Muita jotka tulevat ns. Low effort perheestä?

Vierailija kirjoitti:

Mun vanhemmat oli/on tuollaisia low effort -ihmisiä. Eivät olleet vanhempina sellaisia tiedostavia.

Olen ikäni elänyt jonkinlaisessa ahdistavassa tunnetyhjiössä. Eivät ymmärrä, että lapsen kehitykselle on tärkeää vanhemman emotionaalinen läsnäolo, keskustelut, opastaminen, tunnesäätelyn opettaminen, myös lapsen negatiivisten tunteiden hyväksyminen ja opettaminen käsittelemään niitä. Äitini onkin suoraan sanonut, että ei lapsia tarvitse erityisemmin kasvattaa, kyllä ne tuossa menee. Tämä oli hänen mentaliteettinsa. Hän halusi päästä helpolla. Eli low effort.

Minua ei opetettu tekemään kotitöitä, käyttämään rahaa jne. Kuitenkin olettivat kuinka minun tulisi tietää asioista ja osata tehdä asioita, vaikka eivät opettaneet mitään.

Heitä ei kiinnostanut läksyni eikä koko koulunkäyntini, koska heidän mielestään se asia oli minun kontollani. Ihan sama olinko ekaluokkalainen vai seitsemäsluokkalainen.

Kun olin yhd

-

Tunnistan nämä. Itse piti hoitaa kaikki ja jotenkin ymmärtää ja osata kaikki ilman vanhempien ohjausta (70-luku)

Vierailija kirjoitti:

Miksi juhlat nousevat näissä niin keskeisiksi? Meillä ei erityisesti panosteta juhliin, mutta moneen muuhun kyllä. Emme erityisesti pidä juhlista, vaan viihdymme pienemmässä porukassa. 

Niin, te kuitenkin panostatte johonkin ja vietätte aikaa jossain porukassa. Tässä oli nyt kyse siitä, että mihinkään ei panosteta eikä yhdessä tehdä juttuja. Ei kyse ole ehdottomasti juhlista, vaikka on sanottava että kun lapsuudessa ja nuoruudessa mikään tapahtuma ei koskaan noussut arjen yläpuolelle, että olisi nähty vähän vaivaa ja ehkä kutsuttu muita ihmisiä mukaan niin aika harmaata ja tasapaksua se oli. Aikuisuudessa juhlat voisi olla se mille kiireiset ihmiset raivaisi hetken kalenterista ja tapaisi toisiaan mutta meillä niin ei ole tehty eikä ihmiset muutenkaan vaivaudu tai halua. Ap

Vierailija kirjoitti:

Romantisoit tilannetta. Monet ihmiset vihaavat perhettään  ja sukulaisiaan. Saattavat viettää aikaa yhdessä, vaikka kaikki kuitenkin vihaavat toisiaan ja puhuvat pahaa selän takana. 

Tämä on juuri se mitä vanhempani ovat aina sanoneet: että muut ihmiset kuulemma teeskentelevät ja oikeasti vihaavat toisiaan. Kun katsoo ihmisiä jotka ovat läheisissä väleissä vanhempiensa ja sisarustensa kanssa niin vaikea uskoa että siinä teeskenneltäisiin. Minusta tuolla selityksellä  heijastetaan enemmän omia tunteita muihin ja se on aika surullista että voi vihata vaikka omia lapsiaan kun ei halua viettää heidän kanssaan aikaa. Ap

Mun perhe ei ole low efford, vaan äitiäni lukuunottamatta haitallinen ja myrkyllinen, joten ihan tarkoituksella, riskillä ja vaivalla yhteydet on katkaistu. Miehelläni taas on tuollainem low efford-perhe, jossa löyhä ja kiusallinen yhteydenpito perustuu laimeaan velvollisuuden tuntoon ja kulissien ylläpitämisen tarpeeseen. 

Ollaan löydetty ystäviä, joista on tullut uusi perhe meille ja lapsillemme.

Omassa suvussa on aina ollut sukujuhlia ja muuta tapahtumaa, ja nykyäänkin aikuisena tulee nähtyä lapsuudenperhettä useita kertoja vuodessa. Ovat he ihan mukavia ihmisiä ja heitä on kiva nähdä silloin tällöin (ja apuakin saa aina tarvittaessa), mutta en voi sanoa, että minulla olisi läheinen suhde keneenkään heistä. Ei kukaan ole oikeasti kiinnostunut kysymään kenenkään kuulumisia ja ollaan muutenkin niin erilaisia persoonia, että yhteentörmäyksiä tulee mielipiteissä ja arvoissa, jos liikaa ollaan tekemisissä. Kun nähdään niin jutut ovat aina hyvin pinnallisia. Ei se itseäni häiritse, koska ympärilläni on muita ihmisiä jotka tuntevat minut syvällisemmin. Mutta ei se, että näkee sukulaisia usein ja viihtyy heidän seurassaan tarkoita että välit olisivat erityisen läheiset.

