Kuinka te jaksatte henkisesti lapsettomuuden ja siihen liittyvät ajatukset?
Meillä kolme lasta (kaksi yhteistä ja yksi ex-suhteestani), ja neljättä ollaan kovasti toivottu pitkään, -05 lopusta lähtien.
Lapsettomuuden hoitoon erikoistuneella gynellä olen käynyt (yksityisesti), ja kaikki vaikuttaisi olevan ok (norm. sisätutkimuksen lisäksi tehty ultrausta, ei muita tutkimuksia).
Miehen siittiöt on tutkittu, eikä niissäkään mitään vikaa.
Siltikään ei tärppää :(
Keltarauhashormoonikuureja olen saanut (Lugesteron) sekä yhden clomikuurin syönyt, mutta putosin toiveineni korkealta ja lujaa, joten en vähään aikaan haluaisi hormooneita syödä.
Vaikka lapsia perheessämme jo on, ei se poista/vähennä sitä tuskaa, kun emme kaipaamaamme vauvaa saa.
Lähipiiristä jotkut tietävät, ja kavereistakin valtaosa.
Monenmoista kommenttia saanut kuulla, lohduttavia ja semmoisia, mitä en olisi toivonut ikipäivänä joutuvani kuulemaan.
Katkera en ole toisten lapsista, heidän onnensa ei ole multa/meiltä pois, mutta toki usein tulee miettineeksi, että `miksi ei meille?`
Joidenkin ihmisten ajattelemattomuus sattuu tosi pahasti, ja tässä on tullut mietittyä ystävyyden " laatua" moneen otteeseen :/
Lähipiirin (sukulaisten) kommentit ja reaktiot ovat olleet kaikista järkyimpiä, ja niistä olen kyllä tosi " vihainen" ja surullinen :(
Eivät ymmärrä vauvankaipuuta, eivätkä osaa " kunnioittaa" asiaa ollenkaan :( Käsittämättömiä kommentteja ollaan saatu.
Miten teillä muilla, miten jaksatte, kuukaudesta ja vuodesta toiseen?
Mistä saatte tukea ja lohtua?
Koitanpa vastailla jotakin, jos vain ehdin.
Ensiksikin olen todella pahoillani saamistasi ikävistä kommenteista. Mutta koita jättää ne vain omaan arvoonsa. Niiden antajat eivät varmaankaan ole tarkoittaneet, eivätkä tiedä, miltä sinusta pohjimmiltaan tuntuu. Meistä ihmisistä kaikilla ei vain ole sitä kykyä asettua toisen asemaan. Vielä vaikeampaa se monesti on, jos kyseessä on lapsenteko, jonka pitäisi olla maailman luonnollisin asia. Mutta kun siinä on jotain vaikeuksia, niin silloin sitä ei kyllä ymmärrä kuin toinen saman läpikäynyt. Toisaalta monessa muussakin asiassa on samoin, ei voi sanoa väittävänsä, että tietää miltä toisesta tuntuu, vaikka kuinka yrittäisi. Mutta onneksi monet silti vielä yrittää =) Kuitenkin jokainen kokee kaikki asiat omalta kokemuspohjaltaan ja mikä toisesta on ihan kauheaa, ei toisesta siltä välttämättä tunnu. Ja toisinpäin. Eli meidän ihmisten yleensäkin pitäisi vain opetella olemaan paljon avarakatseisempia (tarkoitan nyt siis etupäässä näitä erinäisten kommenttien antajia) ja opetella ajattelemaan nenää pidemmälle ennen kuin aukaisemme suumme.
Meilläkin oli vuosikaudet sekundääristä lapsettomuutta, eli esikko oli, mutta toista ei kuulunut. Silloin kuulin ties minkämoista loukkaavaakin kommenttia. Sitten saimme hoidoilla keskenmenon jälkeen yhden lapsen, ja myöhemmin vielä tuplat. Nyt yritämme viidettä(!) Ja voit varmaan arvata, miksi emme ole nyt halunneet lapsentekoyritystä kovin " julkistaa" . Tässä taipaleella on myös ehtinyt kuulua erinäisiä arvosteluja, lääkäriä myöden...
Mutta lapsiluku on jokaisen oma asia, te teette ihan kuin teistä tuntuu. Yrittäkää olla välittämättä toisten kommenteista, vaikka ne välillä satuttaakin.
Se on juuri tuo lapsenkaipuu, mikä voi olla todella valtavaa ja kaikki onnistumattomuuden mukanaan tuomat ajatukset ja tuntemukset, mitä eivät sellaiset ymmärrä, jotka eivät sitä ole läpikäynyt.
Mitään yleispätevää neuvoa tuohon jaksamiseen ei kai ole. Varmasti aika yksilöllistä tämäkin, toiset jaksaa paremmin ja eri konsteilla kuin toiset. Itse olen vain päkittänyt päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen ja vuodesta toiseen... Silloin kun kakkosta tehtiin kahdeksan pitkää vuotta, koitin suunnata ajatukseni kaikkialle muualle. Harrastin, otin koiran ym. Välillä jaksoin hyvin ja välillä sattui niin pirusti. Sitten hoitojen tiimellyksessä on ollut ylä- ja alamäkeä, mutta kun saa välillä ajatuksiaan johonkin purkaa ja unohtaa, niin helpottaa. Ja se, että jotain tapahtuu, asialle yritetään tehdä jotain, on ehkä ollut kaikkein helpottavinta. Eli pitäiskö teidänkin vielä yrittää lisätutkimuksiin, jos vain siihen on aikaa ja intoa?!? Silloin, kun on jotain etappeja, joita odotella, niin jaksaa ehkä hitusen paremmin.
Nämä etapit voi toki olla muitakin kivoja juttuja, jotka auttaa ehkä työntämään lapsiajatusta vähän taka-alalle. Sekin auttaa arjen sujumisessa.
Nyt on pakko mennä, mutta tsempit sinulle ja toivottavasti vielä onnistutte toiveissanne!