Ahdistaa,ärsyttää,itkettää ja kaduttaa!

Ja menin nuppitohtorille tulos: synytyksenjälekinen masennus joka oli tullut viiveellä. Hoito kesti n. 1½ vuotta lääkeettömänä. Oli Latautumassakin 1viikon sairaalassa..



Niin tuttu tunne niin tutuut tunne.. Ap voit saada tuohon apua paialliselta mielenterveys toimsitole. psykiatrisesta tai jopa tk:sta.. Ja tuo olo paranee kyllä, kun teet sen eteen töitä. Itse tein parantumisen jäkeen vielä 2 lastakin.



-Tsemppiä elämään suosittelen myös juttelemista miehen kanssa tuntemuksistasi. me einaan mentiin siitä aprisuhdeterapiaankin ja sekin auttoi miestä ymärtämään mun tutntemuksia.

kiire yhdistettynä lukihäiriöön ei ole hyvä yhdistelmä.

Vierailija:

ja en tosissaan halua seurata kasvamista ja ajatella että kyllä se muutamassa vuodessa helpottaa. Varmaankin elämä muuttuu taitaiskusta ja olen taas onnellinen juupajuu...

NIIIIIIN kovin tutulta kuulostaa.. mulla vaan on kolme muksua.. iät 2-6v.. tuntuu että liian helpolla sain noi muksut, en osaa ees arvostaa niitä.



Tuntuu että häpeän miestäni, häpeän lapsiani, häpeän kotiani.. ja ennenkaikkea: häpeän itseäni; läski ja laiska ja rapistuminen alkanut armottomasti.. (kai tää jotain kolmenkympin kriisiä samalla on.. :/)

enkä osaa ees lapsia kasvattaa..



katselen sisustuslehtiä tai kuvastoja ja ajattelen että olispa ihana pöytäryhmä, jos asuisin yksin omassa pikku kaksiossani..



kaikki vaan toitottaa sitä omaa aikaa..omaa aikaa..omaa aikaa.. mut kun minä en osaa tehdä mitään sillon kun saan sitä omaa aikaa.. en harrasta mitään. Joskus saan viikonlopun olla yksin, ja sekään ei tunnu riittävän.



pahemmaksi kaiken tekee se, että olen mennyt ihastumaan toiseen.. :( eihän mun koskaan pitäny!! ja siis tää ihastus on todella älytön!! siis jotain kaukoihastusta tai jotain.. siis ihan jotain teini-meininkiä, tai ala-aste ikäisten juttua! ja samoin kun sulla, mulla on ihan älyttömän hyvä mies (liiankin hyvä mulle..!?) enkä varmastikaan löytäis yhtä kilttiä ja hyvää mistään, ever.



mut olotila on just sellainen, että haluis ottaa vaan matkalaukun ja lähtee.. jättää mies, jättää lapset, jättää kaikki entinen..



lääkärille menoa olen kyllä moneen otteeseen harkinnut, ehkä sinne myös jossain vaiheessa menen.. ja kotiäitiyden olen päättänyt lopettaa, jonnekin kurssille tai töihin on päästävä! Ei tätä kestä, etenkään kun en ole ollenkaan kotiäiti-tyyppiä! ja onhan tässä jo kohta 7 vuotta oltu " vaan" kotona..

Järkevä aikuinen osaa arvostaa jokaista hetkeä lapsensa kanssa. Tuli ihan tippa linssiin kun mietin tilannetta jossa pikkuinen konttaa hihkuen äitiään vastaan ja " bailufriikki" äiti ei tunne mitään. Uskomatonta itsekkyyttä.

Vierailija:

Järkevä aikuinen osaa arvostaa jokaista hetkeä lapsensa kanssa. Tuli ihan tippa linssiin kun mietin tilannetta jossa pikkuinen konttaa hihkuen äitiään vastaan ja " bailufriikki" äiti ei tunne mitään. Uskomatonta itsekkyyttä.

Jos olet omasta mielestäsi ruma ja läski niin tee asialle jotakin. Liityvaikka keventäjiin. Oma olo paranee ihan hirveästi kun rupeaa elämään terveellisesti - ota se omaksi jutuksesi. Minulla on kokemusta. Mene töihin tai ala opiskella. Ota joku säännöllinen oma juttu.



Ap: ota yhteyttä ammattiauttajaan. Lapsesi kärsii, jos tunnet noin. En voi mitään, että minullekin tulee kauhea olo kun ajattelen, että pieni viaton lapsi konttaa iloisena sinua vastaan, etkä tunne mitään myönteistä. Tilanne on tosi huono.



Minä en usko ikäjuttuihin, kaikenlaisia äitejä on kaiken ikäisissä. Itse sain esikoisen täytettyäni 21, nyt olen 28 ja meillä on kolme lasta.

Vaikka miten kurja vaihe olisi sinulla äitinä tai lapsella menossa, niin: se menee ohi. Se menee ohi!! Ihan varmasti! Toki tilalle tulee jotain muuta ihanaa tai jotain muuta kamalaa, mutta paikallaan ei elämäsi pysy piiiitkään aikaan nyt kun olet lapsen tehnyt =)



Tunteet ja ajatukset ovat sallittuja ja toivottujakin. Luulen, että sua vähän jo helpottaa kun saat täällä tuuletella tuntojasi.