On meitä muitakin. Paljon samoja juttuja, mitä edellisetkin on kirjoittaneet. Pahinta on, jos itse kaipaa yhteyttä, koska kaikki lapsethan sitä luonnollisesti kaipaavat, mutta ei saa vastakaikua. Siinä onkin sitten aikuisena aika paljon pois opettelua jatkuvasta muiden miellyttämisestä ja siitä, että koittaa jotenkin ratkoa sitä yksinäisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

On meitä muitakin. Paljon samoja juttuja, mitä edellisetkin on kirjoittaneet. Pahinta on, jos itse kaipaa yhteyttä, koska kaikki lapsethan sitä luonnollisesti kaipaavat, mutta ei saa vastakaikua. Siinä onkin sitten aikuisena aika paljon pois opettelua jatkuvasta muiden miellyttämisestä ja siitä, että koittaa jotenkin ratkoa sitä yksinäisyyttä.

Turvaverkkojen puutetta, jos ei ole onnistunut perustamaan itse omaa perhettä tai ole tosi läheisiä ystävyyssuhteita. Oletetaan että kaikilta löytyy läheisiä jotka auttaa tarvittaessa. Low effort "läheiset" ei tod ole tulossa auttamaan jos vaikka sairastuu tai tulee joku muu hätä. Eivät tule pienemmissäkään jutuissa.

Vierailija kirjoitti:

Mun vanhemmat oli/on tuollaisia low effort -ihmisiä. Eivät olleet vanhempina sellaisia tiedostavia.

Olen ikäni elänyt jonkinlaisessa ahdistavassa tunnetyhjiössä. Eivät ymmärrä, että lapsen kehitykselle on tärkeää vanhemman emotionaalinen läsnäolo, keskustelut, opastaminen, tunnesäätelyn opettaminen, myös lapsen negatiivisten tunteiden hyväksyminen ja opettaminen käsittelemään niitä. Äitini onkin suoraan sanonut, että ei lapsia tarvitse erityisemmin kasvattaa, kyllä ne tuossa menee. Tämä oli hänen mentaliteettinsa. Hän halusi päästä helpolla. Eli low effort.

Minua ei opetettu tekemään kotitöitä, käyttämään rahaa jne. Kuitenkin olettivat kuinka minun tulisi tietää asioista ja osata tehdä asioita, vaikka eivät opettaneet mitään.

Heitä ei kiinnostanut läksyni eikä koko koulunkäyntini, koska heidän mielestään se asia oli minun kontollani. Ihan sama olinko ekaluokkalainen vai seitsemäsluokkalainen.

Kun olin yhd

Ihan tismalleen samoja kokemuksia! Tuo, ettei siihen lapsi-vanhempi suhteeseen ja kasvatukseen panostettu lainkaan, on niin tuttua. Kaikki olisi vain pitänyt jotenkin maagisesti tietää ja osata ja sitten suututtiin ja rangaistiin kun ei mennyt ihan maaliin mutta mallia ja oppia ei tietenkään annettu. Äitini on sanonut samoja asioita että kyllä lapsi kasvaa kasvattamattakin. Äitini ei soita minulle kuulumisia ikinä, siis ei ikinä. Hän ei tiedä minusta mitään mutta on sitä mieltä että me olemme läheisiä. Hän on sanonut että läksyapu ja lasten kuunteleminen ei kuulu hänelle, jos joskus yritti apua saada. 

Kiinnostava aihe, joten nostan vielä.

Kiinnostaa, jotenki helpottaa kun saa jonkun kuvastavan termin asialle. Varmaan vanhemmat on omalla mittarillaan laittaneet paljon "effortia" kun ovat pyörittäneet perhearkea, on laitettu ruokaa, pyykätty, hoidettu ja kuljetettu harrastuksissa - onhan siinäkin hommaa ja se vaatii työtä. Omalla kohdalla se fyysinen perustyö on tehty hyvin, siitä heille kiitos että on ollut aina hyvät ruoat, kivoja vaatteita, leluja, harrastuksia. Jos katson sitä kuinka paljon ne ovat tuoneet hyvää niin on se iso määrä ja loi jotain perusturvaa ja iloa elämään, mutta sitten kun katsoo koko kuvaa niin niistä itse suhteista ja vuorovaikutuksesta ei ole jäänyt paljoa iloa. En esim. osaa ajatella että vanhempien kanssa voisi viihtyä, keskustella, nauraa, jakaa asioita, kysyä neuvoa ja sama epäluottamus on myös muissa ihmissuhteissa. Luulen että jotkut vanhemmat keskittyy tavaraan kun ei muuta osaa. Sit on varmaan vielä sellaiset low low effortit, jotka hoitaa tuon fyysisenkin panostuksen huonosti, ja suorastaan laiminlyövät lapsiaan. 

