannattaa muistaa se, että meillä jokaisella on kuitenkin myös oma elämä ja yksityiset asiat. Pelastavaa sankaria ei kannata leikkiä, koska ei se ole ystävän tehtävä. Pieni etäisyys ja toisen rajojen kunnioittaminen tekee hyvää. Ystävyyden kannattaa antaa myös kehittyä luonnollisesti ajan kanssa esimerkiksi yhteisen tekemisen kautta. Liian nopea emotionaalinen läheisyys ja hyvin yksityisten asioiden jakaminen polttaa alkavan ystävyyden helposti loppuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No tuo oli kyllä aika paha että menit siivoustarvikkeiden kanssa. Olisit edes kysynyt ensin.

Jos pienten lasten vanhempi valittaa, että koti on sotkuinen ja ei ole jaksamista siivota, onko paha asia mennä siivoamaan? Täällä Suomessa ollaan niin kovin arkailevia avun pyytämisessä, ettei kehdata kysyä tai toisen tarjotessa apua sanotaan, että pärjään kyllä (vaikka apu oikeasti tekisi terää).

En tietenkään menisi missä tahansa tilanteessa siivoamaan, mutta tuollaisessa tilanteessa, missä vanhempi on todella väsynyt, koti on sotkuinen ja asia häiritsee vanhempaa itseäänkin.

Ap

Vetäytyminen johtuu siitä, että ihminen monesti häpeää omaa vajavuuttaan ja tarvitsevuuttaan. Emme elä enää (ikävä kyllä) sillä tavalla yhteisöllisessä kulttuurissa, jossa autettaisiin herkästi toisia. Ennen vanhaan oli ihan normaalia, että synnyttänyttä autettiin. Vietiin vähintään jotain leivottua syötäväksi hänelle. Tässä nykymallissa pitäisi kaikesta selvitä itse ja se voi johtaa lopulta pahoihin ongelmiin ajan myötä. 

Eihän Suomessa ole ollut kotiapua lapsiperheille vuosikymmeniin. Monen väsyneen vanhemman ongelmat voisivat ratketa sillä,  että hän saisi lyhyen ajan apua kodin pyörittämiseen ja saisi nukuttua univelkojaan pois. 

On kohteliasta ensin kysyä tarvitseeko toinen apua vaikka siinä siivouksessa. 
Itseäni ärsyttää todella paljon jos joku alkaa tekemään asioitani puolestani ensin kysymättä että sopiiko. Tulee sellainen olo että toinen yrittää olla yläpuolellani ja minun mielipiteelläni asiaan ei ole merkitystä hänelle. Se tuntuu jopa henkiseltä väkivallalta. 
Joten jatkossa kannattaa kysyä toiselta mitä mieltä hän on jos tulisit auttamaan siivoamisessa. Ja jos kaveri sanoo että ei kiitos niin se täytyy uskoa kerralla eikä tuputtaa.sano sitten että autat mielelläsi jo hän muuttaa mieltä.