Valikoiva omatunto Miksi huudamme Palestiinalle, mutta vaikenemme Kongosta?

Valikoiva omatunto Miksi huudamme Palestiinalle, mutta vaikenemme Kongosta?

Elämme aktivismin kultakautta, jossa jokainen voi olla oman elämänsä vapaustaistelija älypuhelin kädessään. Mutta pysähdytäänpä hetkeksi katsomaan barrikadeille: miksi jotkut vääryydet saavat tuhannet ihmiset kaduille ja some-profiilit vaihtamaan väriä, kun taas toiset jopa verisemmät kuitataan pelkällä olankohautuksella?

Onko moraalimme todella universaali, vai onko se vain algoritmien ja trendien ohjaamaa teatteria?

Sudan, Kongo ja unohdetut miljoonat

Samaan aikaan kun mielenosoitukset täyttävät Helsingin keskustan, Sudanissa ja Kongon demokraattisessa tasavallassa tapahtuu jotain, mitä ei voi kuvata muulla kuin sanalla helvetti. Miljoonat ihmiset pakenevat, lapset kuolevat nälkään ja järjestelmällinen seksuaalinen väkivalta on sodankäynnin väline.

Mutta missä ovat mielenosoittajat? Missä ovat palavat puheet "ihmisarvosta" ja "oikeudenmukaisuudesta"?

Vastaus on karu: nämä kriisit eivät ole tarpeeksi "seksikkäitä". Ne ovat liian monimutkaisia sisällissotia, joissa ei ole helppoa jakoa "hyviksiin" ja "pahiksiin", joita länsimainen vasemmisto tai oikeisto voisi käyttää omien poliittisten pisteidensä keräämiseen. Jos emme löydä syyllistä omasta hallituksestamme tai "siirtomaavallasta", mielenkiintomme lopahtaa.

Aktivismi on uusi muotiasia

On myönnettävä totuus: mielenosoittamisesta on tullut osa identiteettipolitiikkaa. Kun Greta Thunberg tai joku muu aktivisti-ikoni osoittaa sormellaan uutta kohdetta, lauma seuraa perässä. Seuraamme huomiotalouden lakeja, emme inhimillisen kärsimyksen määrää.

Kun yksittäinen maahanmuuttaja tai kantaväestöön kuuluva syyllistyy raakaan rikokseen, vaadimme "rauhaa" tai "ymmärtämystä", mutta emme marssi kaduilla vaatimassa rakenteellista muutosta turvallisuuteen. Miksi? Koska yksittäinen uhri ei palvele suurta kertomusta. Meitä kiinnostavat rakenteet vain silloin, kun ne sopivat omaan maailmankuvaamme.

Feministit ja Iran Missä viipyy jatkuva raivo?

Iranin "Nainen, elämä, vapaus" -liike osoitti, että voimme välittää, kun kuva on tarpeeksi selkeä. Mutta missä on tuo raivo nyt? Onko naisten alistaminen Teheranissa tai Afganistanissa muuttunut "kulttuuriseksi piirteeksi", jota ei enää viitsitä vastustaa, koska se saattaisi vaatia liian vaikeita keskusteluja uskonnosta ja integraatiosta?

Olemmeko tekopyhiä?

Valitsemme taistelumme sen mukaan, mikä saa meidät näyttämään hyviltä muiden silmissä. Jos todella välittäisimme ihmisoikeuksista, meidän pitäisi olla yhtä raivostuneita sudanilaisen äidin puolesta kuin minkä tahansa muunkin konfliktin uhrin puolesta.

Mutta emme ole. Olemme valikoivia. Meitä kiinnostaa se, mikä tuntuu läheiseltä, mikä on mediassa pinnalla ja mikä pönkittää omaa moraalista ylemmyydentuntoamme.

Ehkä seuraavan kerran, kun puet mielenosoitushuivia yllesi, voisit kysyä itseltäsi: Marssinko minä täällä ihmisyyden puolesta, vai marssinko minä vain siksi, että tämä vääryys on tällä viikolla trendikkäämpi kuin ne kymmenen muuta?