Toinen vanhempi suorastaan jätti heitteille henkisesti. Ei koskaan halunnu tietää minusta mitään, ei keskustellu viettänyt aikaa tai kysellyt mitään. Ei vaan halunnu nähdä vaivaa eli tehdä tunnetyötä. En saanu koskaan tukea missään, jäin yksin, ei kyselty mitään vaikka perheessä tapahtui kaikkea ikävää niin ei kiinnostanut miten minä jaksoin. 

Nyt hän sitten kinuaa lapsenlapsia mutta ei ole tulossa. Itse olen onneksi ymmärtänyt että lapsi tarvii muutakin kuin että siivotaan koti ja laitetaan ruokaa ja siksi lapsen kasvatus vaatii paljon panostusta myös henkisesti, ei niitä voi jättää kasvattaan itse itseään. Mutta toki jos tekis samoin kuin omat porukat niin oishan se helppoa, pelottelis väkivallalla ja huudolla lapset niin hiljaisiksi ja vaivattomiksi että ne tekee ja tottelee ensimmäisellä käskyllä niin onhan se helppoa, oma pieni armeija. Tosin ongelmia voi tulla niillä myöhemmin mutta siitähän voi sitte syyttää niitä lapsia itseään kun ovat vaan hankalia. Katkeruutta? Kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Romantisoit tilannetta. Monet ihmiset vihaavat perhettään  ja sukulaisiaan. Saattavat viettää aikaa yhdessä, vaikka kaikki kuitenkin vihaavat toisiaan ja puhuvat pahaa selän takana. 

Tämä on juuri se mitä vanhempani ovat aina sanoneet: että muut ihmiset kuulemma teeskentelevät ja oikeasti vihaavat toisiaan. Kun katsoo ihmisiä jotka ovat läheisissä väleissä vanhempiensa ja sisarustensa kanssa niin vaikea uskoa että siinä teeskenneltäisiin. Minusta tuolla selityksellä  heijastetaan enemmän omia tunteita muihin ja se on aika surullista että voi vihata vaikka omia lapsiaan kun ei halua viettää heidän kanssaan aikaa. Ap

 

Tällä palstalla sanotaan samaa myös, jos puhutaan pitkistä avioliitoista ja parisuhteista. Palstalogiikan mukaan ei ole mahdollista, että ihmiset voisivat oikeasti olla onnellisia tai hyvässä parisuhteessa kymmeniä vuosia saman puolison kanssa. Että kaikki pitkät avioliitot ja ehjät perheet ovat etenkin ennen vanhaan olleet pelkkää kärsimystä tai olosuhteiden sanelema pakko ja oikeasti puolisot ovat vihanneet toisiaan. Todellakin surullinen ajatusmalli.

hyvä ketju ja hyvää asiaa,totta.

Miten te kestätte sen pahan olon ja vaille jäämisen tunteen ym. kivan kanssa, kun näette muita ihmisiä läheistensä kanssa, jotka ihan selvästi ovat puolin ja toisin toisilleen tärkeitä?

Tavallaan. Muihin sukulaisiin niin paljon välimatkaa, ettei sitä reissaamista vaan pidemmän päälle jaksanut.

Meillä on täysin samanlainen suku. En tunne serkkujani, enkä isäni vanhempia. Äidin vanhempien kanssa olen muuten läheinen, mutta en tiedä yhtään mitään heidän lapsuudesta, sisarista tai suvun historiasta muuten. Se on jotenkin tabu-aihe ollut aina.
Sisareni elävät omaa elämäänsä, eivätkä käy kylässä. Muutaman kerran olen käynyt heillä kylässä silleen, että olen itse ollut aloitteellinen sen suhteen. Enää en käy, koska en halua tuppautua.

Siis tunnistan tässä niin monia asioita! Varsinkin tuo yhteydenpito. Se on täysin minun varassani. Äitini oikein paasasi tässä kerran sukulaisesta, jolle joutuu itse soittamaan. No eihän hän toki soita, ei tietenkään. Mutta kun se sukulainen ei soita! Minä melkein purskahdin nauruun että jaa, onhan se ikävää jos joutuu aina ITSE soittamaan. (Hän ei ikinä soita minulle, olen asiasta hänelle puhunutkin ja kertonut miltä se tuntuu, ei koskaan muutosta. Soittelen silti omaan tahtiini sopivasti, koska yritän pitää edes jotain yhteyksiä yllä itse sitten )

Ns LOW EFFORT PERHE!? Mikä hitto sekin nyt taas on. Lapsi on keksinyt uuden sanan.

Suomalaiset on varmaan yksi maailman vähiten sukukeskeisiä kansoja.