Onko muita joiden mummoja ja pappoja ei paljon lapsenlapset kiinnosta? Eikä kyllä sen pahemmin kummiakaan, tai muutakaan tukiverkostoa.

Onko muita kohtalotovereita, joiden mummot ja papat ei juurikaan pidä yhteyttä lapsenlapsiinsa, tai eivät oikeasti välitä tavata ja viettää aikaa lastenlastensa kanssa, tai asuvat kaukana, ja siksi hankalaa järjestää yhteistä aikaa? Kummiuskin tuntuu menettäneen merkityksensä nykypäivänä. Vai onko joillakin sellaista kummia tai kummeja, jotka ovat mukana jotenkin lapsen elämässä? Lapseni kummi menehtyi, joka oli melkein ainoana kiinnostunut hänen elämästään. Ja ainut välittävä isovanhempi asuu toisella puolen Suomea.

Onko tämä nykyinen perhekeskeisyyden puuttuminen hyvä ja välttämätön asia-johon pitää elämässä pyrkiä? Perhe ja perhepiirin "koostuminen"on toki jokaisella omanlaisensa, mutta kirjoitukseni koskeekin meidänkaltaisia tilanteita-vaikka ongelmat sinänsä voivat olla tilanteesta riippumatta samankaltaisia. Eikö vanhemmuus ja isovanhemmuus pitäisi olla tärkeintä niiden ihmisten elämässä-kallein ja arvokkain lahja, mitä ihminen voi saada ja siksi vaalia-jonka takia on yleensä alunperin perustanut perheen?

Mutta niinhän se on, että ihminen käyttää aikansa ja elämänsä juuri niihin asioihin, jotka ovat tärkeintä hänelle itselleen. Ja niissä asioissa on myös ihmisen sydän. 

Olen kuullut ja lukenut monia kommentteja siitä, että yksi asia, mitä ihminen katuu viime hetkinään elämästään, on se, ettei antanut aikaansa läheisimmilleen riittävästi, ettei ollut läsnä heidän elämässään.

Niin moni puhuu rakastavansa. Mutta ymmärtääkö edes, mistä puhuu.

Tämä kirjoitus voi provosoida, tai ärsyttää jotakuta, mutta toivon siitä jonkun löytävän myös sen ydinajatuksen-jota yritän tuoda esille.

Meillä on valitettavasti asiat niin, kuin alussa jo totesin ja olisi ihanaa löytää lapselle välittäviä ihmisiä elämään.