Hommahan menee niin että koskaan ei tule täydellistä elämäntilannetta jossa olisit tyytyväinen täysin. Juju on siinä, että on haastettava itsensä nauttimaan pienistä iloista. Oman kokemukseni mukaan (n. 5 vuotta kotiäitinä, nyt taas palannut " normaalielämään" ) nimenomaan kun oppii tuon, niin ne onnen hetket ovat paljon suurempia. Kun opit nauttimaan pienestä rauhallisesta hetkestä päivällä lehden ja kahvikupposen seurassa, tai rauhallisen aamun raukeasta tunnelmasta... siinä ovat onnesi avaimet.



Omasta ajasta ja menemisistä en osaa sinun kohdaltasi sanoa, jokaisella ne tarpeet ovat vähän erilaisia. Totta kyllä on se, että ihan täysin neljän seinän sisälle ei ole hyvä jäädä, mutta sinähän et ole jäänytkään.



Lapsen tulo on isoin kriisi parisuhteelle. Silloin tarvitaan vihkipapin mainitsemaa tahtoa. Sinun täytyy tahtoa kovasti jotta jaksaisit tämän hankalan ajan ohi, ja yrittää nimenomaan panostaa sinun ja miehesi kahdenkeskiseen aikaan (ei tarvita ihmeempiä kuin illat lapsen nukahdettua, satunnaiset pienet irtiotot elokuviin, juhlimaan, ulos syömään...) Samoin lapsesi suhteen: sinun täytyy tahtoa nauttia hänestä, sinun täytyy hetkeksi työntää negatiiviset ajatukset syrjään ja olla täysillä tässä hetkessä lapsen kanssa. Ja teidän täytyy tehdä asioita yhdessä kolmestaan, perheenä, nauttia toisistanne ja arjesta.

Tuntuu siltä, että AP odotit saavasi täältä kehoituksen pakata kamasi ja jättää perheesi. Kaikki kokeneiden äitien neuvot (jotka ovat kokeneet samaa) ohitat täysin, etkä tunnu edes harkitsevan hoitoon hakeutumista. Jos sääliä odotit niin eipä taida irrota, myötätuntoa kyllä heruu!

Tunteitaan ei oikeestikaan voi ohjata, ainakaan äärettömyyksiin.

Munkin haaveena oli olla ihana ja pullantuoksuinen kotiäiti, joka ei ikinä huuda lapselleen, on aina iloinen ja työntelee ihania vauvanvaunuja ympäri kyliä hymy huulilla ja käy kahvilla kavereiden kanssa.



Ja pyh.



Lapsi huusi ekan vuoden kokoajan, sairastin masennuksen samaan syssyyn. Toivoin usein, ettei koko lasta olisi ikinä syntynytkään. Halusin vaan entisen elämäni takaisin, että saisin kulkea vailla vastuuta missä ikinä huvittaa.



VAIKKA sitä haluaisi olla maailman parhain äiti, niin ei siihen välttämättä pysty. Se sitoutuminen lapseen ja perheeseen on niin intensiivistä.



Tsemppejä ap:lle. Itselläni auttoi se, että yrittämällä yritin olla kiinnostunut lapseni tekemisistä, rakensin tuntitolkulla Duploilla jne. Kyllä se into siitä syttyi, varsinkin kun ei paljon muitakaan vaihtoehtoja ollut.

niin sillon täytyy kääntyä ammattiauttajan puoleen. On aivan eri asia, ettei jaksa leipoa pullia, tai olla aina huutamatta, kuin ettei tunne mitään positiivista lastaan kohtaan.

Loppu päivä sujuikin hitusen mukavammissa fiiliksissä. Silti haluaisin olla jossain muualla, en kuitenkaan meinaa olla. Äsken istuin varmaan tunnin lapseni sängyn vieressä ja katselin hänen untaan. Voi kuinka suloinen hän onkaan! Se tästä kaikesta niin kamalaa tekeekin! Ikinä en halua lapselle (tai miehelle) mitään pahaa. Syytön tuo lapsi näihin omiin ongelmiini on ja toisaalta hän on syyllinen, tosin omasta tyhmyydestäni. (tajusikohan kukaan)

Mieskin nukkuu tuossa sängyllä, itkettää niin ja ahdistaa edelleen. Tuntuu, että ne molemmat ansaitsisi paljon enemmän kuin mitä nyt olen. Eiköhän se parempikin aika joskus koita, toivon niin...

Sieltä löytyy mm. vertaistukea antava puhelinnumero ja keskustelupalsta (linkkien kautta pääsee palstalle). Juttele ajatuksistasi myös neuvolassa ja koita sitä kautta saada ammattiapua. Tsemppiä! Ja älä välitä näistä av:n sädekehänkiillottajamammoista, joita aina ilmaantuu joka ketjuun...

Silti tulee mieleen, että taas yksi mulle-heti-kaikki-persoona joka joutuu aikuisiällä opiskelemaan huomionsa jakamista, keskipisteen siirtymistä ja tukahdutamaan mielipahaansa.

Mutta hyvä että edes joskus oppii...